Vapaa ja onnellinen Kana

"Emäntä tulee, nyt on kiire!"

Koko sen viisi vuotta, mitä olen tällä maatilalla nyt asunut, meillä on ollut vaihteleva määrä kanoja. Aluksi oli kuusi kanaa, jotka munivat yhteensä yhden munan päivässä (lue täältä). Näätä tai jokin tappoi kanoista viisi, ja kuusikon viimeinen sitkeä sissi menehtyi kesällä. Jäljelle jäänyt, myöhemmin hankittu kana vaikutti yksin jäätyään apealta ja haluttomalta, mutta päätimme ettemme enää hanki lisää kanoja sille seuraksi. Siihen nähden miten vähän ne munivat, on niistä paljon vaivaa ja huoltakin. Kanatkin vanhenevat ja sairastuvat, eikä meillä ole sisua lopettaa niitä. Jatkoin siis päivittäisiä käyntejä yksinäisen kanan luona ja seurasin huolestuneena sen apaattista olemusta.

Sitten kana päätti ottaa onnen omiin räpylöihinsä ja poistui aitauksesta.

Löysin sen eräänä aamuna hedelmätarhalta kuopsuttamassa maata. Se tuli luokseni epäröiden, ja ruokakippoa houkuttimena käyttäen sain sen kiinni ja palautin takaisin aitaukseen ihan sen oman turvallisuuden vuoksi. Sama toistui seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana, kunnes lähdin käymään Algarvessa ja Carlos ilmoitti, että kana juoksee laitumella nautojen seassa eikä hän saa sitä kiinni.

”Mikä tässä on niin vaikeaa?” ihmettelin kun palasin reissulta, menin viemään kanalle ruokaa ja se kipitti laitumelta luokseni heltta iloisesti heiluen.

Totesimme turhaksi palauttaa kanaa takaisin aitaukseensa, sillä se ottaisi sieltä kuitenkin hatkat tavalla tai toisella. Kerran olin löytänut sen keikkumasta aitaverkossa niin ettei se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Toisella kertaa se oli roikkunut verkossa toisesta koivestaan ties kuinka kauan. Ihme ettei se ollut loukannut itseään. Kana sai siis jäädä valitsemaansa vapauteen.

Kaksi kamua sävy sävyyn.

Sitä paitsi se oli innostunut munimaan. Haasteena oli vain löytää munat. Ensimmäinen pesäpaikka löytyi hedelmätarhalta kameliapuun alta, seuraavaksi munat oli pyöräytetty navetan vieressä, lähempänä laidunta. Sitten ilmat viilenivät eikä munia enää ilmaantunut.

"Kohta paijataan, jee!"

Olen täällä ollessa saanut tietää, että kanat ovat nirsoja munimaan. Joko on liian kuumaa, kylmää, märkää, pimeää tai on sulkasato tai muuta kiinnostavampaa tekemistä. Mikä tahansa (teko)syy kelpaa. Luulimme siis luonnollisesti, että talven tullen kanamme herkesi munimasta.

Kunnes Carlos löysi kiivipuiden alta uuden pesän ja sieltä tusinan munaa.

Kana, joka on saanut nimekseen Kana, pullauttaa sen kuuluisan munan päivässä. Taivaalta voi rätkättää rakeita ja rankkaa sadetta, tuuli saa tuuppia myrskylukemissa, mutta meidän Kana se vaan munii. Enemmän kuin mitä kolmen hengen talous ehtii syödä. Se on liittynyt osaksi nautalaumaa, ottaa päikkärit nuoren sonnin vieressä ja rientää vehreälle niitylle kun naudat päästetään laiduntamaan, vaikka se voisi mennä sinne yksinkin. Se nokkii ja kuopii sorkkien jauhamaa maata ja löytää sieltä hyönteisiä ja muuta kivaa. Sen elinympäristö ei todellakaan ole steriili vaan lantapöpöjä täynnä. Silti kana on terve vaikkakin laiha, ja silminnähden nauttii elostaan. Myös sen munien kuoret ovat vahvoja. Maissijauhon ja -jyvien lisäksi Kana saa pieniä herkkuja, kuten leivänkannikoita ja ruuantähteitä, sekä pienen päivittäisen paijauksen. Kun silitän sitä selästä, se polkee ensin koivillaan vimmatusti, sitten aukoo vähän siipiään ja kyykistyy. 

Tietenkin herkkujen vuoksi Kana kipittää luokseni kun näkee minut tai kun kutsun ”Kana Kanaa” ja seuraa minua kuin koira. Kun palaan koirien kanssa kävelyltä, se liittyy navetan luona seuraan ja jää närkästyneen näköisenä kotkottamaan portin taakse kun suljen sen Kanan nokan edestä. Talon ja laitumen vieressä kulkevalle tielle päin se ei ole koskaan pyrkinyt. Mitä se siellä? Ruoka ja seura on täällä. 

"Emäntä lähtee, äkkiä perään!"

Olemme Carlosin kanssa vaivihkaa alkaneet harkita vielä parin kanan hankkimista, sillä vanheneehan Kanakin.

Vapaan ja onnellisen Kanan munintainto sai minut pohtimaan, millä ihmeellä häkkikanat saadaan munimaan. Ravintoa lukuun ottamatta niiltä puuttuu kaikki se, mikä Kanan tekee onnelliseksi.

Sitä voimme kukin tykönämme miettiä kun seuraavan kerran syömme kananmunia.

Kana pääsi mukaan seuraavaan Rui Santos -dekkariin Syyllisyyden ranta. Miten – se selviää lukemalla kirja kun se alkuvuodesta ilmestyy! 

Loppurutistus

Työpiste on talven tullen siirtynyt sänkyyn. Seuraa pitää Kisu. 

Ei, kyseessä ei ole blogin loppu, vaikka pitkähkö tauko on ollutkin. Olen rutistanut valmiiksi seuraavan rikosromaanin käsikirjoitusta yhdessä kustannustoimittajan kanssa. Tällä viikolla se lähtee taittoon, huom. aikataulusta etuajassa, ja putkahtaa painosta tammikuun lopulla. Julkistustilaisuus pidetään Helsingissä helmikuun alussa, siitä tarkemmin lähempänä ajankohtaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että kustantajat eivät enää panosta kustannustoimitukseen, vaan odottavat heille lähetettyjen käsikirjoitusten olevan likimain loppuun asti viimeisteltyjä. Tosiasia on kuitenkin se, että harva kirjailija ihan itsekseen pystyy huomioimaan jokaisen pienen yksityiskohdan, poistamaan mahdolliset ristiriitaisuudet ja sanatoistot, kun jo juonenkulunkin kanssa on mietittävä vaihtoehtoisia polkuja. Rikosromaanissa tai dekkarissa se vielä korostuu, sillä johtolankoja on ripoteltava sopivassa määrin ja helposti kirjoittaa asioita ristiin. Olenkin erittäin iloinen siitä, että uusi kustantajani Into halusi panostaa kustannustoimitukseen kuin myös siitä, että sain niin erinomaisen kustannustoimittajan. Hän kyllä murhasi aika monta minulle mieleistä lausetta ja kielikuvaa, mutta samalla ymmärrän miksi. Hän pisti minut myös mm. täydentämään dialogeja ja syventämään henkilöhahmoja. Lopputulos on paljon täyteläisempi ja viimeistellympi kuin mihin yksin olisin pystynyt. 

Vasemmalla haastattelija Eeva Vuortama, keskellä tämän blogin kirjoittaja ja oikealla kirjailija Vera Vala.
(Kuva: Leena Marjola)

Lokakuun lopussa pyörähdin Helsingin kirjamessuilla, missä osallistuin paneelihaastatteluun yhdessä Italiassa asuvan kirjailija Vera Valan kanssa. Koska messuilla on valtavasti ohjelmaa usealla eri lavalla tyrmistyttävän runsaan kirjatarjonnan lisäksi, odotin että meitä olisi kuulemassa pari kourallista ihmisiä, joista puolet tuttuja. Oli jälleen kerran kiva olla väärässä! Katsomo oli täynnä. 

Paneelihaastattelun jälkeen piipahdin Myllylahden osastolle ja siellä odotti yllätys: seiskaluokan aikainen opettajani Siperiasta. Kyllä, rakas lukija, luit oikein: Siperiasta. Asuin siellä melkein vuoden isäni ollessa asennusvalvojana. Meitä oli varmaan noin parinsadan hengen suomalaisyhteisö ja sillä pieni yksityiskoulu. Parhaimmillaan koulumatka oli noin kymmenen askelta naapuriin, pahimmoillaan lähimpään venäläiskouluun läpi neljänkymmenen asteen pakkasviiman. Suomen Höyhenen untuvavaatteissa muistutimme astronautteja, mutta niissä tarkeni.

Kerron Siperiasta lisää ehkä joskus toiste, jos herkeän nostalgiseksi. Oli kuitenkin oikein mukavaa tavata senaikainen opettajani, samoin oli kivaa nähdä muutama muu tuttu messuilla. Ensi vuonna toivottavasti uudestaan. 

Sieniä on saatava vaikka ne pitäisi kaivaa lumen alta! 

Hyisen kylmiä hetkiä koin Suomessa käydessä metsässä. Sieneen oli pakko päästä, vaikka satoi lunta. Suppilovahverot kaivettiin lumen alta. Hyviltä ne silti maistuivat. Illalla sain sulatella kohmeisia käsiä ja jalkoja saunassa. Ahh! 

Pian kotiin palattuani sain Suomesta kirjeen. Siinä kerrottiin, että minut on hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Olin kuvitellut että jäseneksi huolitaan kuka vaan joka on kirjoittanut kaksi kutakuinkin asiallista kirjaa, mutta sittemmin luin että vain puolet hakemuksista hyväksytään. Vähän aikaa sai siis olla jännityksessä. 

Käsikirjoituksen valmistuttua voisin vähän aikaa olla ja istua kädet ristissä peukaloita pyöritellen, mutta taitaa jäädä väliin. Kirjeenvaihtoa pitää saattaa ajan tasalle, varailla alkuvuoden matkoja, Portossa ja Ikeassakin pitäisi käydä. Ilmat eivät (onneksi) kannusta suursiivoukseen, jolle kyllä olisi tarvetta mutta olemattoman vähän intoa tehdä sitä. Jospa ennen joulua sitten. Kunhan olen pari päivää hoidellut asioita, käyn käsiksi seuraavaan, neljänteen rikosromaaniin. Se on jo hyvällä alulla, mutta sattuneesta syystä se on ollut sivussa.

Joulu-tammikuun tietämillä julkaisen blogissa pieniä makupaloja tulevasta kirjasta. Sitä ennen kerron kuitenkin vielä ihmekanasta, joka pääsi siihen mukaan.