Vila do Condessa ei ole satanut pisaraakaan vettä yli
viikkoon. Meitä on hellitty ihanalla auringonpaisteella, jonka hehkua
Atlantilta puhaltava tuuli vielä vilvoittaa. Suojaisessa paikassa ja vähän
kauempana meren rannasta on suorastaan kuumaa. Kesä, suomalaisen mittapuun
mukaan, tuli kolisten. Puihin on pullahtanut lehdet, ja kaikenlaiset kukat kukkivat. Ranta, jolla talvella sain kävellä ihan itsekseni, ei enää olekaan autio ja vain "minun", vaan sinne on "tunkeutunut" auringonottajia, koirankävelyttäjiä, surffareita...
Lämmitystarvekin loppui sateiden myötä ja sängyn patjasta on
saanut ottaa käyttöön ”kesäpuolen”. Talvipuolella on hiukan omalaatuinen karvainen villapinta. Kuuma on
silti öisin, ja olenkin joutunut heittämään peittoa sivuun sillä seurauksella,
että mitättömän pienet moskiitot ovat jättäneet käyntikorttinsa käsivarsiini punaisten
paukamien muodossa. Ostoslistalle pitänee lisätä sähköpistokkeeseen laitettava
hyttyskarkotin.
Jokapäiväinen arki ei täällä irtiotossa loppujen lopuksi
kovin paljoa poikkea elämästä Suomessa. Suurin
ero on se, ettei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin. Minulla oli ennen
tunnin työmatka suuntaansa, ja vaikka miten yritin junassa oloajan – puolet
matka-ajasta – käyttää lukien tai käsitöitä tehden, oli se paitsi turhauttavaa
myös väsyttävää. Nyt, aamiaisen jälkeen, hyödynnän aamuauringon valoa käsitöihin
vähän aikaa, ja sen jälkeen käynnistän tietokoneen ja kirjoittajan ”työ” pääsee
alkamaan. Pyykit ja muut pienet kotityöt hoituvat siinä sivussa, sillä selkää
pitää välillä oikaista.
Loppupäivästä hoidan yleensä kauppareissun käymällä joko
kauempana marketissa tai näissä lähikaupoissa. Joka asialle on oma kauppansa:
lihakauppa, kalakauppa, vihanneskauppa, viinikauppa, leipomo… Jokaista
pyörittää yksityisyrittäjä, yleensä perheineen. He eivät ole ketjuuntuneet,
vaan päättävät itse siitä miten kauppaansa hoitavat. Kun hoitaa hyvin,
asiakkaita riittää. En lähde sen pidemmälti pohtimaan sitä, miksi lähikaupat ovat Suomesta kadonneet. Täällä ne pysyvät hengissä osittain sen ansiosta, ettei uusille hypermarketeille herkästi heru rakennuslupaa. Lähikauppoja ei haluta tappaa. Niitä tarvitaan.
Lähikauppa Vila do Conden tapaan |
Paikalliset kauppiaat tulivat pian tänne muutettuani tutuiksi,
ja heidän kanssa vaihdetaan kuulumiset ja kommentoidaan säätä. Sää onkin täällä
vähintään yhtä suosittu puheenaihe kuin Suomessa ja Englannissa. Alku-ujoudesta
selvittyään kauppiaat kysyivät, olenko naimisissa portugalilaisen kanssa tai
olenko täällä töissä. Näillä kulmilla ei juuri asu ulkomaalaisia,
skandinaaveista puhumattakaan. Olen jossain määrin kummajainen, yksin asuva nainen.
Käyn vähintään pari kertaa viikossa läheisessä frutariassa. Sieltä saa kaloja ja lihoja
lukuun ottamatta lähes kaikkea, mitä ruuanlaittoon tarvitaan. Sieltä löytää
myös erikoisuuksia, esimerkiksi itämaisia maustekastikkeita. Täällä ne ovat harvinaisuuksia, sillä etnistä ruokaa ei juurikaan harrasteta. Kaupasta löytyy myös luomutuotteita ja
vihreää irtoteetä, jonka suurkuluttaja olen. Oliivit kauppias koukkii kymmenen
litran astiasta, mansikat saa itse valikoida, ja kaupanpäälle saa halutessaan
sileälehtistä persiljaa. Jotkut tekevät siellä kaikki ruokaostoksensa, ja jos
niitä kertyy monta kassillista, kauppias, Rui nimeltään, auttaa kassien kantamisessa asiakkaan autolle.
Ehkä juuri lähikauppojen olemassaolo on Suomeen verrattuna niitä
näkyvimpiä eroja sekä katukuvassa että tavallisessa arjessa. Lähikaupoissa
oikeasti käydään ostamassa muutakin kuin se ”unohtunut hiivapaketti”. Vaikka
käyn myös marketeissa, ostan kaikki vihannekset ja hedelmät frutariasta, lihat talhosta ja kalat lähes aina peixariasta. Kaikki tarvittava löytyy tältä samalta kadulta 50 metrin matkalta, ja tutuilta kauppiailta
saan samalla ohjeet vaikkapa siihen, miten jokin ensi kertaa kokkaamani kala
tai vihannes valmistetaan ruuaksi. Tai sitten kerrotaan ihan vaan muita juttuja,
jos on aikaa.
Kalakauppias pahoittelee, kun valikoimaa on lauantai-illasta näin vähän (!) |
Paikallinen kalakauppias kertoi anoppinsa eläneen melkein
100-vuotiaaksi. Kauppiaan vaimo lisäsi tähän, fileoidessaan minulle ruodotonta
mutta selkärangallista cação-kalaa,
että vielä viime metreille hänen äitinsä touhusi kasvimaalla. Kysyin, söikö
tämä paljon kalaa. Kyllä vaan, oli vastaus. Joka päivä. Lihaa syötiin vain
sunnuntaisin ja silloinkin vain vähän, sillä enempään ei ollut varaa.
50-luvun lopulla syntynyt kalakauppias kertoi käyneensä koulua vain neljä vuotta. Töihin hän meni 11-vuotiaana, kalastajien
hommiin. Myöhemmin hän kiersi maailmaa
merimiehenä, ja nyt hänellä on vaimonsa kanssa kaunis pieni kalakauppa, jonka
seinillä komeilee jättikokoiset suurennokset vanhoista mustavalkoisista perhekuvista,
mukana kuva edellä mainitusta anopista.
Täällä turistialueiden ulkopuolella olisi liki mahdotonta asua ja hoitaa päivittäisiä asioita, jos ei osaisi portugalia edes jollain tavalla. Kuten kalakauppias totesi, neljään oppivuoteen ei mahtunut englannin opintoja. Nykyään tilanne on toki erilainen, sillä oppivelvollisuus kestää 18-vuotiaaksi asti. Edistystä on siis tapahtunut paljon.
Suomessa asuessani kaupat olivat kaukana, joten kotona oli kaapit kuivamuonaa ja pakastin muuta ruokaa täynnä. Muunnuin silloin hamsteriksi, jolle turvallisuudentunnetta toi täpötäydet ruokavarastot. Nyt hamsteri minussa alkaa hellittää otettaan. Jos jokin salaattitarvike on päässyt loppumaan tai tekee mieli vastapaistettua leipää, on helppo kipaista kadun toiselle puolelle hakemaan niitä. Samalla kannan oman korteni kekoon lähikaupan pitämisessä elinvoimaisena.
Huomenna vietetään neilikkavallankumouksen vuosipäivää. Useampikin tuttava on sanonut, että olisi parempi
jos Portugalissa vallitsisi yhä diktatuuri. Kuulostaa rankalta väitteeltä
demokratiaan syntyneen korvissa. Diktatuurin aikana ei ollut sananvapautta,
mutta kaikilla oli töitä ja yleisesti ottaen elämä oli kai helpompaa kuin
nykyään, ainakin tarkasteltuna jälkikäteen hennon ruusunpunaisten lasien läpi. Nyt, kun työttömyys on
sietämättömällä tasolla, elinkustannukset nousevat ja kaikessa kiristetään,
muistellaan kaiholla niitä aikoja kun oli edes töitä.
Sanalla ’kommunismi’ on täällä yhtä kalsea kaiku kuin Suomessa. Ostin kerran
torilta punaisia neilikoita, ja Carlos katsoi niitä nenä rutussa ja kulmat
kohollaan. Kun ihmettelin hänen suhtautumistaan, hän kertoi, että ne ovat
kommunismin symboli. Tähän totesin, että ne ovat kauniita kukkia, jotka kestävät maljakossa pitkään. Näkökulmamme olivat jotensakin ääripäistä.
Lihakaupan punapaitainen mannekiini |
Väristä ’punainen’ käytetään täällä pohjoisessa sanaa vermelho ja Lissabonin alueella sanaa encarnado. Kyselin tähän syytä, ja joku
selitti sen johtuvan siitä, että vermelho
viittaa kommunisteihin, ’punaisiin’. Ja kun kommunismi on pääkaupungissa kuin
punainen vaate, piti siihen viittaavalle värille ottaa käyttöön toinen sana. Encarnado viittaa lihalliseen, punaiseksi värjättyyn.
Historianopinnot ovat vielä kesken ja taitavat kestääkin
aika pitkään. Tiedonmurusia sieltä täältä yritän imuroida itseeni ymmärtääkseni
tätä kansaa, jonka keskuudessa asun. En tiedä pitävätkö kaikki kuulemani
selitykset paikkaansa, ja osa menee varmasti kielimuurin piikkiin, sillä en
ymmärrä ihan kaikkea kuulemaani. Pulikoin kaulaani myöten kielikylvyssä, välillä melkein umpihuppeluksissa, ja pakko myöntää, että joskus se ottaa vähän voimille. En silti anna sen olla kommunikoinnin esteenä, vaikka en välillä tiedäkään kaikkia sanoja. Aina löytyy kiertotie, tapa selittää, ja jos ei muu auta, otetaan kädet apuun. Vasta vihoviimeisenä konstina kaivan sanakirjan esiin. Joskus tosin vain todetakseni, ettei kuulemaani sanaa löydy sieltä.
Löytyi sieltä sentään käännös cação-kalalle. Se on suomeksi koirahai.