Tavallista
pidemmältä tuntunut vuosi lähestyy hiljalleen kohti loppuaan. Vuodenajat ovat
vaihtuneet, mutta päivät sujuneet pitkälti samoin rutiinein, niin toistensa
kaltaisina, että olen joskus ajatellut eläväni elokuvaa Päiväni murmelina.
Samat asiat toistuvat päivästä toiseen: aamutoimet, koirien riehunta kun laitan
niille ruokaa, se kun ne ajavat kissan palmupuuhun, vanhanrouvan valitus kylmästä (oli vuodenaika mikä hyvänsä), lounaan
jälkeinen vetäytyminen yläkertaan kirjoittamaan, illallinen, nukkumaan
meneminen. Joka päivä samat puuhat samaan kellonaikaan samoin saatesanoin.
Päivittäisten
rutiinien toistuminen ei johdu edes koronasta. Elämä vain on tällaista. Arkea.
Ennen sitä katkaisivat matkat ja lukijatapaamiset, tutustumiset uusiin
paikkoihin ja ihmisiin. Nyt viikon ja kuukauden kohokohdat ovat melko matalia ja isommat huiput jotain sellaista, mikä ennen oli aivan tavallista.
Jos pääsen käymään Portossa päiväseltään, palaa kotiin virkistynyt ja innostunut
Anu. Parin tunnin kävely rannalla kameran kanssa yhtenä päivänä teki minusta ihan
uuden ihmisen. Ilon repiminen pienistä asioista korostuu nyt entisestään, ja
sekin, että täytyy tehdä niitä asioita joista tulee hyvä olo. Värjään kasveilla lankaa, neulon
sukkia, myyn niitä tutuille ja laitan osan hinnasta hyvään tarkoitukseen, vähäosaisten
ruoka-apuun eli Banco Alimentariin. Viime vuonna kertyi ostoskärryllisen edestä ruokaa, tänä vuonna toivottavasti vähintään saman verran. Tarve ainakin on suurempi.
Kirjoitan parhaillaan kuudetta rikosromaaniani. Muutin työskentelyaikatauluani, jotta
voisin hyödyntää päivänvalon ajan muuhun tekemiseen, kuten käsitöihin ja kodin askareisiin.
Ryhdyn kirjoittamaan loppuiltapäivästä ennen kuin alkaa hämärtää ja jatkan koneen
naputusta melkein siihen asti kunnes on aika laittaa illallista. Ehdin sohvannurkkaan
Carlosin seuraan vasta lähempänä iltakymmentä. Törmäämme toisiimme pitkin päivää, olemme ainakin läsnä ja lähettyvillä, vaikka molemmilla on omat tekemisensä.
