torstai 28. maaliskuuta 2013

"Only in Mexico"


Tampicon rantaa
Olen Meksikossa ja haasteen edessä. Pitäisi kiteyttää noin A4:sen pituiseen tekstiin millaista Meksikossa on, sen kokemuksen perusteella mitä minulla on El Manten ja Tampicon kaupungeista sekä yhdestä retkestä vuoristoon. Vaikka olen nähnyt maasta vain pienenpienen osan, olen silti nähnyt todella paljon. On asioita, joita näkee "only in Mexico", kuten ystävät täällä sanovat.

Meksiko on kaikkea, tai ainakin melkein: kuuma, kuiva, aurinkoinen, vehreä, pölyinen, vaarallinen, kaunis, ylenpalttisen runsas, halpa, köyhä, makea, korruptoitunut, hedelmällinen, monipuolinen, piikikäs, hymyilevä, iloinen, likainen, meluisa, katolinen, värikäs, maukas – kaikkea potenssiin kymmenen, vähintään. Se on maa, jossa nelihenkinen perhe matkustaa saman mopon kyydissä ja koira seisten auton katolla. Maa, jossa ajokortin saa rahalla, ilman ajokoetta, ja jossa punainen liikennevalo on näemmä lähinnä ehdotus pysähtyä. Kansallisjuoma on Coca Cola eikä suinkaan tequila. Meksiko on maa, jossa miehillä on muhkeat machoviikset ja valkea stetson, naisilla rusetti tai kukka tummissa hiuksissaan, lapsilla koulupuvut. Golfkentällä kävelee lehmiä vastaan ja pallokolosta löytyy sammakko. 

Meksiko on köyhä maa, jonka rannikolla vuollaan mustaa kultaa. Raha haisee, sanotaan. Tampicon rantakaupungissa, missä sijaitsee El Mantea lähin lentokenttä, haisee öljylle. Lähimmät öljynporauslautat ovat näköetäisyydellä. 
Hiljaista

Kävin edellisen kerran El Mantessa ja Tampicossa kolmisen vuotta sitten kun kummipoikani kastettiin, ja oheiset kuvat ovat siltä reissulta. Silloin täällä oli vielä rauhallista, ja saatoin päiväsaikaan kävellä keskikaupungilla yksinkin kamerani kanssa. Nyt isäntäni täällä eivät suositelleet tekemään niin, ei vaikka kaduilla partioi järeästi aseistettuja sotilaita. Suurin riski ei kai ole joutua huumejengien väliseen ristituleen, vaan joutua jonkin rikollisjoukkion kidnappaamaksi tai ihan vaan ryöstetyksi. Kaupunki on "lähellä" Yhdysvaltain rajaa, sillä täältä on sinne "vain" 500 kilometriä, 4,5 tunnin matka, ja huumekaupan lonkerot luikertavat täälläkin. 

Hymyilevä pähkinäkauppias
Olen majoittautunut hotellin sijasta suomalais-meksikolaisten kummilasteni isovanhempien kotiin. Ystäväpariskuntani on ollut täällä Suomen talvea paossa, ja myös perheen toinen lapsi syntyi Meksikossa. Kastejuhlaa vietettiin viime viikolla. Meksikon katolinen kirkko on ilmeisen joustava, kun huolii kummiksi entisen luterilaisen.

Matkan parasta antia on ollut se, kun olen saanut viettää aikaa kummilasten ja ystävien kanssa ja olla mukana suuren perheen elämänmenossa. Vilskettä ja vauhtia ei ole puuttunut, siitä liki nelivuotias pikkupoika on pitänyt huolen.

Aluksi oli jotenkin hyytävää, kun käveli sisään paikalliseen tavarataloon, ja vastaan tuli useita sotilaita, mustat liinat kasvojensa peittona ja isot aseet käsissään, piiput alaspäin. Tai kun meni myöhemmin illalla markettiin, jonka sisäänkäynnin luona sotilaat partioivat. Minulle ei tullut siitä turvallinen olo, vaikka tarkoitus kai olisi. Viikon aikana sotilaiden näkyvyyteen on kuitenkin tottunut, eikä se enää niin karmi. Kesälomaa suunnitteleva kummilasten meksikolainen eno kysyi tänään, että olisiko Espanjassa turvallista matkustaa nykyisessä taloustilanteessa. Katsoin häntä ymmälläni, koska en käsittänyt kysymystä. Hän alkoi nauraa itselleen, että olipas aika älytön kysymys Meksikossa asuvalta.

Kaktusta kastikkeeseen
Toivon mukaan levottomuudet saadaan kuriin ja ihmiset pääsisivät taas elämään normaalia, turvallista elämää. Valtaosa asukkaista on ihan tavallisia, rehellisiä ihmisiä, joilla ei ole mitään tekemistä rikollisuuden kanssa. 

Ensimmäisinä päivinä oli hurjan kuumaa, yli 40 astetta varjossa. Tuuli puhalsi puuskissa kuumana kuin hiustenkuivaaja. Portugalin kolean ja kostean talven jälkeen nautin lämmöstä suunnattomasti. Kylmästä kipuuntuneet sorminivelet rauhoittuivat parissa päivässä. Nyt lämpötila on laskenut pariinkymmeneen asteeseen, ja isäntäväki nauttii raikkaasta ilmasta. Minä vetäisin pitkähihaista päälle. Olen talon ainoa asukki, joka helteilläkin nukkui ilman ilmastointia. Ja ainoa, joka ei saanut flunssaa.

Kävin tänään ostoksilla, ja myyjä kysyi nimeäni kuittia varten. Sanoin nimen muina miehinä, vaikka tiesin ettei hän saa siitä mitään selvää, ja taisi hänkin sen tietää jo kysyessään. Myyjä ja hänen kollegansa alkoivat nauraa tilanteelle, niin minäkin. Paperilapulle kirjoittamalla asia hoitui. Samaan turvaudun Portugalissakin, kun nimeä kysytään.

Grillikiska
Ystäväni matkusti linja-autolla El Mantesta Tampicoon tullakseen minua lentokentälle vastaan. Matkalippua ostaessaan hän esitti ajokortin henkilötodistuksena, ja lipunmyyjä katsoi siitä hänen nimensä lippuun. Matkalipussa luki yllättäen nimen kohdalla "Ajokortti Körkort". 
 




On ilta, ja kadulta kuuluu jälleen viheltävä ääni. Aluksi luulin sitä linnuksi. Kyseessä on kuitenkin naapurustopartion vahti, joka pyöräilee pitkin kaupunginosan katuja ja pillin vihellyksellä ilmoittaa kaiken olevan kunnossa. En tiedä pitäisikö huolestua silloin, kun vihellyksiä ei kuulu.

Oikeita lintuja on runsain mitoin läheisen kanaalin varrella. Auringonlaskun aikaan sinne kerääntyy yöpymään tuhansia, jollei jopa kymmeniä tuhansia mustia lintuja, kaikki kolmen korttelin matkalle. Näky ja meteli on aikamoinen, kun linnut parvina lentävät puita kohti, nököttävät oksilla vieri vieressä, oksat notkuen, nokat raollaan kaakattaen. Kukaan ei tiedä miksi ne kokoontuvat juuri niihin puihin, eivätkä vahingossakaan mene viereisten korttelien tyhjiin puihin.


Appelsiinikauppa
On todella sääli, että täällä turistialueiden ulkopuolella on jokseenkin turvatonta liikkua ja matkustaa, varsinkin yksin. Meksikossa olisi paljon nähtävää ja koettavaa, ihan jo kulinaristisestikin. Ruoka ainakaan täällä pohjoisen suunnalla ei ole yhtään niin tulista kuin mitä yleisesti ehkä ajatellaan, mutta erilaisia makuja ja raaka-aineita on hyvin monipuolisesti.  Hintataso on suomalaiselle lompakolle oikeasti halpa. Ihmiset ovat uskomattoman ystävällisiä ja sympaattisia, ja aina valmiita poseeraamaan kameralle. Paitsi se viiksekäs vanhempi herrasmies, joka valkoiseen pukuun ja valkoiseen stetsoniin pukeutuneena istui kengänkiillottajan asiakkaana. Tyylikäs näky, jonka olisin halunnut tallentaa. Kun pyysin lupaa kuvata, hän hymyili ystävällisesti ja puisti päätään. Pistin kiltisti kameran syrjään. Ihmisten tahtoa pitää kunnioittaa.



Suuren maan pieni koira
Haikein mielin lähdemme huomenna kotimatkalle, ystäväperhe takaisin Suomeen ja minä Portugaliin. Tänään täällä isovanhempien talossa oli kovasti vilskettä, kun ystävät ja sukulaiset kävivät hyvästelemässä. Matkalaukut on pakattu täpötäyteen ostoksia, viemisiä ja saatuja lahjoja. Paras matkamuisto on kuitenkin muistot näistä yhdessä vietetyistä päivistä. Portugalin kodissa tulee olemaan tämän jälkeen todella hiljaista.  

Pitäisiköhän minun hankkia seurakseni koira? Sellainen ihan pieni? 

tiistai 19. maaliskuuta 2013

Kalajuttuja


Viimeviikkoinen putkiparodia sai vielä jatko-osan. Parin päivän hiljaiselon jälkeen alkoi vesi taas lainehtia lavandarian lattialla. Isännöitsijä putkimieskavereineen leikkasi talon seinää pitkin kulkevasta viemäriputkesta palan irti, ja hakivat sitten minut katsomaan mitä sieltä löytyi. Ajattelin, että jos he ovat kaivaneet sieltä esiin kasan pikkuhousuja, kiistän jyrkästi niiden kuuluvan minulle. No ei sentään. Putken sisältä löytyi kaksi ruosteista harjanvartta, pyykkipoikia ja jotain sekalaista tunnistamatonta töhnää. Miehet olivat silminnähden riemastuneita löydöstään. Mysteeri sai ratkaisun.

Kävin jälleen sympaattisen suutarin pakeilla. Siis hänen, joka liimasi repsottavat nilkkurini eikä halunnut maksua. Nyt käynnin aiheena oli nahkahansikkaan revennyt sauma. Suutari surautti sen saman tien koneellaan kiinni, eikä taaskaan huolinut maksua. Kun ihmettelin sitä, hän sanoi, että talo tarjoaa. Ja kätteli minua. 

Hain kultasepänliikkeestä kastelahjan tulevalle kummitytölleni, jonka nimi ja syntymäaika kaiverrettiin lahjaan saman tien. Ei mitään kahden päivän toimitusaikoja, joihin Suomessa tuppaa törmäämään. Liikkeen omistaja paketoi lahjan ja ojensi sen minulle. Ja kätteli minua.

Ihmettelin tätä tuntemattomien kättelyä Carlosille, ja häntä huvitti ihmetykseni. Hän valaisi, että vieraiden ihmisten kättely on ihan tavallista, se merkki hyvistä tavoista ja kuuluu kuvioon varsinkin silloin kun tehdään kauppaa. Suomessahan kätellään yleensä samalla kun esittäydytään tai kun tavataan jo tuttuja ihmisiä. Portugalissa tuttuja tervehditään poskisuudelmin, molemmille poskille, tosin miehet keskenään useimmiten kättelevät ja yleensä samalla taputtavat toista olkapäälle.   

Selkäni on täällä koetuksella, sillä sekä vuokraemäntä, hänen tyttärensä että Carlosin äiti ovat minua melkein päätä lyhyempiä. Vanha vaiva, noidannuoli, välillä viiltää ristiselkää kun kumarrun tervehtimään heitä poskisuudelmin. Vasemmalla kädellä pidän selästä kiinni ja oikealla tervehdittävän olkapäästä. 

Olen alkanut kokkailemaan erilaisia kaloja. Mertahan täällä riittää ja meressä kalaa. Valikoimat ovat häkellyttävän monipuoliset. Turskan ja sardiinien lisäksi suosituimpia kaloja ovat pyöreälinjainen dourada ja virtaviivainen robalo, joita on sekä kasvatettuja että villeinä pyydettyjä. Kala on monen suosikkiruokaa, vaikkei se hintansa vuoksi olekaan jokapäiväistä ravintoa. Kalastajien vaimot saattavat tosin kadunkulmissa myydä miehensä saaliita kaupan hintaa edullisemmin, mutta… sen verran olen hygienialle perso, että en mielelläni osta, varsinkaan kesähelteillä, kalaa, joka jäiden sijasta makaa myyntipöydällä hiekan seassa.

Ison marketin kalatiskillä hämmästyin kovasti, kun kyltistä luin douradan olevan peräisin Kreikasta. Hinta oli viitisen euroa kilolta. Se pisti minut pohtimaan, saavatko kreikkalaiset kalankasvattajat mahdollisesti EU-tukia voidakseen kasvattaa kalaa, joka viedään Portugaliin. Ja vastaavasti, mahtaako kreikkalaisten kalakauppiaiden myyntitiskeiltä löytyä tuettua portugalilaista kalaa? Tuskin kuitenkaan, sillä tuotanto ei riitä edes omiin tarpeisiin. Tuotantoa haluttaisiin lisätä ja kansalaisten kalanhimoa lievittää, mutta kalanviljelyluvat jämähtävät byrokratian loppumattomaan labyrinttiin.

Mereneläväkokeiluni tulevat jatkumaan. Sunnuntaina teimme Arroz de Mariscoa eli äyriäisriisiä. Aika helppoa, varsinkin kun turvautui kaupan pakastetiskin antimiin ja Dom Duarten valmiskastikkeeseen. Seuraavaksi on vuorossa lulas eli pienet mustekalat. Tuoreina ne näyttävät epämääräiseltä hyytelöltä, kypsinä ne ovat kivan napakoita. Tähän mennessä erikoisin syömäni mereneläväateria oli grillatut mustekalan lonkerot, polvo. Niissä oli vielä imukupit tallella. Koitin niitä vaivihkaa irrotella veitsellä ja pistin silmät kiinni, kun vein haarukkaa suuhun.

Matkalaukku on taas pakattu, sillä vielä tänään suuntaan Pohjois-Meksikoon kastejuhliin. Seuraava juttu tulee siis sieltä. El Manten kaupunki on pieni ja verrattain rauhallinen, mutta ei sielläkään ole täysin säästytty maata riipivältä huumesodalta. Viikon aikana saan ainakin vähän näkemystä siitä, miten se vaikuttaa ihmisten jokapäiväiseen elämään.

Aurinko paistaa ja hiljalleen päivät, yötkin myös, alkavat lämmetä. Tämä on kylmin maaliskuu 70 vuoteen, ja sen on kyllä huomannut. Talvi alkaa kuitenkin olla takanapäin, sillä mustarastas laulaa yön hiljaisuudessa. Kun se saa aariansa päätökseen, aloittaa naapuritilan kukko omansa, vielä kun on täysin pimeää. Aamun alkaessa valjeta herää myös pihapuuhun majoittautunut varpusparvi ja niiden myötä minäkin. Päivien pidetessä se tapahtuu joka aamu aina vain aikaisemmin. 



maanantai 11. maaliskuuta 2013

Apua, kutsukaa putkimies!

Viime jutussa oli hieman raskaat aiheet, joihin palaan kyllä myöhemmin muodossa tai toisessa. Ikävät asiat eivät katoa sillä, että sulkisi silmänsä niiltä. Jotenkin mielessäni kaikuu sana ”solidaarisuus”. Meidän pitäisi ottaa sympatia osaksi jokapäiväistä elämäämme. Tehdä pieniä tekoja jonkun toisen hyväksi tai iloksi. Vaikkapa vain antaa tietä kanssaihmiselle sen sijaan että puskee kyynärpäät edellä itse. Ei maksa mitään muuta kuin huomioon ottamisen vaivan. Sanon tämän lähes kymmenen vuoden lähiliikennejunissa matkustamisen kokemuksella. Se, jos joku antoi naisihmisen mennä junan ovista sisään tai ulos ensin, oli aina positiivinen, joskin harvinainen yllätys.

Taisin nähdä unta Suomesta, kun tällainen takautuma tuli nyt mieleen.

Pari viikkoa sitten lavandariani lattialle alkoi ilmestyä viemäriaukosta vaahtoista pyykinpesuvettä. Isännöitsijä ja vuokraemännän miesystävä, Manuel, kävivät katsomassa ja kehottivat tukkimaan aukon esimerkiksi pullonkorkilla. Välillä vaiva helpotti, mutta lauantaina kotiin tullessani lattia oli aivan märkä. Kuivasin ja tuuletin, ja Manuel yritti tavoitella isännöitsijää, tuloksetta. Illalla menin katsomaan tilannetta. Lattia lainehti taas. Lauantai-iltana illallisaikaan, sen sijaan että olisin nauttinut ruuasta ja lasillisesta viiniä, kuivasin otsa hiestä märkänä rievulla lattiaa, jonne vain tulvi lisää naapurien pesuvesiä. Pimeässä, sillä siellä ei ole lamppua. Manasin ärrää sisältävillä sanoilla ja päätin alkaa etsimään uutta asuntoa.

Sunnuntaina kokkailin lounasta ystäville ja seurasin samalla, miten vedenpinta alkoi jälleen kohota lavandariassa keittiön vieressä. Kohauttelin olkapäitä, kun ruokailun aikana keskusteltiin ongelmasta, ihan kuin se ei olisi koskenut minua. Olin niin kyllästynyt siihen. Laittelin kaikessa rauhassa jälkiruuat ja söimme ne, eikä vedenpinta ollut laskenut yhtään. Sitä oli lattialla parin sentin verran. Syötyämme aloimme Carlosin kanssa äyskäröimään rikkalapiolla vettä pois. Sitä kertyi kaikkiaan kymmenkunta ämpärillistä. Miten voi kenenkään pesukone kuluttaa niin paljon vettä?

Saimme lattian kuivaksi, ja lysähdin sohvalle lepäämään pariksi tunniksi. Seuraavan kerran kun vilkaisin lavandariaan päin, näin kuinka vesi tulvi taas – tällä kertaa pesukoneen etuluukusta. Lattiaviemäri ei enää riittänyt naapurien pesuvesille ulostuloaukoksi, vaan ne olivat etsineet varauloskäytävän pesukoneeni poistoletkun kautta. Olin vähällä purskahtaa itkuun. Lähetin vuokraemännälle tekstiviestin, että en jaksa enää. Tartuin jälleen tutuksi tulleeseen ”äyskäriin” eli rikkalapioon ja aloin lappomaan vettä. Manuel tuli käymään vielä puoli yhdeltätoista illalla.

Aukon tukkeena ollut kuohuviinipullon
korkki ja riepu ovat lähteneet uintiretkelle. 
Tänään oli sitten isännöitsijä toisen miehen kanssa kadulla rassaamassa viemäriputkea. Tukossa mikä tukossa. He vetivät letkun lavandariastani (asun ensimmäisessä kerroksessa katutasosta ylöspäin) ja yrittivät avata putkea sillä hentoisella vedenpaineella, mitä pesukoneen hanasta tulee. Siinä vaiheessa ajattelin, että apua, kutsukaa putkimies. Oikea putkimies, jolla on painehärvelit sun muut vempaimet eikä pelkkä puutarhaletku. Paikalle tuli jopa yksi naapurin rouvista neuvomaan miehiä. Sama rouva, joka kerran tuli sanomaan minulle, ettei mattoja ja peittoja saa tuulettaa niin, että ne roikkuvat parvekkeen ulkopuolella. No miten niitä sitten tuuletetaan? Tässä maassa kun pitää tuulettaa, kaikkea ja koko ajan, ettei ne homehdu.

Sitkeä putkimies ei luovuttanut, vaan rassasi putkea kuin henkensä tai ainakin kunniansa olisi siitä kiinni, ja sai kuin saikin tukoksen avattua. Ahh, mikä helpotus. Teki ihan mieli keittää kakkukahvit, kun eilen tuli leivottua. Mies vielä putsasi lavandarian lattialta pahimmat työskentelyn aikana kertyneet töhnänsekaiset vedet. Kuivaillessani loppuja näin miten isännöitsijä kadulla kaiveli lompakostaan maksua putkimiehelle. Seurasin, kaivaako putkimies kuittivihkoa taskustaan. Ei kaivanut. Verojen kiertäminen on niin helppoa, kun kuittia ei vaadita.

Hieman ironista muuten, että prostituoidut haluaisivat laillistaa ammattinsa ja alkaa maksamaan veroja. Miksikö? Siksi, että he voisivat päästä sosiaaliturvan piiriin ja kerryttää itselleen eläkettä. 

Nyt elämä taas hymyilee, kun putket vetävät. Edes silloin, kun olin kontallani puuritilän päällä lavandarian lattialla, muovihanskat kädessä ja riepu heiluen, en harkinnut paluumuuttoa Suomeen. Tämä oli sentään suhteellisen puhdasta pesuvettä ja tuoksuikin aika hyvälle. Asuessani aikoinaan uudehkossa rivitalossa Porvoon tietämillä kylpyhuoneen lattiakaivosta tunki eräänä sunnuntaiaamuna ylös ”ihan sitä itseään”. Viemärihuollon kamera löysi putkesta sittemmin rakennusjätettä, joka oli tukkinut putken. 



Huomenna ehkä uskaltaudun pesemään pyykkiä, vaikka sää jatkuneekin samanlaisena kuin tänään. Välillä on kipattu saavista vettä ja välillä näytetty paistavaa aurinkoa kuin leffatrailerina tulevasta kesästä. Naapurikaupungissa pyrähti lauantai-iltana trombi, joka tuhosi lisää kasvihuoneita ja talojen kattoja. Ei liene tarpeen mainita, että viljelijöillä ei ole vakuutusta myrskyjen varalta. Se on ihan liian kallis. Talvi on tällaista, mutta se alkaa antautua kevään tieltä. Pari viikkoa sitten vaatimaton minttumaani oli kuiva ja kuolleen näköinen. Nyt ruukkuun on tullut eloa lämmön, valon ja sateiden avulla. Hylätyn talon muratin verhoama muuri hehkuu uusia, kirkkaanvihreitä lehtiä. Lämminverisimmät latinomiehet tarkenevat jo rannalla shortseissa. Kevät koittaa ja voittaa talven, ihanaa!

maanantai 4. maaliskuuta 2013

Kärsimysten tie


Viime lauantaina muun muassa Lissabonissa ja Portossa järjestettiin isoja mielenosoituksia hallituksen säästökuuria vastaan. Arvioiden mukaan 1,5 miljoonaa ihmistä oli Lissabonin kaduilla vaatimassa säästötoimista vastaavan ”Troikan” eroamista sanoen, että kansa ei kestä enää enempää. Veroja on nostettu, palkkoja ja sosiaalitukia leikattu, hintoja nostettu, ja tehtaat pistävät lappuja luukulle ja ihmisiä kilometritehtaalle. Ostovoima on romahtanut sillä seurauksella, että monet tehtaat ja lukuisat itsensä työllistäneet pienyrittäjät ovat joutuneet luovuttamaan ja pistämään putiikin kiinni. Vain vahvimmat selviävät tästä taistelusta, mutta eivät hekään arvitta.

Olen vieläkin äimänä lähikaupassa käydessäni siitä, että kassillisen hedelmiä ja vihanneksia saa alle viidellä eurolla. Tosin kassista puolet täyttää valtava salaattipehko, joka maksaa noin 50 senttiä ja riittää kahdelle ihmiselle viikoksi. Kaupasta saa pullon hyvää viiniä alle parilla eurolla ja porsaanpihvit niin ikään. Kahvikupillinen ja leivos maksaa parisen euroa ja pieni lasi olutta euron verran. Leipä on halpaa ja sitä syödään paljon, mahan täytteeksi. Söimme ystäväni kanssa ravintolassa mehevät vasikan grillipihvit, joimme puoli karahvia talon kelpoa viiniä ja kahvit päälle. Meiltä kahdelta lasku oli alle 25 euroa.  

Kuulostaa edulliselta suomalaisen korvissa. Karu fakta on kuitenkin se, että Portugalissa minimipalkka on alle 500 euroa kuussa, ja suuri osa työssäkäyvistä tienaa juuri sen verran tai vähän enemmän. Salaatinviljelijäkin saa siitä salaatinkerästään vain 10-12 senttiä, loput menee tukun ja vähittäiskauppiaan kuluihin ja kukkaroon.  

"Aurinko pimeni ja koitti yö."
Asumiskulut ovat tulotasoon suhteutettuna suuret. Vesilaskuni on verran kuin Suomessa, ja sähkön tasauslasku oli yli 80 euroa, vaikka pidän lämmitintä päällä vain olohuoneessa ja vain 3-4 tuntia illassa. Lämminvesi lämpiää kaasulla, lasku kympin verran kuussa. Nettiyhteys halvimmillaan on saman verran kuin Suomessa, mutta puhelut keskimäärin kalliimpia. Polttoaineet ja autot maksavat saman verran kuin Suomessa, eikä monissa kaupungeissa tai kylissä pärjää ilman autoa. Ei siis ole ihme, että naimattomat miehet ja naiset, ja monet perheellisetkin, asuvat vanhempiensa luona. Heillä ei yksinkertaisesti ole varaa asua yksikseen.

Minimipalkkaa tienaavat eivät, ainakaan vielä, maksa tuloveroa. Maassa on arviolta 11 miljoonaa asukasta, mutta kuulemani mukaan vain pari miljoonaa veronmaksajaa. Eläkkeet ja työttömyyskorvaukset kustannetaan valtion kassasta, sillä täällä ei ole eläkevakuutus- eikä työttömyyskassajärjestelmää samassa laajuudessa kuin esimerkiksi Suomessa. Ei siis ole yllättävää, että valtio on velkaantunut. Kyllä sen kaikki ymmärtävät, mutta eivät vaan enää kestä tätä kurimusta, mihin maa on joutunut. Parin viime vuoden aikana yli 200 000 portugalilaista on lähtenyt ulkomaille tavoittelemaan parempaa elämää. Ei siksi, että he eivät haluaisi elää omassa maassaan vaan siksi, että he eivät pysty elämään täällä. Työttömyyskorvausta maksetaan kahden vuoden ajan. Jollei senkään jälkeen onnistu saamaan tai luomaan itselleen töitä, on tyhjän päällä.

Ne, joilla on töitä, ovat käytännöllisesti katsoen naimisissa sen kanssa, varsinkin yksityisyrittäjät. Maanviljelijäystäväni ei ole pitänyt ainuttakaan täyttä vapaapäivää moneen vuoteen, lomista nyt puhumattakaan. Kantaravintolani on avoinna aamusta iltaan viikon jokaisena päivänä. Väsymyksen näkee välillä emännästä, mutta silti hänellä on hymy herkässä. Syksyllä hän pisti ravintolan ja sen yhteydessä olevan pensionaatin kiinni kahdeksi viikoksi ja lähti perheineen lomalle. Lähikaupat ovat auki iltakahdeksaan, lauantait mukaan lukien. Päiväsaikaan pidetään parin tunnin lounastauko, joka saatetaan käyttää tukussa käymiseen.   

EU:n myötä aikoinaan moni asia muuttui. Ensinnäkin maan omaa tuotantoa leikattiin. Viljelijöille maksettiin siitä, että he pistivät peltonsa pakettiin ja kalastajille siitä, että he hävittivät veneensä. Moni tarttui tilaisuuteen ja otti vastaan sen mitä tarjottiin ja vaihtoi raskaan työn johonkin muuhun. Julkinen sektori investoi ja rakennutti muun muassa moottori- ja rautateitä. Vientiteollisuudellakin meni hyvin. Ihmisillä oli rahaa ja sitä kulutettiin iloisesti. Pienyrittäjien kahvilat ja kaupat kukoistivat ja yhä uusia puhkesi kukkaan kerrostalojen katutasojen liiketiloissa. Rakennettiin taloja, ostettiin asuntoja, tehtiin lomamatkoja ulkomaille. Elettiin hyvää elämää. 

Tilanne on nyt vähän sama kuin lapsella, jolle on tarjottu tikkari. Hänen on annettu lipoa sitä, maistaa makeaa, ja on katsottu vierestä miten tikkari tuottaa iloa ja mielihyvää. Sitten se on vetäisty pois ja sanottu, että ”Et saa enempää ennen kuin olet maksanut korkojen kera takaisin sen mitä olet jo nuolaissut ja annat omaisuutesi vakuudeksi siitä, että maksat lopustakin”. On ihan luonnollista, että lapsi suuttuu ja alkaa itkeä kuumia kyyneleitä. Ihmisluonne on sellainen. 

Vakuusneuvottelujen ollessa kuumimmillaan suomalaiset eivät olleet täällä suosittuja. Vältin mainitsemasta olevani Suomesta. Carlosille sanoin, että hän voi esitellä minut ystävilleen ruotsalaisena, ettei hänen ajateltaisi veljeilevän vihollisen kanssa. Vastaavasti suomalaisilta sain kuulla erilaisia kommentteja portugalilaisista. Koin olevani kahden tulen välissä.  

Portugalilaiseen mentaliteettiin ei kuulu pistää rahaa sukanvarteen. Toinen ominaispiirre on, että verojenkierto on melkein kuin urheilulaji. Kolmas on businesstajun puuttuminen. Maassa tuotetaan paljon kohtuuhintaisia hyviä viinejä, mutta löytyykö niitä samassa suhteessa esimerkiksi Alkosta? Ei. Ystäväni ovat selittäneet, puoliksi vitsinä, että portugalilaiset juovat parhaat viinit mieluummin itse ja vievät kehnommat ulkomaille. Neljäs ominaispiirre on se, että kulissi pidetään pystyssä. Talouskriisistä huolimatta ravintolat ovat täynnä lauantai-iltaisin ja sunnuntaisin. Osa asiakkaista on elänyt koko viikon sopalla ja leivällä voidakseen sen yhden kerran viikossa käydä ravintolassa näyttäytymässä ja samalla nauttimassa hyvän aterian.

Mikään kansa ei ole täydellinen eikä tarvitsekaan olla. Riittää kun on inhimillinen. Sympaattisinta portugalilaisissa on heidän aito ystävällisyytensä. Vierasmaalaiset toivotetaan tervetulleiksi, olivat he sitten turisteja tai maahanmuuttajia. Meillekin on tilaa tässä yhteiskunnassa. Ulkomaalaisista ei ajatella, että he vievät portugalilaisten työpaikat, vaan paras voittakoon. Rasismia esiintyy vain vähän, koko termin merkityskin tuntuu olevan vähän epäselvä. Lähimmäistä autetaan, ja autoilijakin pysähtyy nähdessään jalankulkijan epäröimässä astumista suojatielle. No, ainakin melkein aina. Tärkeää täällä on muistaa hymyillä, sillä siihen vastataan hymyllä. Se ei maksa mitään kellekään, mutta se keventää eloa ja askelta kummasti.   

En olisi ikinä uskonut sanovani tällaista, mutta nyt sanon. Piiskan ja kiristysruuvin sijasta täällä tarvittaisiin hyviä konsultteja. Konsultteja siihen, miten toimintoja tehostetaan. Miten tuotantoa, vientiä ja turismia lisätään. Miten koulutusta keskitetään niille aloille, joilla on eniten nähtävissä tarvetta koulutetulle työvoimalle.  Esimerkiksi Suomi voisi tarjota asiantuntija-apua veronkannon tehostamiseksi. Sitä ei varmaan missään Euroopan maassa ole järjestetty niin raudanlujalla otteella kuin Suomessa.

Kansa marssii kaduilla, koska he eivät kestä enää yhtään kireämpää ruuvia. Samaan aikaan entiset presidentit ja eläkkeelle jääneet pankinjohtajat saavat käsittämättömän suuria eläkkeitä. ”167 000 euroa”, sanoi Carlos erään pankinjohtajan eläkkeeksi auton, autonkuljettajan, kahden henkivartijan ja yksityiskoneen lisäksi. ”Vuodessa siis?”, minä kysyin. ”Ei, vaan kuukaudessa”, hän vastasi. Pankki maksaa eläkekassasta ja -vakuutuksesta.

85 % portugalilaisista vanhuuseläkkeellä olevista asukkaista saa eläkettä 400 euroa tai vähemmän. Kuukaudessa, siis. Paljon on heitäkin, jotka saavat vain 200-300 euroa. Ei ole ihme, että myös eläkeläiset marssivat kaduilla täynnä suuttumusta, punaiset neilikat heiluen, kun "Troika" yrittää kajota eläkkeisiin. 

Vila do Condessa valmistauduttiin viikonloppuna pääsiäiseen kahdella kulkueella. Lauantai-iltana kulki täydessä hiljaisuudessa pieni kulkue, jossa ristiä kantavaa Jeesusta kuvaava patsas kannettiin yhdestä kirkosta toiseen. Sunnuntaina Jeesus sai saattajikseen kymmenien ihmisten kulkueen, kärsimysnäytelmän, joka hieman eri muodossa on tätä nykyä surullisen monelle jokapäiväistä elämää.