Insomnia

Herään johonkin. Mihin? On hiljaista. Ei ole hiljaista. Pöllö kiljuu kiivipuiden suunnalla. Katua pitkin kaahaa auto, joka herättää naapurin koirat räksyttämään metalliportin takana. Korvat soivat ja vierustoveri hengittää syvää unta. Kohotan päätäni ja katson sängyn toisella puolella olevaa kelloradiota, turhaan. Erotan vain jotkut punaisista numeroista. Ykkösen ja nelosen. Kauheaa miten näkö on heikentynyt.

Nousen käydäkseni vessassa. Vaikkei juuri nyt ole hätä, kohta on kuitenkin. Käyn kaiken varalta ja palatessani juon pari hörppyä vettä. Janottaa. Käyn pitkäkseni toiselle kyljelle ja haen mukavan asennon, sellaisen, ettei lonkkaa särkisi. Porton lentokentälle laskeutuva rahtikone kohisee ohi. Kellon täytyy olla kolmen tienoilla. Nyt se alkaa taas. Valvominen. Ei uneta yhtään.

Ajatukset karkaavat ensin käsillä olevaan kirjoitusprojektiin. Mietin juonenkulkua, umpikujia joihin olen itseni kirjoittanut, henkilöhahmoja ja yksittäisiä lauseita. Solmukohdat aukenevat aamuyöllä kun ajatus on kirkkaimmillaan. Jotta vielä aamulla muistaisin yön aikana keksityt ratkaisut minun täytyy painaa ne mieleen. Toistan niitä kuin mantraa  jonkinlaisen muistijäljen aikaansaamiseksi.

Riisun sukat, käännän kylkeä ja hörppään vettä. Ajatukset livistävät muihin asioihin. Nykyisen elämäntilanteen haasteisiin, menneisiin tapahtumiin, isän ja äidin kuolemaan, kaikkeen sellaiseen mitä aamuneljän aikoihin ei missään nimessä kannattaisi ajatella. Ainakin alkuyön aikana kuivuneet silmät saavat kostuketta.

Vaihdan taas asentoa ja vedän tyynyn mahan alle. Yritän hengittää hitaasti ja syvään ja keskittää ajatukset rauhoittavaan mielikuvaan. Siinä istun hiekkarannalla auringon laskiessa. Vieressäni on joku, ihminen jota ei ole olemassakaan. Juttelemme. Mielikuvassa aurinko laskee, oikeassa elämässä värähdän vilusta. Se ennakoi nukahtamista, mutta havahdun siihen. Puen sukat takaisin, vedän peittoa olkapään yli ja huokaisen. Taivaalla kohisee lentokone toiseen suuntaan. Kellon täytyy olla viisi eikä ole kovin sumuista. KLM:n lento Amsterdamiin on aamun ensimmäinen. Lentokentän läheisyys on kätevää silloin kun itse matkustaa, muulloin ei. 

Torkahdan ja jos hyvin käy, nukun sikeästi aamukuudelta alkavan lentosuman yli. Kahdeksalta, kun vierustoveri alkaa heräillä ja huokailla ja verrytellä puutuneita käsiään, herään jostain syvän tyrmän pohjalta. Haluaisin jäädä sinne vielä.

Olen valvonut aamuöisin lähemmäs kolmekymmentä vuotta, ainakin siitä asti kun asuin rivitalossa pienessä porvoolaiskylässä ja lehtiä jakava naapuri palasi aamuyöllä töistä, kolautti etuoven kiinni ja pisti pesukoneen päälle. Sen ääni kantautui lattiavaluja ja Hästensin puujalkoja pitkin ja yksittäispussitettujen jousten kautta korviini kaikumaan. Hur hur hur, tauko. Hur hur hur, tauko. Lopulta linko ja veden lorina viemäriin. Siihen heräsin mutten siihen kun naapuritontille laskeutui kerran alkuyöstä Mediheli.

Kymmenen vuotta myöhemmin valitin aamuöistä heräilyä työterveyslääkärille. Hän kehotti menemään myöhemmin nukkumaan. Kokeilin. Silmät ristissä valvoin iltayhteentoista saakka ja sain siirrettyä heräämistä tunnilla eteenpäin. Unen määrä pysyi vakiona eikä se tuntunut riittävältä, ei ainakaan talvisin. Torkuin junassa mutta niinhän kaikki tekivät. Kesäisin nousin toisinaan aamuviideltä ja lähdin töihin. Olin siellä ensimmäinen, vaikka työmatkaan oli vierähtänyt tunti.

Vuosi sitten pyysin perhelääkäriltä unilääkereseptiä sellaisten päivien varalle, jolloin pitäisi olla virkeänä. Silloin kun olisi esimerkiksi opaskeikka tai kirjaesiintyminen. Lääkäri motkotti unilääkkeiden aiheuttavan riippuvuutta ja määräsi valerianatabletteja. Kokeilin sellaista taas viime yönä. Aamukolmen sijaan heräsin puoli yhdeltä (katsoin kelloa silmälasien kanssa), nukuttuani vasta tunnin verran. Valvoin, nukahdin ja heräsin toistamiseen kuuntelemaan lentokoneita. Aamukahdeksalta olin taas tutussa tyrmässä.

Olen kokeillut lääkkeeksi fyysistä rasitusta. Siitä ei ole apua. Herään silti ja makaan ihan raatona enkä jaksa edes ajatella. Iltalukeminenkaan ei tehoa. Nukahtaminen illalla ei ole mikään ongelma. Suljen silmät ja kops.

Vuorokausirytmini on kai tällainen. Ei se haittaa nyt, kun ei tarvitse aamulla nousta töihin. Saan unta riittävästi, mutta sängyssä kuluu ihan liian paljon aikaa. Olisi niin paljon tekemistä, niin paljon kirjoitettavaa vielä. 

Kuvissa jälleen unikoita. Ollessani vauva äiti alkoi ihmetellä kun nukuin koko ajan. Syyksi selvisi vatsakouristuksiin määrätty oopiumia sisältänyt lääke. Se oli silloin 60-luvulla. 

Maajussille morsian

Portugalin televisiossa on viime aikoina esitetty Suomessakin toteutettua reality show -ohjelmaa, jossa maanviljelijöille etsitään morsiamia. Olemme luonnollisesti seuranneet sarjaa uteliaina. Tottahan maatilalla asuvia kiinnostavat muiden vastaavien touhut.

Maatiloilla morsiankandidaatit on pistetty töihin. Ohjelmassa on ollut niin taimien suojausta villisioilta kuin possujen ruokkimista ja heinän talikointia. Ihmettelin kerran, että miksi naisten pitää osallistua maatilan töihin, voisihan heillä olla omakin ammatti ja ura. Vastaus tuli naurahduksen kera: yleensä maanviljelijät naivat maatalon tyttöjä, jotka tietävät mistä on kyse. Työnteosta aamusta iltaan. Se on elämäntapa ja vieläpä sellainen, jolla saa vahvan sydämen.

Totesin siihen, että kävipä Carlosilla sitten huono tuuri kun minut sai. Paitsi että istun osan päivästä nenä kiinni tietokoneessa, olen välillä myös päiväkausia matkoilla. Varsinaisiin maatilan töihin en ole osallistunut pitkään aikaan, ennen kuin viime viikolla. Carlos nimittäin veti moottorisahalla polven auki.

Sinä päivänä oli valmistunut neljännen Portugaliin sijoittuvan rikosromaanini käsikirjoitus. Totuuden portaat ilmestyy tammikuussa 2020. Tarkoitus oli juhlistaa monta kuukautta kestäneen työrupeaman päättymistä lasillisella portviiniä, mutta ilta kuluikin sairaalan päivystyksessä.

Aluksi tilanne näytti pahalta ja olin jo soittaa ambulanssin. Verenvuoto saatiin kuitenkin tyrehtymään nopeasti, ja polvi paketoituna Carlos ajoi itse sairaalaan. Lähdin mukaan kaiken varalta. Yllättävää oli se, etten pyörtynyt. Yleensä pelkkä haavan läsnäolo on riittänyt viemään jalat alta. Nyt näin ison avohaavan ja kipitin hakemaan ensiaputarvikkeita ja autoin tekemään improvisoidun puristussiteen. 

Mietin myöhemmin, että ovatko vuodet maatilalla karaisseet, vai murhatarinoiden kirjoittaminen.

Sairaalassa ollessamme vuokralaisemme soitti ja kysyi mikä on tilanne. Vanharouva oli kertonut, että ”nyt Carlos kuolee”. Palatessamme kotiin iltakymmeneltä oli keittiön ovi lukossa ja vanhus teillä tietymättömillä. Hän löytyi sitten vuokralaisen luota keittoa syömästä. Keittiönoven avainta ei ole löytynyt vieläkään. Hän on laittanut sen niin varmaan talteen.

Lämmitti mieltä, kun vuokralaisemme huolehtivat vanhastarouvasta.

Siksi illaksi suunniteltu herkkuillallinen, mustekalan lonkerot, vaihtuivat einespizzaan. Pääasia kuitenkin, ettei polven kanssa käynyt pahemmin. Haava paranee hiljalleen ja nyt, yli viikkoa myöhemmin, kävelykin on helpompaa. Parina ensimmäisenä päivänä autoin kuitenkin karjan ruokkimisessa, ja Carlosin poika tuli tällä viikolla avuksi. Olenkin ihan naatti, sillä pistin pojan myös siivoustöihin ja olen tietenkin itse ollut siinä mukana. Vielä en ole esittänyt varovaista toivetta ikkunoiden pesusta.

Kesä etenee hautovan helteisenä. Ukkonen jyrähtelee toisinaan, mutta vettä ei ole satanut. Viimeisin nautavauva syntyi hyvään aikaan ja ilman apuja. Yhtenä hetkenä lehmä oli pitkällään laitumella, luulimme sen vain nukkuvan ja nauttivan, mutta hetkeä myöhemmin laitumelle  oli pullahtanut uusi tulokas. Naaras, joten se jää tänne kasvattamaan laumaa. Alle puolen tunnin ikäisenä se pyrki jo sorkilleen.

Polven hiukan parannuttua olemme jatkaneet iltakävelyjämme koirien kanssa. Eräs lähitilallisista – kuusikymppinen poikamies – käy lypsytöihin samoihin aikoihin, iltakymmeneltä. Mistä lie johtuu ettei ole löytänyt morsianta itselleen. Ehkä hänen pitäisi ilmoittautua tositv-ohjelmaan?

Kuvissa lemmenkipeiden maajussien kunniaksi kukkia ja mehiläisiä. Ja yksi perhonen. Lisää perhoskuvia PhotosAlmassa. 

Kissanpäiviä

Mums mums. 

Kirjoitin vuosi sitten kun kannoilleni ilmestyi kolmas varjo, kadulta vanhanrouvan perässä tullut kissanpentu (lue juttu täältä). Kisu kotiutui nopeasti ja oppi kaveeraamaan Gaia- ja Batatinha- koirien kanssa, mutta se otti itselleen myös erivapauksia.

Koirat eivät pääse yläkertaan. Kisukin sai pari kertaa vauhdikkaat lähtöpassit, mutta sen jälkeen luovutin. On nimittäin kiva kun se nukkuu vieressäni kun kirjoitan. Kisun lempipaikka - traktorin jälkeen - on työhuoneessani villatakkini (eikä suinkaan vanhan) päällä. Se polkee ja vetää sitä hampaillaan ja nukahtaa villatakkia imeskellen, herää kohta ja syljeskelee karvoja suustaan, katsoo minua unesta kieroin silmin.

Kukkuu.

Koirat eivät saa nukkua sohvilla. Kisu saa. Koirien yritykset päästä syliini toppaavat komentoon palata lattialle, Kisun katsellessa niitä ylimielisesti sylistä käsin. Jos syli käy liian kuumaksi, se hyppää toiselle sohvalle ja kiertyy siihen nukkumaan kunnes koko konkkaronkka pistetään yöksi pihan puolelle, missä niillä on kullakin omat petinsä lavandariassa ja yhdessä kylpyhuoneessa. 

Koirat eivät pääse yksin pihan ulkopuolelle. Kisu pääsee. Se hyppää yläterassilta pihakatoksen päälle ja laskeutuu navetan vieressä kasvavaa puskaa pitkin alas, kipittää laitumen toiselle laidalle ja oletettavasti jahtaa siellä jotain. Joskus se on liesussa koko päivän, kuten tänäänkin, ja sydän syrjällä odotan sen kotiin paluuta. Olemme alkaneet epäillä, että sillä on toinenkin koti. Viettääkö Kisumme kaksoiselämää? 

"Pahus, Mami löysi minut."

Jostain se aina kuitenkin tupsahtaa yhtäkkiä ja ilmoittaa tulostaan naukuen. Kiitokseksi ilmaantumisestaan se saa purkkiruokaa. Paté maistuu. Maistuisi myös koirille, mutta ne joutuvat tyytymään kuivamuonaan ja keitettyyn pastaan ja kauraan.

Tiettävästi Kisu ei ole pyydystänyt ainuttakaan hiirtä, myyrää tai varpusta, joita on riesaksi asti, sillä ne kakkivat kaikki paikat. Kisun ainoat saaliit ovat olleet pari sisiliskon poikasta ja yhtenä päivänä pihalla itsekseen luikerrellut isomman liskon häntä, josta riitti ihmetystä myös koirille. Gaia sen sijaan hotkaisi kerran varpusen lennosta. Haiman vajaatoiminnan vuoksi sillä on jatkuva nälkä, lääkityksestä huolimatta. Onneksi se ei enää katsele Kisua huulia lipoen kuten aluksi, vaan on hyväksynyt naukujan osaksi laumaa.

"Miksi Kisu saa olla sohvalla ja me ei?
Epäreilua!"

Yhden asian Kisu on oppinut: pöydille ei ole asiaa, ei keittiössä eikä olohuoneessa. Paitsi jos silmä välttää ja pöydällä sattuu olemaan jotain makoisaa. Tässäkin asiassa ennaltaehkäisy on paras strategia. Jäähtymässä olevat ruuat on syytä peittää.

Editointiapuna. Ainakin
teoriassa.

Kisun tullessa taloon pelkäsin, että kohta ovat sohvat riekaleina. Eivät ole. Kisu ei ole tehnyt mitään tuhoja sisällä. No, kerran se kakki vaatekaappiin kun joku oli pistänyt oven kiinni sen livahdettua sinne nukkumaan, ja vasta illalla huomasin etsiä sitä kaapista. Parina yönä se on piiloutunut sisälle ja tullut herättämään meidät keskellä yötä. Että tarttis päästä ulos. Se päästää jonka naamaa se nuolee.  

Kisun ilmestyttyä meille suunnittelin, että siitä tulee myyriä ja hiiriä jahtaava ulkokissa. Vähänpä tiesin, miten pian se luikertelisi sisälle ja sydämiimme. Nyt se nukkuu tuossa vieressäni, masu patéeta pullollaan ja kissanunia katsellen. Tassut nykivät, häntä vispaa, se maiskuttelee. Taitaa olla maukas uni. 

Text Smith -blogi kirjoitti syvällisen arvion kolmannesta rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Lue arvio täältä. Tällaisen palautteen jälkeen on mukava viimeistellä seuraavaa, tammikuussa 2020 ilmestyvää Rui Santos -tarinaa.