torstai 21. kesäkuuta 2018

Kolmas varjo


Kirjoitin pari vuotta sitten siitä, kun meille tuli koiranpentu. Sain kannoilleni kaksi varjoa, rottweilerinpuolikas Gaian ja pienen Batatinhan (lue juttu täältä). Kuljemme jonossa pihan poikki pyykkinaruille, olohuoneesta keittiöön ja takaisin, ees taas, ees taas.

Nyt jaloissani pyörii kolmas varjo, ei tosin koirien kanssa samaan aikaan.

Viikko sitten olin yläkerrassa kirjoittamassa, kun keittiöstä alkoi kuulua kovaa mekastusta. Vanharouva huusi ja Batatinha haukkui sillä tavalla mitä se haukkuu ilmoittaessaan tunkeilijasta, esimerkiksi käärmeestä. Oli pakko mennä katsomaan. Ruokapöydän ympärillä olevien kahdeksan tuolin muodostamassa jalkaviidakossa hytisi pelokas kissanpentu. Vanharouva selitti sen seuranneen häntä sisäpihalle. Tohdin epäillä.

Pieni rääpäle oli nälkiintynyt. Ensiavuksi se sai vähän maitoa ja leipää, minkä se imuroi hetkessä. Lähdimme kiiruusti ostamaan oikeaa kissanruokaa.

Koirat valitettavasti tuntuvat olevan sitä mieltä, että kissanpentu on koiranruokaa. Batatinhan suljin heti ensi alkuun sisälle, Gaia sai jäädä lähettyville kun kissanpentu tutustui kanssani nurmialueeseen. Se nousi pihakengän päälle ja alkoi leipoa tassuillaan. Hyppäsi maahan ja tutki ruohonkortta. Gaia vaani pennun perässä huuliaan lipoen. Se on löytökoira, joten emme tiedä mitä kaikkea se on metsästänyt henkensä pitimiksi. Vahdin tarkkaan ja kiellän sitä väijymästä kissaa. Häntä heilahtaa. Kyllä se ymmärtää. Se ei aina vaan voi luonnolleen mitään.

Ei ollut puhettakaan siitä, että kisu heitettäisiin takaisin kadulle oman onnensa nojaan. ”Seuraavaksi meille ilmestyy varmaan jokin lintu tai kani”, Carlos hymähti.


Sunnuntaina kisu päätyi olohuoneeseen päiväunille. Koirat vahtivat sen unta. Ne istuivat sohvan vieressä ja tuijottivat. Kisu nukkui. Koirat yrittivät rauhoittua omille nokosilleen, mutta vähän väliä niiden piti nousta tarkistamaan, ettei kisu ole kadonnut. Tilanne näytti niin rauhalliselta, että vein kaikki nurmikolle tutustumaan toisiinsa. Se oli liian aikaista. Koirat piirittivät kissan, joka pinkaisi ylös palmuun. Se roikkui rungossa etutassujen kynsien varassa, kun irrottelin sen.

Nyt koirat ovat saaneet totutella kissaan vuorotellen. Batatinha ei enää mökää niin paljoa ja Gaiakin suhtautuu enimmäkseen välinpitämättömästi naukuvaan tulokkaaseen. Ulos päästessään Batantinha pinkoo ympäri pihaa nuuhkimassa kissan hajujälkiä. Kerrankin istuin pihalla kisu sylissäni, ja Batatinha juoksi polvieni alta huomaamatta kissaa. Sitten kun se huomaa, se tulee nuuhkimaan ja yrittää nuolaista kissaa, näykkäistä pikkuisen pehmoista turkkia. Haluaa ehkä selvittää miltä se maistuu?

Yöaikaan ja silloin kun en ehdi olla vahtimassa, kisu on suljettuna lavandariaan. Se nukkuu mattopinon päällä ja syö pesukoneen päällä ja kurkkii välillä ikkunasta laitumelle. Kun päästän sen ulos, se kipittää perässäni kunnes karistan sen kannoiltani, ja naukuen se loikkii pihakatoksen perukoille muurille tai traktoria tutkimaan. Se tulee kun kutsun ”kisu kisu”. Naukuu tullessaan. Kun nostan sen syliin, se alkaa kehrätä.

Tämä ei-suunniteltu perheenlisäys on hämmentänyt päivittäisiä rutiinejani. Joudun viettämään enemmän aikaa alakerrassa valvomassa, ettei kisu päädy koirien makupalaksi. Yläkertaan niillä kaikilla on porttikielto. Sain vihdoin ommeltuakin jotain alakerran työhuoneessa Batatinhan torkkuessa vieressä.

Ilmat ovat lämmenneet hautovan helteisiksi. Illallisen jälkeen käymme koirien kanssa kävelyllä samettisen pimeän laskeutuessa maahan. Kotiin palatessamme etsin kisun pihalta ja istun se sylissäni Järvenpäästä asti tulleella puutarhatuolilla. Gaia käy loikoilemaan lähettyville, Batatinha kiehnaa ympärillä ja nostaa etutassut syliini nuuhkiakseen kisua. Tämä läppäisee koiran tunkeilevan kuonon suuntaan tassullaan. Kynnet ovat piilossa. Se haluaa leikkiä.

Kissanpentu sylissäni on pieni, lämmin ja pehmoinen, ja se värisee kehräystä. Katselen tähtiä taivaalla, lepakon lentoa, sitruunapuun siluettia ja ajattelen miten tärkeitä ovat ne hetket, kun tuntee rauhaa sisimmässään ja ympäristössään, kun voi olla hetken hiljaa paikallaan ja kuulla miten pieni kissanalku kehrää. 


Kisu on vielä vailla nimeä. Ehkä siitä tulee ”omaperäisesti” Kisu, kun se näyttää sen nimen jo tuntevan.

Kuvat kännykällä napsittuja. 

Ihanaa juhannuksen aikaa, Rakas Lukija, missä ja miten sitä vietätkään! 



torstai 7. kesäkuuta 2018

Odottelua



On kesäkuun alku, olen Portugalissa, ja täällä sataa VETTÄ. On satanut, tai vähintään tihuuttanut, melkein joka päivä viimeisinä viikkoina. Säätila eroaa talvesta vain hieman – on pari astetta lämpimämpää. Päivät ovat kesäisen pitkiä, aamu sarastaa varhain ja kunnolla pimenee vasta iltakymmeneltä. Valoisaa aikaa olisi paljon olla ulkosalla, mutta siellä kastuu, kääk.

Odotan, että alkaisi se kesä, jonka Etelä-Euroopan maassa kuvittelisi olevan. Aurinkoinen, kuuma, kuiva. Että sateen litinän sijaan kuuluisi pikkulintujen liverrystä. Että ilma kevenisi ja olisi helpompi hengittää. Että voisi nakata villasukat nurkkaan. Että voisi mennä kävelylle ilman takkia.

Koiratkin ovat aivan lamaannuksissa. Ne nukkuvat kaiken päivää tiukalle kerälle kiertyneinä, kuono tungettuna tassujen väliin. Sateen tauotessa ne nousevat venytellen ja istuvat katoksen alla häntä koipien välissä tuijottamassa autiota pihaa. Nurmikolle ei tee mieli. Se on likomärkä. Hartiat kyyryssä ne jolkottavat pihan poikki keittiön ovelle tai ruokakupille, mutta palaavat kumpikin pian punkkaansa ja jatkavat koisimista odotellen parempaa päivää.

Suomessa oli ennätyshelteinen toukokuu, meillä varmaan ennätyskylmä. Jos tämä ei ole ilmastonmuutosta, niin mitä tämä on? É tudo trocado, kaikki on vaihtunut päikseen.

Se hyvä puoli sateissa on, ettei ole metsäpaloja niin paljon. En usko, että tällä matalapaineella saisi edes takkaan tulta. Toinen hyvä puoli on, ettei tarvitse kastella pihaa eikä viljelyksiä. Se on ajan ja veden säästöä. Eikä tarvitse pestä ikkunoita. Sade valelee niihin vesihelmiverhot, joka vähän piilottaa näkyvistä väreistä riisuttua, harmaata maisemaa.

Kalenterin mukaan Portugalissa on vielä kevät, sillä kesä alkaa vasta kesäpäivänseisauksesta. Tosin juhannuksen, São Joãon aikoihin tihkusateet ovat tavallisia. Ehkä tänä vuonna on toisin? São Pedron, säiden pyhimyksen juhlaa vietetään kesäkuun lopulla. Ehkä siiheksi pyhimyksemme heltyy ja heittää meille helteitä.



Odotan kesää, en niinkään kärpäsiä. Tänä vuonna se on myöhässä. Tuleeko se ollenkaan, mietin huolestuneena ja tutkin kahden viikon sääennustetta. Kyllä siellä auringonkuvia näkyy, näkyy myös pilviä, sadepisaroita ja salamoita. Kuin siitä innostuneena tuuli viskoo lisää vettä ikkunaan. Minä käynnistän kosteudenpoistolaitteen olohuoneessa. Kosteus tulvii jo korvista ulos ja harkitsen muuttoa Saharaan.

Käyn kurkkaamassa sähköpostia. ”O verão está aqui, kesä on täällä!” hihkuu matkatoimiston mainospostin otsikko. ”Missä muka?” haluan tietää ja avaan viestin sen sijaan että nakkaisin sen suoraan roskapostilootaan. ”Caraíbas, Espanha, Marrocos”, mainos kertoo. Niinpä tietenkin. "Aqui, täällä" on jossain muualla. Portolaisessa vaatekaupassa myytiin kesäasuja 70 prosentin alennuksella. Se on vähän sama kuin Suomessa laitetaan sukset poistomyyntiin lumettomana talvena. Kyllä niille joskus vielä on käyttöä. Kai.

Odotan päivää, jolloin hiki tulee muuallakin kuin hellan ääressä tai imurinvarressa. Sitä, että voin pistää eräänä hyvänä päivänä ompelemani hellehatun päähän. Voin sen laittaa tietysti nytkin, mutta voisi se olla hiukan hassu näky. Kukallinen lierihattu tihkusateessa. Vain aurinkolasit puuttuu. 

Olen luottavainen. Kyllä se kesä tulee vähemmälläkin marinalla. Ehkä jopa vielä tänä vuonna. Sitä odotellessa kaivan esille vanhoja kuvia. Kas tältä näyttää silloin kun aurinko paistaa.