Kärpästen herra?

Varoitus: tämä päivitys ei sovellu erittäin herkille luonteille eikä erittäin eläinrakkaille.

Muutama päivä sitten lämpömittari alkoi vihdoin kurotella kolmenkymmenen asteen lukemia. Pitkään vaivanneet sateet ja sumut väistyivät, ja aurinko pääsi tervehtimään meitä oikein kädestä pitäen.

Tuli oikea kesä – ja kärpäset.

Kun auringon noustua aamulla laskeutuu nukkuvan poskelle isosilmäinen ötökkä, se ihan kirjaimellisesti ottaa päähän.  Ärsyttävä kärpänen etsii sopivaa paikkaa, pörähtelee, härnää. Lopulta se iskee ilkeät leukansa nahkaan kiinni. Niin, nämä täkäläiset kärpäset purevat. Ja pinkovat pakoon, kun äkäinen käsi lähestyy, vain palatakseen hetken kuluttua takaisin kiusaamaan uneliasta uhriaan.

Maatilalla kun asutaan ja lantakakkuja leipovia nautoja laiduntaa talon vieressä, on ihan selvää että kärpäsiä lentelee tienoolla sankoin joukoin. Ja kun talossa asuu yksi tuuletushullu, joka aukoo muiden sulkemia ovia ja ikkunoita, päätyy kärpäsiä sisällekin asukkaiden riesaksi.

Kun emme kemikaaleista kauheasti pidä, hankimme tuttua ja turvallista kärpäspaperia. Sitä pistettiin pariin paikkaan roikkumaan surraajille julmaksi ansaksi. Olihan siitä vähän apua. Mutta kärpäsiä tuli ja tulvi yhä ovista ja ikkunoista, kirjaimellisesti. Seuraavaksi oli pakko turvautua vanhaan tuttuun Raidiin. Yhtenä päivänä peittelin keittiössä hedelmät ja kuivumassa olleet astiat ja annoin palaa. Pistin koirat pihalle ja suihkutin Raidia hampaat irvessä, laitoin oven takanani kiinni ja lähdin itsekin evakkoon.

Reilun tunnin kuluttua menin katsomaan, odottaen näkeväni kärpäset koivet oikosenaan kohti kattoa. Eikä mitä. Ne pörrätä törmäilivät ikkunan luona. Niillä näytti olevan bileet menossa. Suorastaan orgiat, tiedättehän miten kaksi kärpästä saa lätkäistyä yhdellä iskulla? Ihan kuin nämä kärpäset olisivat olleet humalassa tai pilvessä tai jotain. 

Raid antoi niille vain kivat kicksit. Ihan uskomattomia nämä täkäläiset kärpäset. Ne ovat varmaan naudanlannan karaisemat.

Sen Raid sai kuitenkin aikaan, että juhlivien kärpästen refleksit olivat hidastuneet. Siirryin seuraavaan menetelmään: märkä pyyhe. Kiersin sen pamppumaisen tiukaksi ja aloin mäiskiä murhanhimoinen kiilto silmissäni. Näin itseni vilaukselta mikroaaltouunikaapin kippioven peilistä ja säikähdin. Jatkoin mäiskimistä vielä innokkaammin. Kun partykärpänen laskeutui lepäämään ikkunaluukulle, annoin mäjähtää. Kun toinen kiinnittyi kaapin oveen, heilahti taas pyyhepamppu. Sätkivät kärpäsenraadot viimeistelin talouspaperin palasella. Oli ihan voittajan fiilis. Kun Carlos tuli paikalle, kerroin ylpeänä listineeni enemmän kärpäsiä kuin Raid. Sain palkkioksi kehuja ja makupalan (lasillisen olutta).

Silti kärpäsiä oli keittiössä yhä yli siedettävän tason. Palasimme jälleen perinteiseen menetelmään. Carlos ripusti ikkunan eteen luiskan tahmaista kärpäspaperia. ”Kun tulen suihkusta takaisin, on siinä jo puolentusinaa kärpästä”, hän lupasi.

Varttia myöhemmin paperissa keikkui kolme kärpästä. Pitkin iltaa niitä istahti siihen muutama lisää. Varsinainen yllätys odotti kuitenkin aamulla, kun menin keittiöön. Ikkunan eteen ripustettu liimapaperi osoittautui oikeaksi kärpäsrysäksi, sillä se oli mustanaan siivekkäitä kiusankappaleita. Jos sitä olisi ollut, olisimme poksauttaneet kuohuviinipullon auki ja juhlineet voittoa.

Nyt keittiössä on ihmeellisen rauhallista. Ei kuulu pörräämistä, ei viuhahtele jatkuvasti jokin nenän edessä eikä tarraa leukojaan pohkeeseen kiinni. Aaah… rauha maassa. Oviaukkoon on nyt viritetty keveä verho, joka aluksi piti koiratkin ulkona ja taloon on hankittu myös kärpäslätkä. Sillä tehdään kierros olohuoneessa ennen illallista, ja ruokailurauha on taattu.  

Lopuksi vähän ötökkäsanastoa:

kärpänen – uma mosca

hyttynen – um mosquito

hämähäkki – uma aranha [aranja]

kirppu – uma pulga

torakka – uma barata (barata tarkoittaa myös halpaa)

ötökkä – um bicho

Kuvissa ötököitä, bichos. 

Jalkapalloa ja juhannusjuhlia

Juhannusvalaistusta.

Globalisaatio katosi kotikadultamme yhtä yllättäen kuin oli ilmestynytkin. Kolme viikkoa sitten kadun toisella puolella olevaan taloon tulleet kymmenkunta nuorta miestä pakkasivat kimpsunsa ja kampsunsa ja petivaatenyssykkänsä perjantaina kuorma-auton lavalle ja matkasivat kohti meille – ehkä heillekin – tuntematonta tulevaisuutta. Olemme kieltämättä ihmeissämme, sillä naapuri teki kuitenkin aika ison investoinnin talon kalustamisen kanssa, hän hankki sinne kuivausrummunkin miesten pyykkejä varten.

Meille ei koskaan selvinnyt se, mistä miehet olivat kotoisin. Yksi heistä käytti turbaania, sellaista, jollaisia näkee elokuvissa intialaisten maharadzojen päässä.

S. João, Vila do Conden suojeluspyhimys.

Kapoinen kotikatumme palasi siis takaisin tuttuun ruotuun. No, melkein, sillä nyt tämä kadunpätkä on öisin pimeänä. Joko katuvaloissa on jokin vika, tai sitten Vila do Conden kaupunki säästää sähköä maalla voidakseen kustantaa mahtavan juhannusvalaistuksen ”cityssä”. Niin, Portugalissa käymätön lukija voi nyt ihmetellä, että mikä ihmeen juhannusvalaistus. No, se on vähän niin kuin jouluvalaistus, mutta punaisten kulkusten ja enkelien sijasta katujen yli ripustetaan vaikkapa basilikapuskia ja erilaisia tötteröitä esittäviä valoja. Vilan juhannusjuhlat alkoivat jo kesäkuun alussa, ohjelma jaettiin joka kotiin. Juhliin sisältyy tapahtumia melkein joka päivälle ja ainakin kaksi fadokonserttia ja nyplättyjen pitsipukujen muotinäytös. Vila do Condehan on vähän kuin Rauma Suomessa. Juhlat huipentuvat tulevana viikonloppuna, ja jos täkäläiset juhannustanssit alkavat aamukahdelta (kyllä, aamukahdelta) peräti kahdessa eri paikassa, niin voidaan olla turvallisen varmoja siitä, ettei meitä nähdä siellä pyörähtelemässä. Olisi kiva kuitenkin käydä katsomassa juhlahumua aiemmin illalla, ennen kuin silmät vetäytyvät ristiin.

Carlos oli lauantaina kaveriporukan kanssa Dourojoen risteilyllä. He menivät laivalla jokea ylös, kävivät tutustumassa Sandemanin viinitilaan ja palasivat junalla Portoon. Se oli hänelle varmaan ainoa tämän vuoden kokonainen lomapäivä. No, kyllä hän aamukuudelta vei naudoille ruokaa koko päiväksi, mutta loppupäivä oli vapaata. Kutsuin meille illalla syömään erään melkein kahdeksankymppisen naapurirouvan, joka on hyvin heiveröisessä kunnossa. Hän asustelee yksinään kesät Portugalissa, talvet Ranskassa lasten luona.

Telttakylä on pystytetty rannalle. 

Syötyämme pescada-kalaa ja vihanneksia jatkoimme Portugali-Islanti -jalkapallopelin katselua. Jalkapallohan on portugalilaisille sitä mitä jääkiekko on suomalaisille, oikeastaan enemmän. Innokkaimpien jalkapallofanien lapset puetaan joukkueen väreihin vauvasta alkaen. Siihen kasvetaan ja kasvatetaan. Kukaan ei kai osaa kunnolla perustella miksi kannattaa jotain tiettyä joukkuetta – se ei ole välttämättä oman kotikaupungin joukkue. Jalkapallo on joillekin henki ja elämä ja kaikkea siltä väliltä.

Nyt kun on käynnissä jotkut jalkapallokisat, olen äärimmäisen onnellinen siitä, että ne käydään kesäaikaan. Pelien tulviessa tuutista voin minä istuskella pihalla kaikessa rauhassa virkkaamassa tai värkkäämässä ja kuunnella lintujen laulua ja naapurin kukon kieuntaa. Ei siis ole pelinseuraamispakkoa. Talvellahan on kylmää ja tulee aikaisin pimeä, joten iltaviiden jälkeen elämä asettuu olohuoneeseen likelle takkatulta.

Pitsinnyplääjä Avejoen rannalla.

Lauantai-iltaa vietin kuitenkin kahden mummon seurassa peliä seuraten. Tai lähinnä seurasin heidän innokasta kommentointiaan. Huomaan, että olen jäänyt kehityksessä jälkeen. Minulle sana ”mummo” tuo yhä mieleen oman teräsmamma-isoäitini, joka televisiosta katsoi puoli yhdeksän uutiset ja Rintamäkeläiset. Ei taatusti potkunkaan vertaa jalkapalloa, tuskin jääkiekkoakaan. Näillä portugalilaismummoilla jalkapallo on kuitenkin ihan yhtä lailla veressä kuin nuoremmilla sukupolvilla. Vanharouva seuraa televisiosta pelejä liki samalla hartaudella kuin sunnuntain messua eli missaa.

Vanhanrouvan serkun tultua sunnuntaina kylään lähdimme Carlosin kanssa kaksistaan kanaostoksille. Toinen kanoistamme löytyi nimittäin muutama päivä sitten kuolleena. Se oli kai syönyt jotain sille sopimatonta. Clara, jo yli kolmevuotias ikäneito, joka yhä pyöräyttää ruskean, hyvin hauraskuorisen munan melkein joka päivä, jäi siis yksin ja heitti samantien munimasta. Kävimme Santa Eufemian markkinoilla tutkimassa kanatarjontaa ja teimme kaupat kahdesta ”punaisesta”, vermelha, kanasta. Oikeasti ne ovat ruskeita kuten Clarakin. Myyjä yritti kovasti tuputtaa meille mustaa kanaa, selittäen, että se pitää loitolla pahan katseen, mau olhado. Puistimme kiivaasti päitämme, ei taikauskon vuoksi vaan siksi, kun kuollut kanamme oli musta ja todella laiska munimaan.

Juhannusvaloja vuodelta 2012.

Taikauskoista voin kertoa lisää joskus toiste. 

Johanneksen kaste tuli tänä vuonna etuajassa, jo viime viikolla, jolloin sadetta saatiin ällistykseen asti. Nyt taivas on selkeä ja sininen, ilma helteinen, ja aamun puutarhatöiden jälkeen jopa minun oli pakko vetäytyä sisätiloihin vilvoittelemaan. Kesä alkaa virallisesti 21.6., ja tänä vuonna lämpömittarikin on samaa mieltä. Vihdoin! 

Aurinkoista ja lämmintä juhannusta, rakkaat lukijat! 

Kohtaamisia

Mietin juuri, etten ole käynyt tällä viikolla missään. Olen nököttänyt muutaman tunnin päivässä tietokoneen ääressä, naputellut sitä, etsinyt tietoja, tuijotellut tekstiä ja maalaismaisemaa ikkunasta ja miettinyt sanamuotoja, niiden taivutuksia. Tekstinkäsittelyohjelma ei enää huomauta väärin kirjoitetusta suomesta, sillä se ”palikka” katosi ohjelmistosta konerikon myötä, enkä nyt vaan ole kokeillut osaanko asentaa sitä uudelleen.  Kirjoitettiinhan sitä ennenkin ilman punaisia aaltoviivoja leimaamassa virheellisiä sanoja. 

Olen kuitenkin väärässä kun sanon etten ole käynyt missään. Kävimme nimittäin yhtenä päivänä eräällä vanhalla sillalla, Santiagon tiellä, ja innostuimme menemään toisellekin lähitienoon sillalle katsomaan olisiko se roomalaisten aikainen. Ei ollut, kuten vieressä seisova opastetaulu kertoi, mutta molemmilla kivisilloilla on ikää tuhannen vuoden molemmin puolin. Tuhat vuotta?!  Tuhat vuotta sitten on rakennettu siltoja keskelle ei-mitään? Santiago de Compostelan pyhiinvaellusmuseossa pyörivässä filminpätkässä kerrottiin, että aikoinaan siltoja rakennettiin pyhiinvaellusreiteille, jotta joen ylittäminen olisi turvallista.

En mene siihen aiheeseen sen syvemmälle. Tällä kertaa ainakaan. Tuhatvuotista, Ave-joen yli vievää siltaa ylittäessäni kuulin jostain haitarinsoittoa, perinteistä kansanmusiikkia. Ajattelin, että jollain on radio mukana piknikillä. Sillan pielessä oli pari miestä ruokkimassa vedessä uiskentelevia sorsia ja ankkoja, jotka vaakkuivat ylen tyytyväisinä – ja massut täysinä, sillä pian ne räpylöivät loitommalle. Paikalle ajoi myös mersumies, joka omenaa syöden käveli sillalle ja nuori mies, joka alkoi syömään eväitä autossaan. Ei mersussa. Ei sen parempaa paikkaa piknikille kuin kaunis maalaismaisema veden virratessa uomassaan tyynenä, suorastaan raukean rauhallisena.

Carlos meni tutkimaan mistä musiikki kuuluu ja löysi vanhan, vedenpartaalla seisovan myllyrakennuksen takaa miehen soittamassa haitaria itsekseen mutta ei ehkä vain itselleen. Ehkä hän soitti siellä sorsienruokkijoille, maalaismaiseman ihailijoille ja eväiden syöjille, kuin myös pyhiinvaeltajille, joita sillä reitillä liikkuu. 

Hanuristi piileskelee myllyn takana. 

Käydessämme viimeksi hakemassa vettä naapurikylässä, Vairãossa, oli kiertävä kalakauppias pysähtynyt vähän matkan päähän myymään kalaa samaiselle rouvalle, joka kerran pysähtyi päivittelemään vesiyhtiön hintoja kun olimme täyttämässä vesikanistereita ilmaisella lähdevedellä. Saatuaan kalat perattua ja pakettiin kalakauppias, muuten nainen, lähti autollaan liikkeelle ja pysähtyi kohdallemme, pyysi täyttämään litran vesipullonsa. ”Minulla on kauhean kuuma koko ajan”, hän huokaili ja kertoi olevansa vaihdevuosissa. Kyseli sitten joko minulla on vaihdevuodet ja minkä ikäinen olen. Vetelin villatakkia tiukemmin ylleni ja kerroin odottavani innolla vaihdevuosia. Josko sitten tämä ikuinen palelu lakkaisi.

Vesipulloa täytellyt Carlos ei kuullut keskustelua, ja kun kerroin siitä hänelle hetken kuluttua, alkoivat tuuheat kulmakarvat nytkähdellä hiusrajaa kohti. Ehkä häntä hämmästytti se, että naiset puhuvat näistä asioista näin avoimesti? Olin itsekin aika yllättynyt. Silleen positiivisesti. Ei ole pitkä aika siitä kun lääkärin vastaanotolle pääsyä odotellessani vieressä istuva nainen kertoi melkein koko elämäntarinansa ja ainakin ne kaikkein kipeimmät asiat. Lääkäri tuli paikalle melkein tunnin myöhässä, joten aikaa oli.

Kun viettää melkein kaiket päivät vain parin ihmisen ja kahden koiran seurassa, niin pienet kohtaamiset ventovieraiden kanssa nousevat arjesta esiin. On kai niin, että kun elämä on riisuttu tarpeeksi yksinkertaiseksi, ei tarvita isoja asioita kultaamaan sitä. 

Viime lauantai olikin sitten erityisen kullankiiltoinen päivä, sillä pidimme muutaman suomalaisen kanssa nyyttikestit, söimme mm. savukalaa ja grillattua makkaraa. Sellaiset päivät ovat kultaakin arvokkaampia.

Yhtenä aamuna lähdin heinätöihin ihan vain hyötyliikunnan vuoksi. Kokosimme pellolla puimurin jäljiltä jäänyttä heinää. Se piti tehdä ennen kuin pellolle levitettäisiin lantalietettä. Haravoin heinää kasoiksi, moneksi kasaksi, ja niitä katsellessani tunsin suurempaa tyytyväisyyttä saavutuksestani kuin koskaan assistentin työssä. Tämä oli sentään jotain konkreettista, ei vain bittien liikuttamista. Voisimme alkaa tarjoamaan aivan uudenlaista maatilamatkailua: "Tule Portugaliin, kulje edes pätkä legendaarista Santiagon tietä ja osallistu heinätöihin naapurin kukkojen ja lampaiden tarjotessa taustamusiikkia. Putsaa navetta ja jos vielä virtaa riittää, kasvimaalla riittää kasteltavaa ja kitkettävää ja ikkunatkin saa pestä ihan ilmaiseksi. Pidä kiirettä, sillä tämä tarjous on voimassa vain kesän ajan." 

Tosin joskus maalaiselosta on romanttisuus vähän loitommalla. Ainakin sinä päivänä, kun Carlos tyhjentäessään lietesäiliötä pellolle sai niskaansa suihkun sitä itseään. Hups, ei se putki ollutkaan tukossa! En ollut huulet pusuasennossa odottamassa kotiovella, mutta kiikutin pyyhkeen kun hän pesi puutarhaletkulla pahimmat töhnät pois pihan puolella ennen kuumaa suihkua. 

Ilmojen lämmettyä alan ymmärtää mikä on kuumaverisen latinon ja kylmäverisen pohjoismaalaisen ero. Kun lämpötila nousee yli 25 asteen, alkaa latinolla sauna. Hän pyyhkii hikeä otsalta, laittaa jalkaan varvastossut ja tekee jääkaappiin kylmää sitruunajuomaa eli limonadia. Minä riisun villasukat mutta jätän jalkaan vielä puuvillaiset ja juon kuumaa teetä ihan samalla halulla kuin talvellakin. Katsotaan uudestaan sitten kun ollaan lähempänä 30 astetta. 

Huomenna pitää taas hakea juomavettä. Jännityksellä odotan, mitä vesipisteellä tällä kertaa tapahtuu.

Globalisaatio tuli kylään

En tiedä mistä aloittaisin tämän kirjoituksen. Alusta? Mutta milloin kaikki alkoi? Siitä kun muutin Portugaliin, vai tänne pikkukylään, vaiko jo aikaisemmin? Se ei oikeastaan edes liity tähän juttuun mitenkään. Aloitanko siitä, kun lentokoneet keksittiin, vihanneksia alettiin viljellä kasvihuoneissa ja työvoimatrokarit keksivät mainion businesidean?

Näettehän, rakkaat lukijat, tällä jutulla ei ole mitään fiksua alkua. Mennään siis suoraan asiaan. 

Maanantaina suht hiljainen kotikatumme elävöityi kertaheitolla. Tämähän on kahden kylän välimaastossa sijaitseva alue, jolla on lähinnä läpikulkuliikennettä ja satunnaisia lenkkeilijöitä. Koirankävelyttäjiä ei niinkään näy, sillä koirat hoitavat asiointinsa omatoimisesti.

Taloamme vastapäätä on naapurin leskirouvan omistama ”kakkostalo” ollut tyhjillään pari kuukautta. Maanantaiaamuna sen eteen kurvasi pikkubussi, josta purkautui kymmenkunta nuorta, tummahkoa miestä matkalaukkuineen ja petivaatenyytteineen. Kova puheensorina alkoi kaikua kivitalojen muodostamassa solassa, kun he odottelivat uuteen majapaikkaansa pääsyä.

”He tulivat työskentelemään kasvihuoneissa jossain päin”, sanoi Carlos leskirouvan pojan kertoneen. Vuokralaisemme kertoi, että miehet menevät leskirouvan pojan jollekin rakennustyömaalle töihin ja viikonlopuiksi lähtevät koteihinsa jonnekin kauemmas. Vanharouva tiesi, että heillä on siellä talossa kerrossängyt ja iso pöytä aterioimiseen ja ihmetteli, kun he tulivat ilman naisia/vaimoja. Hän lähti heti aamupalasta selvittyään kadulle jututtamaan miehiä.

Hirmuiset spekuloinnit käynnistyivät siis heti. Eihän täällä ole mitään näin jännää tapahtunut sitten sen jälkeen kun naapurin lehmä lähti katsomaan onko ruoho oikeasti vihreämpää aidan toisella puolella. Tulokkaisiin suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti. Vielä ei tiedetä, mistä päin miehet ovat kotoisin. Veikkaukset vievät Pakistanin tienoille. Useimmat näyttävät hyvin nuorilta, he ovat varmaan hädin tuskin 18-vuotiaita. Ja nyt he ovat täällä keskellä mitä portugalilaisinta maaseutua osaamatta sanaakaan paikallista kieltä. Kauppaan lähtiessämme näin kun yksi heistä otti kännykällä kuvaa katukyltistä. Ehkä se auttaa selvittämään missä he ovat.

Vanhanrouvan kanssa keskustelu sujui silti pulmitta. Pojat ottivat käyttöön matkapuhelimen kääntäjän. ”Teidän pitää hankkia tyttöystävät”, vanharouva kehotti. Vastausta en kuullut. Yksi naapurirouvista kiirehti huolestuneena paikalle neuvomaan vanhaarouvaa olemaan varovainen tuntemattomien kanssa. Ei siksi, ettei olisi luottanut nuorukaisiin vaan siksi, että varovaisuuteen on vaan yleisesti syytä. Ei ole pitkä aika siitä kun naapurin leskirouvalta ryöstettiin korut kadulla keskellä kirkkainta päivää.

Muutama päivä sitten vanharouva lähti omin päin kävelylle ja törmäsi kylän ainoaan mustaan mieheen – ja säikähti. Mies ehätti rauhoittelemaan, että ei hän tee pahaa. Kertoi mistä on kotoisin ja missä asuu – vanhassa myllyssä vähän matkan päässä – ja tarjosi maissijauhoja kanoille, ”jos rouva tarvitsee”. Kävelyltä palattuaan vanharouva oli suorastaan virkistynyt uudesta tuttavuudesta, joka muuten aina vastaantullessa tervehtii iloisesti hymyillen.  

Kumpi oli ensin, muna vai dinosaurus?

Tähän väliin täytyy kertoa vähän kylästämme. Täällä ihmiset käyvät lauantaisin viemässä kukkia edesmenneiden rakkaittensa haudoille. Lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna – tai molempina – mennään messuun. Kun kylän pappi, padre, kiertää talosta taloon keräämässä rahaa kirkon korjaustöihin, kukkaronnyörit löystyvät kummasti. Monet kasvattavat omat vihanneksensa, hedelmänsä, possunsa ja kanansa. Kaikilla ei ole edes juoksevaa vettä. Täällä on lihakauppa ja pari pientä ruokakauppaa, joista saa ihan peruselintarvikkeet eikä mitään tarjouksia taatusti ole. Tiliin voi ostaa jos on luottoa. Kylässä on ehkä vain kolme ulkomaalaistaustaista asukasta, heistä kaksi Afrikan maista ja yksi Suomesta. Globalisaatio on arjesta yhtä kaukana kuin Allah Vatikaanista.

Ja nyt se globalisaatio ilmestyi pienelle läpikulkutielle yhdeksän nuoren miehen muodossa, jotka ahtautuivat asumaan kahden makuuhuoneen ja yhden kylpyhuoneen taloon.

Tiedän henk. koht. portugalilaisia, jotka ovat lähteneet maasta työn perässä. Joku työskentelee rakennuksilla, toinen myyntitehtävissä, eräällä on oma kirjanpitofirma. He ovat lähteneet, koska Portugalissa ei ole ollut tarjolla töitä ollenkaan tai ainakaan sellaisella palkkatasolla, että sillä tulisi toimeen. Kansallinen minimipalkka on noin 530 euroa, hiljattaisen reilun korotuksen jälkeen. Maatyöntekijälle maksetaan tunnista viitisen pimeää euroa, uutisissa puhutaan sairaanhoitajien reilun 3 euron tuntipalkasta. Eläinlääkäri kertoi liksakseen 700 euroa kuussa.

En ole koskaan kertonut Carlosille kuinka paljon Suomessa ansaitsin. Hän pitäisi minua täysin totaalisen järjettömänä pähkähulluna, kun jätin työpaikkani. Hän näkee asian täkäläisestä palkka- ja hintavinkkelistä. Itse katsoin varojeni riittävän ihan mukavaan elämään vain siksi, koska minulla ei ollut autoa rahareikänä. Ja olen niin pirun säästäväinen.

Ajatukset palaavat kaukaa tulleisiin nuorukaisiin. Jokin mättää. Systeemi mättää. Ihmisten pitäisi saada tekemästään työstä sellainen palkka, että sillä tulee toimeen siellä missä elävät ja työtään tekevät. Ei niin, että lennetään jonnekin tuhansien kilometrien päähän, eletään sardiinipurkissa ja tehdään töitä aamusta iltaan, säästetään ja pihistetään että saadaan matkakulut ja työvoimatrokarin palkkio maksettua ja jotain pitäisi jäädä vielä omaankin käteen tai siis perheelle lähetettäväksi. Se ei ole oikein. Se ei ole reilua. 

Vedotaan siihen, että muualta tullaan tienaamaan hyvät rahat ennen kuin palataan takaisin lähtömaahan. Ja että Euroopan maan, oli se sitten Portugali, Espanja, Saksa tai Suomi, omille asukkaille ns. hanttihommat eivät kelpaa. Ikävä tosiasia on se, että alkutuotannon ja peruspalvelujen töitä ei arvosteta. ”Ruoka on jo nyt liian kallista”, kiljahtaa meistä kuka vaan jos hinnankorotuksista edes kuiskitaan. Siksi on keksitty tehotuotanto, hormonibroilerit, häkkikananmunat, suursikalat joissa pikkupossut tallautuvat kuoliaiksi, tehoviljellyt pellot ja keinovalovihannekset, väkilannoitteista ja rikkakasvimyrkyistä puhumattakaan. Maitoa tuottavan lehmän elinkaari on noin 6-7 vuotta. Sen jälkeen se on niin kalkkeutunut proteiinipitoisen ruokavalionsa vuoksi, että se päätyy makkaratehtaalle. Meidän luomulehmämme, joiden elämäntehtävä on jälkeläisten tuottaminen, elävät noin 16-20 vuotta. Urospuolisilla elinkaari on huomattavasti lyhyempi, mutta sinä aikana niitä ei sentään lypsetä kuiviin.

Kaiken tämän paasauksen jälkeen minulla pitäisi olla tietenkin tarjota ratkaisu ongelmaan. Ei minulla ole, mutta ehdotan yhtä asiaa: seuraavan kerran kun syömme salaattia tai vihanneskeittoa tai jotain muuta hyvää ja terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, annetaan muutama ajatus niille käsille, jotka ovat salaattimme kylväneet, tomaattimme typistäneet ja kurkkumme korjanneet. Ne kädet ovat saattaneet tulla paikalle vielä pidemmän matkan takaa kuin vihannekset pöytäämme. 

Se on kai sitä globalisaatiota. 

Naapurin nuoret miehet haetaan töihin aamukuuden jälkeen. He käyvät ”kotona” parin tunnin ruokatauolla, lähtevät taas töihin ja palaavat iltakuuden aikaan. Sen jälkeen on kadulla taas vilinää ja elämää.

Toivottavasti öisin mekastavat nautamme eivät häiritse heidän ansaittuja yöuniaan. 

Emme muuten vieläkään tiedä, mistä he ovat kotoisin, mutta jos ovat jostain lämpimästä maasta, niin ainakin tänään heillä on täällä kotoisat oltavat. 

Kuvissa näkymiä Vigosta, Espanjasta. 

Kolmiodraamaa karjatilalla

S. Pedro taisi reilu viikko sitten kallistaa korvansa valitusvirrelleni. Tuskin olin saanut blogipäivityksen julkaistua, kun taivas alkoi selkenemään ja pilvet karkasivat kauas. Pesin pyykkiä, raivasin loput kasvimaasta ja leikkasin nurmikon.

Siirsimme samana iltana myös talven navetassa viettäneet nuoret sonnivasikat ulos laitumelle. Ne olivat aluksi ihmeissään, sitten innoissaan. Hyvällä ilmalla ne nauttivat ulkonaolosta täysillä. Siirto osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhdelle niistä. Telmiessään muiden kanssa sunnuntaina (sonnit ottavat toisistaan mittaa koko ajan ja yrittävät myös nousta toistensa selkään, ne ovat kuin hormonimyrskyiset teini-ikäiset) se loukkasi yhden sorkistaan niin pahoin, ettei se enää päässyt nousemaan jaloilleen. Eläinlääkäri määräsi sen lopetettavaksi. Koska se ei päässyt kävelemään, piti asia hoitaa täällä tilalla. Onneksi tällaisia tilanteita varten on olemassa selvät toimintatavat ja tahot, jotka huolehtivat kaikesta. Toisin sanoen paikalle kutsuttiin teurastaja.

Tällaista tapahtuu. En vaan ole tottunut siihen enkä koskaan varmaan totukaan. Kun muutaman tunnin odotimme miestä paikalle, mietin omassa mielessäni että parasta olisi myydä kaikki pois ja alkaa tehdä jotain muuta. Tänä vuonna meillä on ollut matkassa huonoa onnea, ja sietokykyä vastoinkäymisissä on koeteltu. Kaksi lohtua tässä tapauksessa kuitenkin oli; eläimellä ei alun jälkeen näyttänyt olevan kovia kipuja, se söi ja joi hyvällä halulla, tosin makuultaan, ja koska se oli muuten terve, taloudellinen menetys rajoittui lähinnä kuljetuskustannuksiin. Kuukauden kuluttua se olisi joka tapauksessa lähtenyt samaan paikkaan kuin mihin se nyt vietiin.

Miestä – siis teurastajaa, matadouro – odotellessa vein vanhanrouvan naapuriin pois jaloista, ja itse linnottauduin ompeluhuoneeseen, talon äärimmäiseen päätyyn. Laulatin Singeriä hirveällä vimmalla, sillä en halunnut kuulla mitään laitumen puolelta, vaikkei mitään kuultavaa tainnut loppujen lopuksi ollakaan. Niin nopeasti kaikki hoitui. Ikkunasta näin miehen kuitenkin ajavan paikalle - hänellä oli kovat, karaistuneet kasvot. Turha tunteilu oli karissut niistä pois.

Bruno ja muhkea kaulaheltta.

Raskasta kaikki oli kuitenkin Carlosille, joka joutui junailemaan kaiken, hoitamaan paperityöt, olemaan läsnä ja lopuksi vielä lastaamaan eläimen traktorilla kuljetusautoon. Karjankasvattajan elämä ei ole huoletonta oljenkorren imeskelyä. Elo maatilalla on saanut suhtautumaan ihan eri tavalla lautaselle joskus harvakseltaan päätyvään pihviin.

Nuorten sonnien ilmaantuminen laitumelle sai Brunon pois tolaltaan. Sehän on lauman kiistaton kingi, mahtisonni. Aita erottaa uroksia toisistaan, joten ne eivät pääse kosketusetäisyydelle. Päiväsaikaan kaikki on suhteellisen rauhallista, mutta öisin Bruno alkaa mylvinnän. Ensin se murisee, murisee ja urisee, sitten se mylvii kuin astmaattinen hyeena niin, että pieni laaksomme kaikuu. Naapurit ovat tästä varmasti aivan ilahtuneita kuin mekin. Mieleni tekee heittää sitä kengällä tai muulla sopivalla välineellä.

Yksi nuori naarasvasikka piti taas siirtää navettaan turvaan. Se on vielä pienikokoinen, mutta sonnien mielestä varmaan aivan hemaiseva, ja ne olisivat yrittäneet nousta sen selkään mahdollisesti ikävin seurauksin. Laitumella ollessaan se hengaili erään nuoren sonninalun kanssa – ne söivät yhdessä, nukkuivat kylki kyljessä ja märehtivät vieri vieressä. Bruno heittäytyi mustasukkaiseksi ja alkoi esitellä sarviaan aidan toisella puolella ja miten niillä saa maata möyhennettyä, komean kokoinen kaulaheltta liikkeestä lainehtien. Kun nuoripari makoili omalla puolellaan, Bruno kävi maaten muutaman metrin päähän aidan toiselle puolelle ja vahti niitä. Ilmassa oli kolmiodraaman aineksia.

Syksyllä syntynyttä loikituttaa aina vaan.

Nyt melkein kokonaan musta nautaneito – vain hännänpää ja takasorkat ovat valkoiset – on päivät yksin navetassa ja pitää välillä aika kovaa meteliä. Sillä on tietysti ikävä poikaystäväänsä. Ja laidunta. Kunhan se vähän vielä kasvaa, se pääsee takaisin muiden luo ja sukua jatkamaan.

Viikko oli suorastaan kiireinen. Olen painanut menemään aamusta iltaan ja välillä juossut katsomassa mitä vanharouva puuhaa kun on ollut joko epäilyttävän hiljaista tai sitten on kuulunut epämääräistä kolinaa ja muuta melua. Vesihanat jäävät välillä auki, joskus katutasossa oleva ikkuna tai joku porteista. Periaatteessa koirien pitäisi estää asiattomien sisäänpääsy, mutta... jos juoksen katsomassa joka kerta kun ne mökäävät pihalla, en muuta ehtisi tehdäkään. Viimeksi tunkeilijan virkaa erään puskan alla toimitti jättikokoinen rupikonna, joka ei ollut kovin mielissään saamastaan haukkuvasta huomiosta.

Lauantaina päivän päätteeksi istahdin pihalle viinilasi kätösessä enkä tehnyt mitään. En yhtään mitään. Oli pilvistä mutta tyyntä, ihan siis lämmintä. Vanhaarouvaa viihdytti hänen serkkunsa olohuoneessa, Carlos oli kahvilassa kavereidensa kanssa. Sain olla ihan yksin ja omassa rauhassa. No, mitä nyt koirat vuorotellen kävivät kiehnaamassa kyljessä.

Unikko uinuu sateen jälkeen. 

En ole läheskään niin sosiaalinen kuin portugalilaiset (yleensä) ovat. Yksinolo on suorastaan nautinto ja luksusta, jota ei ihan joka päivälle heru. Silti on kivaa kun aamulla vierustoveri herätessään hymyilee kun näkee minut.

Viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä oli Lissabonista tekemäni artikkeli. Olen pitkään yrittänyt saada juttujani läpi Suomessa, joten tuntuu hyvältä kun vihdoin onnistuin siinä. Se innostaa jatkamaan. Työn alla on muitakin juttuja. Ei Irtiotossa rannalla makoilla. 

Voi São Pedro, minkä teit

Viime viikon alkupuolella paistattelimme päivää kesäisissä tunnelmissa. Lämpötila nousi lähelle 30 astetta, siis lukemiin, jolloin alan tuntea oloni suht koht mukavan lämpimäksi. Vaatetusta sai vihdoin keventää ja varpaat viuhahtaa auringossa. 

Keskiviikkona meille toimitettiin uusi pesukone, ja pistin ensimmäisen koneellisen pyörimään jo ennen kuin kuljetusfirman auton takavalot olivat häipyneet näkyvistä. Olihan meille ehtinyt kertyä pestävää pienoisen pyykkivuoren verran.

Uutuuttaan tuoksuvan koneen lingotessa oodia puhtaan pyykin ilolle 1300 kierrosta/minuutti lukemilla, puhalteli S. Pedro pilviä taivaankannen peitoksi  vähintään vastaavalla innolla. Pisarat pilvissä pidättelivät vielä hengitystään, mutta torstaista lähtien ne ovat loikkineet maata kohti kuin miljoonat, miljoonat, ja taas miljoonat minikokoiset laskuvarjohyppääjät.

Kahdeksan päivää sitten pestyt pyykit ovat yhä kuivumassa pihakatoksen alla.

Auringon välillä yrittäessä näyttäytyä olen kipittänyt kiikuttamaan pyykit pihan perälle kuivumaan. Aika kohtapuoliin olen saanut taas kipittää hakemaan ne pois. Alan tietää miltä tuntuu heilurista, joka heijuu isoisän seinäkellossa yläkerran porrastasanteen seinällä. Se oli pitkään seisoksissa, kunnes ilmeisesti navakka läpiveto avasi seinäkellon oven, ja Carlos tönäisi heiluria. Kello lähti käyntiin ja tikitteli monta päivää ja monta yötä vetämättä. Eestaas, eestaas, eestaas, ihan kuin minä pyykkieni kanssa. 

Yhden tai kahden päivän päivän sade on aina taivaan – tai S. Pedron – lahja luonnolle, mutta viikko yhtäkyytiä alkaa jo käydä kenen tahansa hermoille. Alma-vasikka ei pääse näillä ilmoilla ulos laitumelle. Sillä on tylsää yksin. Kaiken lisäksi se ei saa enää maitoa, ei sormella eikä ilman. Se alkaa olla jo iso tyttö ja eväät ovat sen mukaiset.

Laidun on aikamoista mutavelliä eikä ruoho jaksa kasvaa. Uutta ei pääse kylvämään ennen kuin maa kuivuu. Sinne ei ole traktorilla asiaa. Naapuripellolla isäntä alkoi niittää talven aikana pitkäksi rehahtanutta heinää, mutta heitti homman kesken puolivälissä kun kone hajosi. Nyt maassa lojuu sateessa mätänevää heinää. Sato on pilalla.

Omalla isolla pellollamme, joka on vuokrattuna, oli vuosi sitten tähän aikaan maissi jo itänyt. Nyt se kasvaa vielä heinää. On niin märkää, ettei isolla puimurilla pääse pellolle ja vaikka pääsisikin, ei niitetty heinä kuivu. Tänä vuonna maissisato korjataan siis myöhään ainakin näillä pelloilla. Laskeskelen riittääkö meillä viime vuoden maissit kahdelle kanalle, ennen kuin pääsee keräämään uusia tähkiä puimurin jäljiltä. Jyviä on jäljellä vielä yksi saavillinen ja melkein täysi säkillinen. Saa niitä toki kaupastakin, joten eivät kanamme nälkäisiksi jää.

En muista tällaista sadejaksoa koko viime talvelta, tosin muistini voi olla valikoiva. Jotkut asiat haluaa mieluummin unohtaa. Tähän aikaan vuodesta ihmiset käyvät yeensä jo rannalla, nyt sinne tuskin menee edes satunnainen kalastaja. Vaikeaa on iloa repiä sateisesta säästä silloin kun ei montaa asiaa tekemään päästä. Kasvimaa odottaa, nurmikko rehottaa, onnellisia ovat vain etanat, kotilot ja sammakot.

Sadesäällä on kuitenkin hyvää aikaa tehdä sisätöitä. Paitsi siivota. Ei huvita. Onneksi kukaan ei valita jos lattialta löytyy roskia ja villakoiria. Imuroin kyllä, mutta kylpyhuoneiden pesu saa odottaa päivää kuivaa ja aitoa intoa tarttua lava-tudoon, yleispesuaineeseen. Olen siinä iässä ja elämäntilanteessa, että saan jättää jotain odottamaan myöhempää motivaatiota, jollei just nyt tee mieli. Sitten kun siivousintoa taas löytyy, pyörin kyllä täällä tornadon lailla.

Käyttöä on ollut siis niin tieto- kuin ompelukoneelle. Aloitan aamukymmeneltä ja lopetan seitsemältä, välissä vanhanrouvan aamutoimet, ruokatauko ja kanalassa käynti. Onnea on vapaus valita aikataulunsa, tietyissä puitteissa. Pikkaisen on tulostakin tuottanut tämä aherrus, mutta siitä toiste.

Tätä kirjoittaessa taivas selkeni aavistuksen verran. Kuuliko S. Pedro valitusvirteni? Kävikö hänellä sääliksi? Vein pyykit, taas kerran, narulle kuivumaan, mutta veikkaan että kohta pääsen taas juosten hakemaan niitä katoksen alle kuivaan. Huomisesta iltapäivästä lähtien on kuitenkin luvattu ujon auringon, sol tímido, puskevan säteitään pilvien halki. 

Sitä odotellessa. 

Kuvituksena sateisia katuja Santiago de Compostelasta. Sopii jotenkin sanallisesti maalaamaani kuvaan. 

Huonosti käyttäytyvät koirat

Arvaa kumpi on pomo?

Jo nuorena haaveilin talosta maalla, parista lapsesta, farmari-Volvosta ja parista koirasta pyörimässä jaloissa. Aika hyvin haaveeni ovat toteutuneet Irtioton myötä. Tosin talo maalla on Portugalissa ja lasten sijasta meille on siunaantunut hieman toisenlainen iltatähti vanhanrouvan muodossa, Volvon tilalla autokatoksessa nököttää Saab ja rapainen Rellu, mutta ne koirat on, ne ovat juuri niin kuin olin kuvitellut.

Tai ainakin melkein. Haavekuvien koirat olivat tottelevaisia ja rauhallisia, ei keskenään riehuvia ja syliin hyppiviä mökääjiä. Aamuisin ne kisaavat siitä, kumpi ehtii luokseni ensin pyrkimään syliin, ja toiseksi tullut häädetään paikalta hampaat irvessä. Mustasukkaisuus leimaa näitä narttuja.

Vahtikoiran lakisääteinen lepotauko. 

Ruokailujen ajaksi koirat varaavat paikat pöydän alla, ja ruokailijat joutuvat sovittelemaan jalkansa sinne minne saavat ne mahtumaan. Joskus niille syntyy kinaa siitä, kumpi pääsee likemmäs emännän tai isännän jalkoja. Välillä koirat pitää pistää pihan puolelle rähisemään keskenään.

Illalla, ollessamme olohuoneessa, Batatinha kipittää usein pihaoven luo ja katsoo merkitsevästi. Nyt olen oppinut, mitä se katse merkitsee. Ensin luulin sen tarkoittavan sitä, että se haluaa ulos pissalle. Erehdyin. Kun menen avaamaan sille oven, se seisoo hievahtamatta ja tuijottaa minua, eikä mene ulos. Suljen oven, ja se haukahtaa. Avaan oven, ja taas se vaan tuijottaa. Tätä leikkiä voisi jatkaa pidempäänkin, mutta minua alkaa kyllästyttää. Menen ulos ja pistän oven perässäni kiinni. Kumarrun vielä niin, ettei Batatinha näe minua ovi-ikkunasta. Menee noin viisi sekuntia, kun koira hyppää ovea vasten. Avaan oven ja vihdoin se juoksee ulos. Livahdan itse sisälle, ja se jää ulos haukkumaan harmissaan.

Se haluaa leikkikaverin.

Minuutin kuluttua se ilmestyy keittiön oven kautta olohuoneen ja eteisaulan väliselle ovelle. Vinkuu ja raapii. Jätän taas kesken sen mitä olin tekemässä ja päästän sen sisälle.

Sitten se haluaa taas ulos. Äh.

Härmän häjyt tuloo, rosmot tutiskoon! 

”Minusta on tullut koiraportsari”, sanon Carlosille. ”Mitäs juokset päästämässä niitä sisään ja ulos”, hän vastaa tyynesti.

Gaia on paljon rauhallisempi kuin Batatinha, onhan sillä jo ikääkin enemmän. Kuinka paljon, emme tiedä. Sehän on löydetty kadulta hylättynä. Tapoja sillä kuitenkin on, ainakin silloin kun sen pieni rikoskumppani ei houkuttele sitä pahoille teille. Leikkikaluksi on keksitty milloin mikäkin kenkä tai varvastossu, milloin muovinen kukkaruukku, milloin tuulen maahan lennättämä hanska tai lippis, jota sitten retuutetaan yhdessä pitkin pihaa. Melkein kaikki, minkä ympärille saa hampaat, saa hampaanjäljet. Nukkumaan mennessä Batatinhalla pitää aina olla jotain purtavaa. Niiden makuuhuoneen virkaa toimittavassa vessassa on käsienpesuallas täynnä kaikkea roinaa, mitä olen niiden pedeistä löytänyt: kaluttuja maissintähkiä, letkunpätkiä, lasten lelusanko, naruja, sähköjohtoja, lisää kenkiä ja hanskoja. Maatilalla kun väkisinkin pyörii nurkissa sitä sun tätä sälää ja koirat jemmaavat niitä kuin oravat tammenterhoja.

"Ei kai mun tarvii tehdä nyt jotain?"

Tiedän, minun olisi pitänyt kouluttaa Batatinha paremmin. Sen sijaan olen yrittänyt kouluttaa vanhaarouvaa: leipää ei saa syytää koirille, por favor. Batatinhalla ei mennyt pitkä tovi sen oppimiseen, että kun se hyppää leipä kädessään kulkevaa vanhaarouvaa päin, se saa palkinnokseen leivänpalan. Jonain päivänä voi käydä niin ikävästi, että se töytäisee vanhanrouvan kumoon. Olen kuitenkin aika voimaton näiden kahden itsepäisen kanssa. Molemmat tekevät niin kuin lystäävät.

Silloin kun kadulle päin olevia ikkunoita on auki, saattaa ohikulkeva kävelijä, mopoilija tai naukuva kissa saada koirat ryntäämään ikkunaan rajusti haukkuen. Seinät ikkunoiden alla ovat täynnään pieniä tassunjälkiä. Talvella koirat olivat vahtitoimessaan aktiivisempia, nyt ilmojen lämmettyä ne ovat selvästi laiskistuneet. Silti Batatinha ei koskaan väsy jahtaamaan ötököitä, lähinnä kärpäsiä. Se väijyy niitä kuin kissa ja hölmistyy, kun pörrääjä lentää pois. Se vaanii myös pikkulintuja, sammakoita, ampiaisia, hämähäkkejä ja sisiliskoja. Kaikkea mikä liikkuu ja mitä se ei kuitenkaan saa kiinni.

"Tahtoo syliin."
Taas.

Sunnuntaina lounaan jälkeen minua alkoi ramaisemaan. "Tekisi mieli laittaa pyyhe nurtsille ja ottaa päikkärit", sanoin Carlosille, ja sen verran impulsiivinen olen, että tein niin. Mielessä vilahti mielikuva siitä, että koirat käyvät makoilemaan vierelleni ja torkumme siinä idyllisesti kolmistaan. Erehdyin taas. Olin hädin tuskin päässyt maahan vatsalleni, kun kainalon alta tunki kasvoille kylmä, kostea kirsu ja innokkaasti lipova kieli. Ei tarvinne kertoa kenelle ne kuuluivat. 

Muutama päivä sitten pihalta kuului kovaa haukuntaa. Menin katsomaan. Batatinha raapi yhden kukkaruukun vierustaa. Nostin ruukun ylös, odottaen näkeväni pienen sisiliskon. Sen alta paljastui kuitenkin käärme, joka sihisi äkäisesti.

Paiskasin ruukun takaisin käärmeen päälle ja odotin Carlosia kotiin. Hän hoiteli käärmeen pois päiviltä. ”É cobra de leite”, se on maitokäärme, joka imee maitoa lehmien utareista yöllä kun ne nukkuvat.

Puistattavaa.

Batatinha oli ansainnut kehuja valppaudellaan. Sen kerran kun Gaia, roteva rottweilerinpuolikas, havaitsi hedelmätarhan portilla käärmeen, se juoksi häntä koipien välissä ja uikuttaen kotiin ja piiloutui pelosta täristen taakseni.

Kumpi on pomo, osa 2.

Pari päivää sitten olin yläkerrassa, kun keittiöstä alkoi kuulua raivokasta haukuntaa. Juoksin katsomaan ja näin seinän vierellä luikertelevan käärmeen kovasti pyrkimässä kohti eteisaulaa. Ei se mitenkään iso ollut (paitsi jälkeenpäin kun kerroin tapauksesta Carlosille, se oli ihan keskikokoisen kobran kokoinen), mutta aika ikävän näköinen. Pistin välioven kiinni, hyppäsin saappaisiin, juoksin hakemaan hanskat ja haravan ja tämän tarkemmin en käärmeen kohtaloa selosta. Yäk. Todennäköisesti käärmeitä on pihalla vielä lisääkin, mutta myrkyllisiä ne eivät ole. 

Batatinha ansaitsi tällä kertaa makupalan ja paljon rapsutuksia ja kehuja. Seuraavaksi toivon, että se nappaisi myyränretaleen, joka taas puskee multakumpuja pihanurmelle. Olkoonkin välillä villi ja riehakas, mutta kyllä se on paikkansa pöydän alla ansainnut. 

Pohjois-Portugalissakin on nyt suomalaisten kriteerien mukaan kesä. Lämpö hellii taas luita ja mieltä niin, että tekisi mieli ilosta laulaa. Jätän sen kuitenkin väliin. En halua naapureiden ihmettelevän mitä täällä kuorossa ulvotaan.