keskiviikko 24. huhtikuuta 2013

Lähikauppa elää, eläköön lähikauppa!


Vila do Condessa ei ole satanut pisaraakaan vettä yli viikkoon. Meitä on hellitty ihanalla auringonpaisteella, jonka hehkua Atlantilta puhaltava tuuli vielä vilvoittaa. Suojaisessa paikassa ja vähän kauempana meren rannasta on suorastaan kuumaa. Kesä, suomalaisen mittapuun mukaan, tuli kolisten. Puihin on pullahtanut lehdet, ja kaikenlaiset kukat kukkivat. Ranta, jolla talvella sain kävellä ihan itsekseni, ei enää olekaan autio ja vain "minun", vaan sinne on "tunkeutunut" auringonottajia, koirankävelyttäjiä, surffareita...

Lämmitystarvekin loppui sateiden myötä ja sängyn patjasta on saanut ottaa käyttöön ”kesäpuolen”. Talvipuolella on hiukan omalaatuinen karvainen villapinta. Kuuma on silti öisin, ja olenkin joutunut heittämään peittoa sivuun sillä seurauksella, että mitättömän pienet moskiitot ovat jättäneet käyntikorttinsa käsivarsiini punaisten paukamien muodossa. Ostoslistalle pitänee lisätä sähköpistokkeeseen laitettava hyttyskarkotin.

Jokapäiväinen arki ei täällä irtiotossa loppujen lopuksi kovin paljoa poikkea elämästä Suomessa. Suurin ero on se, ettei tarvitse lähteä kodin ulkopuolelle töihin. Minulla oli ennen tunnin työmatka suuntaansa, ja vaikka miten yritin junassa oloajan – puolet matka-ajasta – käyttää lukien tai käsitöitä tehden, oli se paitsi turhauttavaa myös väsyttävää. Nyt, aamiaisen jälkeen, hyödynnän aamuauringon valoa käsitöihin vähän aikaa, ja sen jälkeen käynnistän tietokoneen ja kirjoittajan ”työ” pääsee alkamaan. Pyykit ja muut pienet kotityöt hoituvat siinä sivussa, sillä selkää pitää välillä oikaista.

Loppupäivästä hoidan yleensä kauppareissun käymällä joko kauempana marketissa tai näissä lähikaupoissa. Joka asialle on oma kauppansa: lihakauppa, kalakauppa, vihanneskauppa, viinikauppa, leipomo… Jokaista pyörittää yksityisyrittäjä, yleensä perheineen. He eivät ole ketjuuntuneet, vaan päättävät itse siitä miten kauppaansa hoitavat. Kun hoitaa hyvin, asiakkaita riittää. En lähde sen pidemmälti pohtimaan sitä, miksi lähikaupat ovat Suomesta kadonneet. Täällä ne pysyvät hengissä osittain sen ansiosta, ettei uusille hypermarketeille herkästi heru rakennuslupaa. Lähikauppoja ei haluta tappaa. Niitä tarvitaan. 

Lähikauppa Vila do Conden tapaan
Paikalliset kauppiaat tulivat pian tänne muutettuani tutuiksi, ja heidän kanssa vaihdetaan kuulumiset ja kommentoidaan säätä. Sää onkin täällä vähintään yhtä suosittu puheenaihe kuin Suomessa ja Englannissa. Alku-ujoudesta selvittyään kauppiaat kysyivät, olenko naimisissa portugalilaisen kanssa tai olenko täällä töissä. Näillä kulmilla ei juuri asu ulkomaalaisia, skandinaaveista puhumattakaan. Olen jossain määrin kummajainen, yksin asuva nainen. 

Käyn vähintään pari kertaa viikossa läheisessä frutariassa. Sieltä saa kaloja ja lihoja lukuun ottamatta lähes kaikkea, mitä ruuanlaittoon tarvitaan. Sieltä löytää myös erikoisuuksia, esimerkiksi itämaisia maustekastikkeita. Täällä ne ovat harvinaisuuksia, sillä etnistä ruokaa ei juurikaan harrasteta. Kaupasta löytyy myös luomutuotteita ja vihreää irtoteetä, jonka suurkuluttaja olen. Oliivit kauppias koukkii kymmenen litran astiasta, mansikat saa itse valikoida, ja kaupanpäälle saa halutessaan sileälehtistä persiljaa. Jotkut tekevät siellä kaikki ruokaostoksensa, ja jos niitä kertyy monta kassillista, kauppias, Rui nimeltään, auttaa kassien kantamisessa asiakkaan autolle.

Ehkä juuri lähikauppojen olemassaolo on Suomeen verrattuna niitä näkyvimpiä eroja sekä katukuvassa että tavallisessa arjessa. Lähikaupoissa oikeasti käydään ostamassa muutakin kuin se ”unohtunut hiivapaketti”. Vaikka käyn myös marketeissa, ostan kaikki vihannekset ja hedelmät frutariasta, lihat talhosta ja kalat lähes aina peixariasta. Kaikki tarvittava löytyy tältä samalta kadulta 50 metrin matkalta, ja tutuilta kauppiailta saan samalla ohjeet vaikkapa siihen, miten jokin ensi kertaa kokkaamani kala tai vihannes valmistetaan ruuaksi. Tai sitten kerrotaan ihan vaan muita juttuja, jos on aikaa.

Kalakauppias pahoittelee, kun valikoimaa on lauantai-illasta näin vähän (!) 
Paikallinen kalakauppias kertoi anoppinsa eläneen melkein 100-vuotiaaksi. Kauppiaan vaimo lisäsi tähän, fileoidessaan minulle ruodotonta mutta selkärangallista cação-kalaa, että vielä viime metreille hänen äitinsä touhusi kasvimaalla. Kysyin, söikö tämä paljon kalaa. Kyllä vaan, oli vastaus. Joka päivä. Lihaa syötiin vain sunnuntaisin ja silloinkin vain vähän, sillä enempään ei ollut varaa.

50-luvun lopulla syntynyt kalakauppias kertoi käyneensä koulua vain neljä vuotta. Töihin hän meni 11-vuotiaana, kalastajien hommiin.  Myöhemmin hän kiersi maailmaa merimiehenä, ja nyt hänellä on vaimonsa kanssa kaunis pieni kalakauppa, jonka seinillä komeilee jättikokoiset suurennokset vanhoista mustavalkoisista perhekuvista, mukana kuva edellä mainitusta anopista.

Täällä turistialueiden ulkopuolella olisi liki mahdotonta asua ja hoitaa päivittäisiä asioita, jos ei osaisi portugalia edes jollain tavalla. Kuten kalakauppias totesi, neljään oppivuoteen ei mahtunut englannin opintoja. Nykyään tilanne on toki erilainen, sillä oppivelvollisuus kestää 18-vuotiaaksi asti. Edistystä on siis tapahtunut paljon. 

Suomessa asuessani kaupat olivat kaukana, joten kotona oli kaapit kuivamuonaa ja pakastin muuta ruokaa täynnä. Muunnuin silloin hamsteriksi, jolle turvallisuudentunnetta toi täpötäydet ruokavarastot. Nyt hamsteri minussa alkaa hellittää otettaan. Jos jokin salaattitarvike on päässyt loppumaan tai tekee mieli vastapaistettua leipää, on helppo kipaista kadun toiselle puolelle hakemaan niitä. Samalla kannan oman korteni kekoon lähikaupan pitämisessä elinvoimaisena. 

Huomenna vietetään neilikkavallankumouksen vuosipäivää. Useampikin tuttava on sanonut, että olisi parempi jos Portugalissa vallitsisi yhä diktatuuri. Kuulostaa rankalta väitteeltä demokratiaan syntyneen korvissa. Diktatuurin aikana ei ollut sananvapautta, mutta kaikilla oli töitä ja yleisesti ottaen elämä oli kai helpompaa kuin nykyään, ainakin tarkasteltuna jälkikäteen hennon ruusunpunaisten lasien läpi. Nyt, kun työttömyys on sietämättömällä tasolla, elinkustannukset nousevat ja kaikessa kiristetään, muistellaan kaiholla niitä aikoja kun oli edes töitä.  

Sanalla ’kommunismi’ on täällä yhtä kalsea kaiku kuin Suomessa. Ostin kerran torilta punaisia neilikoita, ja Carlos katsoi niitä nenä rutussa ja kulmat kohollaan. Kun ihmettelin hänen suhtautumistaan, hän kertoi, että ne ovat kommunismin symboli. Tähän totesin, että ne ovat kauniita kukkia, jotka kestävät maljakossa pitkään. Näkökulmamme olivat jotensakin ääripäistä. 

Lihakaupan punapaitainen mannekiini
Väristä ’punainen’ käytetään täällä pohjoisessa sanaa vermelho ja Lissabonin alueella sanaa encarnado. Kyselin tähän syytä, ja joku selitti sen johtuvan siitä, että vermelho viittaa kommunisteihin, ’punaisiin’. Ja kun kommunismi on pääkaupungissa kuin punainen vaate, piti siihen viittaavalle värille ottaa käyttöön toinen sana. Encarnado viittaa lihalliseen, punaiseksi värjättyyn. 

Historianopinnot ovat vielä kesken ja taitavat kestääkin aika pitkään. Tiedonmurusia sieltä täältä yritän imuroida itseeni ymmärtääkseni tätä kansaa, jonka keskuudessa asun. En tiedä pitävätkö kaikki kuulemani selitykset paikkaansa, ja osa menee varmasti kielimuurin piikkiin, sillä en ymmärrä ihan kaikkea kuulemaani. Pulikoin kaulaani myöten kielikylvyssä, välillä melkein umpihuppeluksissa, ja pakko myöntää, että joskus se ottaa vähän voimille. En silti anna sen olla kommunikoinnin esteenä, vaikka en välillä tiedäkään kaikkia sanoja. Aina löytyy kiertotie, tapa selittää, ja jos ei muu auta, otetaan kädet apuun. Vasta vihoviimeisenä konstina kaivan sanakirjan esiin. Joskus tosin vain todetakseni, ettei kuulemaani sanaa löydy sieltä.  

Löytyi sieltä sentään käännös cação-kalalle. Se on suomeksi koirahai.  

tiistai 16. huhtikuuta 2013

Kissanpäiviä, koiranelämää


Olen melkoisen paljon käveleskellyt eri kaupunkien katuja ja rantoja Portugalissa, ja vastaan on tullut useampi kuin muutama kulkukoira ja koditon kissa. Tai ehkä koti on suhteellinen käsite. Lukuisista hylätyistä taloista löytyy suojapaikkoja niin koirille kuin kissoille, ja on niillä toisistaan myös seuraa. Joku sanoi minulle kerran, että hänelle koti on paikka, jossa on muitakin. Yksin ei tee kotia. 

Espinhon kaupungissa asuessani näin monesti jotenkin eri paria olevan koirapariskunnan; toinen komea saksanpaimenkoira, toinen pieni sekarotuinen. Ne nukkuivat milloin milläkin seinustalla, usein takapuolet vastakkain, ja kävivät yhdessä syömässä torilla, missä kauppiaat antoivat niille ruokaa. Ei nyt niin huonoa koiranelämää. 

On liian paljon ihmisiä, jotka eivät kohtele lemmikkejään asiallisesti. Ääritapauksena on se, että koira viedään autolla jonnekin kauas maantien laitaan ja jätetään sinne. Talouskriisi on yhtenä syynä; ei ole varaa ruokkia koiraa. Kodittomia koiria ja kissoja näkee joka puolella maata, paikasta riippuu se, kuinka paljon. Nykyään niitä tuodaan paljon löytöeläintalojen hoitoon, ja myös eläinrakkaat ihmiset vievät kadulle ruokaa niitä varten. Joskus onni potkaisee, ja eläin saa uuden kodin. 
"Katso, mulla on hauskaa!"

Lissabonin alueella pelkästään yhdessä löytöeläintalossa on tällä hetkellä noin 500 koiraa ja lähes 200 kissaa. Niille etsitään muun muassa sosiaalisen median kautta uusia koteja, mutta ei pelkästään niitä. Toiminta on pitkälti yksittäisten ihmisten lahjoitusten varassa. 500 koiraa ja 200 kissaa syö päivässä melkoisen määrän ruokaa. Yksikin säkki eläinten apetta on enemmän kuin tervetullut. Elämänhaluisten eläinten lopettamiseen siellä ei kenelläkään taida olla kanttia. Se olisi jotenkin  raakalaismaista. 

Koirien mikrosiruttaminen tuli pakolliseksi parisen vuotta sitten, jotta hylätyn koiran omistaja pystyttäisiin jäljittämään ja saattamaan vastuuseen. Vielä kuitenkin löytyy nelitassuisia ilman sirua. Ehkä pikkuhiljaa tilanne kohenee, kun eläimiä otetaan talteen, hoidetaan terveiksi, sirutetaan, mahdollisesti sterilisoidaan. Menee kuitenkin vielä vuosia, koirasukupolvi tai kaksi, ennen kuin niitä ei enää niin usein löydetä kaduilla yksinään harhailemassa.

Kissojen elämä on kai vähän helpompaa.  Ne eivät ole niin riippuvaisia ihmisistä ja näiden huomiosta, ja pystyvät metsästämään ainakin osan ruuastaan. Hiiristä ei liene lämpimässä maassa pulaa. Parissa paikassa täällä kaupungilla joku ruokkii kissoja. Toisessa paikassa näin mustia ja valkoisia kissoja ja – ei kovin yllättävää – mustavalkoisia poikasia. Katukissojen suku jatkuu. 

Tutustuin Gaiaan, rottweilerin ja boxerin ja ties minkä muun reippaaseen yhdistelmään. Se oli löydetty hylättynä ja siruttomana Vila Nova de Gaian kaupungista, Porton naapurista, Douro-joen toiselta puolelta, ja eräs eläinlääkäri otti sen hoiviinsa. Ystäväni Carlos osti eläinlääkäriltä vuohenpoikasia, ja samaan kyytiin hyppäsi Gaia. Matka oli kuulemma ikimuistoinen, vuohien määkiessä farmariauton tavaratilassa ja niiden kanssa hengailleen koiran ollessa etupenkillä teini-ikäisen pojan sylissä. Vuohilta tuoksahtava koira pääsi uudessa kodissaan, maatilalla, ensi töikseen kylpyyn.
Onnellinen Gaia nuuhkii kukkaa

Hellyydenkipeämpää koiraa kuin Gaia en ole tavannut. Se juoksee vastaan, seuraa kannoilla, tunkee syliin, kierii maassa kun sitä rapsutetaan, vaatii osansa huomiosta kun vuohet ovat varastaa sen kaiken. Rottweilerin ja bokserin yhdistelmä on kaikkea muuta kuin ärhäkkä ja aggressiivinen. Se on iloinen ja onnellinen uudessa kodissaan. On käsittämätöntä, miten joku on voinut hylätä sen ja jättää sen oman onnensa nojaan.

Ylipäätänsä on toisinaan vaikea käsittää joidenkin ihmisten ajatuksenjuoksua. Elämme joskus ihan erilaisissa arvomaailmoissa. Ja joskus ihan eri maailmoissa.

Asun hieman kaupungin keskustan ulkopuolella. Usein, päivän päätteeksi, kävelen keskustaan kauppaan, kahville tai ihan muuten vaan. Tätä kaupunkia on kiva katsella, en vieläkään ole väsynyt siihen ja tuskin väsynkään. Olen huomannut, että tuossa parin korttelin päässä, sairaalan tuntumassa, norkoilee illansuussa elämää paljon nähneitä miehiä. Joulun aikaan ymmärsin, että siellä jaetaan ruokaa. En tiedä ovatko miehet kodittomia, mutta säänkestäviltä monet heistä vaikuttavat. Ahavoituneet kasvot, laiha olemus, silmissä vakava katse. Jotkut juttelevat keskenään, suurin osa seisoskelee kadunkulmissa ja odottaa jakelupaikan avautumista. Ehkä jotkut heistä ovat entisiä kalastajia, jotka hävittivät veneensä EU:n tuella. Ehkä. En tiedä. Ehkä jonain päivänä kerään tarpeeksi rohkeutta ja kysyn.

Köyhässä maassa yritetään pitää kaikista jollain tavalla huolta. Oli kyse sitten ihmisistä tai eläimistä, kaikkien elämä on arvokas. 

Matkailijan on hyvä pitää mielessä se, että kaikki kerjäläiset ja kodittomat, joita maailmalla näkee, eivät ole alkoholisteja tai huumeiden käyttäjiä. Osalla ihmisistä on vain käynyt elämässään huono onni. Jotkut ovat saaneet pienemmän osan siitä eineestä, mitä elämä valikoivalla soppakauhallaan meille jakaa.

Elämän perustarpeet ovat loppujen lopuksi varsin yksinkertaisia. Katto pään päällä, ruokaa lautasella ja toisen olennon läsnäoloa ja hellyyttä. Mitä muuta me, olimme sitten ihmisiä, koiria tai kissoja, loppujen lopuksi tarvitsemme voidaksemme olla onnellisia? Materialistinen kilpajuoksu on turhaa, sillä kuluttaminen ja tavaran kerääminen tuskin takaa pysyvää onnellisuutta. Yksinkertainen elämä on parhaimmillaan paljon antoisampaa. 

Mutta, kuten sanottu, elämme erilaisissa arvomaailmoissa. 

Vaikka minulla ei ole paljoa, koen saaneeni elämän soppatykistä reilulla kädellä. Loppu on itsestä kiinni. Onnellisuus on asenne-, ja joskus myös hieman järjestelykysymys. Siksi tulin tänne. 

tiistai 9. huhtikuuta 2013

Uskon asioita


Pääsiäisen ja Meksikossa olleen kastejuhlan jäljiltä uskonasiat ja katolisuus pyörivät vielä mielessä. Pääsiäislauantain Queima do Judas -esityksessä ei juuri ollut viitteitä uskontoon, paitsi ehkä puheissa – en kuullut enkä ymmärtänyt kaikkea. Ehkä esityksestä oli tehty nykypäivän tarpeisiin moderni, populaari versio. En tiedä, sillä se oli ensimmäinen Queima do Judas, johon osallistuin. Oli melkoinen voimainponnistus pienen kaupungin asukkailta järjestää sellainen spektaakkeli. 

Portugalissa uskonnon olemassaolon näkee selvemmin kuin Suomessa, ihan jo siksi, että kirkkoja, kappeleita, ristejä ja uskonnollisia kaakelimaalauksia on joka suunnalla.  Vanhemmilla asuinalueilla tuskin voi kävellä korttelin matkaa näkemättä jotain edellä mainituista. Pyhimykset ovat suosittuja, vähän kuin entisajan rokkitähtiä, ja jokaisella kylällä ja kaupungilla on nimikkopyhimys, jota juhlitaan kyseisen pyhimyksen päivänä. Eikä kyseessä ole mikään pienimuotoinen kukkaseppeleen lasku ristille, vaan lähestulkoon karnevaali kulkueineen ja popcornin ja farturoiden (makea munkin tapainen leivonnainen) myyjineen. Kunnon juhlat, jotka kestävät yömyöhään. 

Katolilaisuus on maan valtauskonto, mutta nykypäivän Portugalissa elämä on varsin liberaalia, ja tästä ollaan myös ylpeitä. Nuorempi väki ei juurikaan piittaa uskonnosta, mutta monet vanhemmat ihmiset käyvät säännöllisesti messussa, missassa. Kirkkoon on helppo mennä, sillä asutuilla alueilla sellainen löytyy aina läheltä. Seurakuntien ongelmana on lähinnä pappien, padre, puute. Ammatti ei ole nykyään erityisen suosittu. Katoliset papit eivät tietenkään voi mennä naimisiin ja saada lapsia. He eivät myöskään pääse koskaan eläkkeelle, vaan toimivat pappeina niin kauan kuin jalat kestävät ja ääni kantaa. Todellinen kutsumusammatti. 

Kun tulin tänne toista kertaa, kyselin ihan perusasioita. Ovatko ehkäisy ja abortti sallittuja (ovat), onko avoliitto tavallista (on), onko avioero mahdollinen (on). Naimisiin mennään ehkä herkemmin kuin Suomessa. Naimisiinhan on aina kiva mennä. Eroaminen on paljon ikävämpää, ja myös ikävän yleistä. Eronnut ei kuitenkaan kelpaa kummiksi, eikä ei-katolinen. 

Samaa sukupuolta olevat voivat myös mennä keskenään naimisiin maistraatissa, eikä tämä ole ainoa asia, missä Portugalissa ollaan Suomea edistyksellisempiä. Kerron joskus toiste ”kaupunkilaisen kaupasta”. En ole huomannut yleisesti keskusteltavan avioliiton solmimisesta kirkossa ja papin siunaamana. Sitä ei ehkä koeta niin kynnyskysymyksenä, kun uskonnon asema ihmisten elämässä ei ole kovin merkittävä. Yllättävää kyllä, mutta täältä päin katsottuna Suomi näyttää joskus ahtaan luterilaiselta ja luterilainen kirkko varsin vaikutusvaltaiselta. 

Ystävälläni Carlosilla on ollut varsin murheellinen talvi. Siitä lähtien kun muutin Portugaliin syyskuussa, hän on käynyt hautajaisissa melkein viikoittain. Kotikylän vanhuksia nukkui pois yksi toisensa jälkeen, ja kun kyseessä on hyvän ystävän äiti tai isä, tai oma naapuri, käydään vainaja hyvästelemässä tämän kotona ja osallistutaan hautajaisiin. Kun tuntee paljon ihmisiä, tulee väkisinkin eteen vaihe, jolloin on paljon hautajaisia.  

Katoliset hautajaiset ovat paljon nopeampi toimenpide kuin Suomessa. Hautajaiset on pidettävä 24 tunnin kuluessa kuolemasta, mikäli ei ole painavaa syytä lykätä niitä. Siksi hautajaisia pidetään viikon ja vuoden jokaisena päivänä. Varsinaista muistotilaisuutta ei ole, joten tilaisuuden jälkeen kukin suuntaa päivän askareisiinsa.  Kuolinilmoituksia näkee kahviloiden ikkunoissa, ja ihmiset käyvät tutkimassa näkyykö kuvissa tuttuja naamoja. Kuolema on loppujen lopuksi ihan luonnollinen asia, eikä siinä ole mitään pelättävää. Hautausmaan portin yllä voi olla pääkallo ja luut ristissä ja katakombissa hautapaikkaa koristaa pääkallo. Évoran kaupungissa on Capela dos Ossos, kappeli, jonka rakennusaineina on käytetty ihmisluita ja pääkalloja. Se ei ole yhtään niin pelottava paikka kuin luulisi, päinvastoin. Se huokuu rauhaa. 

Pienissä kylissä, varsinkin täällä pohjoisessa, elämä menee yhä vanhojen kaavojen ja perinteiden mukaan. Eräs nuori ystäväni arvelee Lissabonissa asuvan sisarensa elävän avoliitossa. Hän ei ole varma, sillä asiasta ei voi perheen kesken keskustella. Hän kertoi myös, ettei voisi koskaan mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, jota hänen vanhempansa eivät hyväksy. Ei tulisi kuuloonkaan. Joka sunnuntai hän käy vanhempiensa kanssa kirkossa, vaikkei itse olekaan erityisen uskovainen. Perheen merkitys ja vaikutusvalta on täällä paljon voimakkaampi kuin Suomessa. 

Vahasta tehtyjä varaosia kaupan
pienessä kappelissa Guimarãesissa. 
Vila do Condessa näkee monin paikoin rakennusten seiniin upotettuja pieniä kappeleita, tai pikemminkin alttareita. Joku, ehkä paikalliset nunnat, käy aika ajoin avaamassa ja sulkemassa niiden oviluukut. Sairaalan lähellä olevaan kappeliin käyvät jotkut viemässä vahasta muovattuja ruumiinosia parantumisen toivossa. Viimeksi ohi kävellessäni siellä oli yksi rinta ja muutama vahapää. Talouskriisi ja ihmisten masentuminen näkyy näinkin konkreettisella tavalla.  

En ole tippaakaan uskonnollinen ihminen, mutta kun matkoillani näen avoinna olevan kirkon tai kappelin, menen kurkistamaan sisälle. En oikein tiedä miksi. Ovathan ne toki kulttuurillisesti kiinnostavia, mutta kun on nähnyt kaksikymmentä kirkkoa, on nähnyt ne kaikki. Tai ainakin melkein. Lissabonin keskustassa on São Domingosin kirkko, joka paloi pahoin vuonna 1959, ja yhä tänä päivänä palon jäljet ovat nähtävissä. Seinät ovat mustuneita, ja melkein voi aistia savun hajun. Se on jotenkin erilainen paikka kuin kaikki muut. Käyn kirkossa aina kun kävelen siitä ohi, aina, vaikka olisin käynyt siellä edellisenäkin päivänä. Keskellä kaupungin hälinää ja väenpaljoutta se on paikka, jossa voi hiljentyä ja rauhoittua hetken aikaa ja miettiä maailman menoa ja omaa elämäänsä.

Joidenkin mielestä ratkaisu jättää suhteellisen varma työpaikka ja mukava elämä Suomessa ja muuttaa Portugaliin lähes tyhjän päälle oli rohkea teko. Minulle se oli luonteva valinta. Jos ei riskeeraa, ei voi mitään saavuttaa. Elämäni voi vaikuttaa helpolta, kun ei tarvitse käydä päivätöissä ja saan aikatauluttaa menemiseni kuten tahdon. Olen niin vapaa kuin ihminen voi olla, mutta vain määräajan. Koko ajan takaraivossa nakuttaa se tieto, että jostain pitää alkaa saamaan tuloja, muuten joudun palaamaan Suomeen työnhakuun. Lähes viisikymppisenä se ei ole helppoa, kuten tiedetään. Juttuja pitää siis saada julkaistua, artikkeleita kirjoitettua, romaanille kustantaja, valokuvia jonnekin näytille, edes noita pahuksen käsitöitä kaupaksi jollain tavalla. Paine on jokapäiväinen eikä hellitä otettaan edes sunnuntaisin, pyhäpäivänä. Silti olen levollinen sillä uskon, ehkä vähän lapsenomaisesti, että kaikki järjestyy, palaset loksahtavat kohdalleen. Mikään ei tipu taivaasta valmiina, vaan pitää tehdä töitä ja olla myös älyttömän onnekas. Mutta kaikki järjestyy. Uskon siihen.

Ja jos, ei vaan KUN niin käy, käyn ehkä sytyttämässä kynttilän johonkin näistä kaupungin monista kappeleista, tai ehkä menen jopa Cabo Espicheliin, jonka kallion laidalle rakennettu sipulikattoinen kappeli on mainittu romaanissani. Teen niin kuin maanviljelijä, joka kiittää hyvästä sadosta viemällä maissintähkiä kappeliinsa. 

Teki tässä maailmassa mitä tahansa, pitää tehdä sitä mihin uskoo ja uskoa siihen mitä tekee. Ilman sitä uskoa lilluu tyhjän päällä, heiluu rotkon reunalla, eikä millään ole mitään perustaa. Usko, oli se sitten kristinusko tai mikä tahansa, on kuin johtotähti, joka vie meitä meidän kannaltamme oikeaan suuntaan ainakin silloin, kun emme passiivisesti kulje virran vietävänä. Silloin isotkaan ratkaisut eivät ole vaikeita, vaan ainoita oikeita. 

tiistai 2. huhtikuuta 2013

Juudas palaa


Meksikon matka alkaa olla muisto vaan, mutta jetlag pitää vielä otteessaan. Iltaisin nukahdan ihan helposti, mutta herään aamuyöstä turhan virkeänä. Iltapäivisin taas vaivaa kova väsymys. Olotilaa helpottaa ainakin henkisesti auringonpaiste ja lämmennyt ilma. Viime viikolla täällä satoi niin paljon, että osissa Portugalia tulvii edelleen. Nyt paistaa, ja matkapyykit lepattavat iloisesti parvekkeella. 


Jälkikäteen ajateltuna El Mantessa oli hyvinkin rauhallisen oloista, ja tilanne on kuulemma parempi kuin muutama kuukausi sitten. Ketään ei ole kidnapattu viime aikoina, mutta pinnan alla kytee vielä, ja monet ihmiset ovat levottomia. Ehkä sotilaiden läsnäolo kuitenkin toimii. Tutustuin Atlantin ylityksen aikana Mexico Cityssä asuvaan naisarkkitehtiin, joka kertoi että hänen kotikaupungissaan on nykyään turvallisempaa kuin muualla maassa. Kuulostaa ristiriitaiselta kun ajattelee, että kaupunki on tunnettu vaarallisuudestaan. Ehkä se oli kuitenkin hänen, paikallisen asukkaan, kokemuksiin perustuva näkemys.

Keskustelumme arkkitehdin kanssa oli hiukan haasteellista, sillä hän puhui vain espanjaa ja minä espanjan ja portugalin sekoitusta. Ihmeen hyvin me kuitenkin ymmärsimme toisiamme. Kai.

Kotona Vila do Condessa ehdin näkemään vielä osan pääsiäisen viettoon liittyvistä tapahtumista. Ensimmäisen pääsiäispäivän, siis sunnuntain, perinteisiin kuuluu compasso, jossa katolinen pappi avustajineen kiertää talosta taloon toivottamassa hyvää pääsiäistä, ja he saavat asukkailta kirjekuoreen laitetun lahjoituksen. Ihmiset, jotka haluavat avata ovensa papille, ripottelevat oven eteen kukkia tai vihreitä lehviä merkiksi siitä.

Satuin olemaan lounaan jälkeen lähikahvilassa kun compasso kulki kotikadullani, ja kahvilanpitäjä pyysi heitä tulemaan myös sinne. Seremonia oli lyhyt, ja sen päätteeksi kahvilan henkilökunta ja asiakkaat suutelivat krusifiksia. Erikoista tässä compassossa oli se, ettei mukana ollut pappia, vaan kaikki olivat partiolaisia.

Väkisinkin tulee mieleen suomalainen pääsiäisnoitaperinne, kun pienet noidat kiertävät virpomassa ja saavat palkkioksi makeisia tai kolikoita.

Pääsiäislauantaina monissa kaupungeissa ja kylissä yksi keskeisistä tapahtumista on Queima do Judas, Juudaksen polttaminen, jossa nuotiolla poltetaan yleensä nukke. Vila do Condessa se tapahtui tänä vuonna näyttävän spektaakkelin muodossa. Oheiset kuvat ovat sieltä. Esitys kertoi laulun, tanssin, musiikin ja yli sadan esiintyjän voimin tarinan pitsinnyplääjästä, jonka langasta syntyi käärme. Vila do Conde on perinteinen pitsinnyplääjien kaupunki, ihan kuten Rauma Suomessa. 

Pitsinnyplääjän tarinaan sekoittui itämaista mystiikkaa, ja Juudaksen osan sai lohikäärme, joka lopuksi poltettiin nuotiossa. Parituntinen esitys kulki pitkin joenrantaa pysähtyen neljässä eri paikassa, ja tuhansien ihmisten yleisö siirtyi paikasta toiseen esityksen mukana, muodostaen osan kulkuetta.

Lohikäärme, Juudas, ei vaan oikein halunnut palaa. Juuri kun sitä alettiin sytyttämään, alkoi sataa. Onneksi vasta silloin. 

Olen hädin tuskin saanut matkalaukun purettua, kun jo mietin minne seuraavaksi matkustaisin. Ehkäpä sisämaahan, ennen kuin siellä on liian kuumaa, tai jopa Espanjan puolelle. Mitä enemmän kokemuksia kertyy, sitä enemmän niitä haluaa lisää. Jano vain yltyy.  

Ensin täytyy kuitenkin vetäistä henkeä, toipua aikaerosta ja kirjoittaa pari lyhyttä tarinaa. Niitä alkaa olla kohta kokoelman verran. Jos saisin niille kustantajan, olisin tosi onnellinen ihminen. Irtiotto olisi silloin ikään kuin oikeutettu.