On vaikeaa elää tässä hetkessä. Joko
sitä murehtii tulevia tai märehtii menneitä, rakentaa itselleen häkin jonka
kaltereiden takaa tarkastelee elämäänsä eikä huomaa olevansa omien ajatusmalliensa
vanki. Hetkessä oleminen on samaa kuin pysähtyminen, ja sehän ei meille sovi. Aina pitäisi olla liikkeessä tai muuten hukkaa arvokasta aikaa.
Tällä hetkellä istun nukkuvan Kisun vieressä
vilkkaan Suomessa vietetyn viikon jälkeen. En märehdi enkä murehdi vaan
iloitsen viikon kohokohdista: mahtavasta Dekkarifestivaalista, ryhmähaleista
kummilasten kanssa, täydestä korillisesta herkkutatteja, elämäni ensimmäisistä
veriseitikeistä (sopiva sieni dekkarikirjailijalle), perheen ja ystävien
tapaamisista, metsäretkistä ja majapaikan rauhasta. Ei liene yllättävää, että
kotiinpaluu tuntuu mielialassa lievänä notkahduksena. Järkyttävän kostea ilma
ei edesauta asiaa. Kokemuksesta tiedän, että huomenna tai viimeistään
ylihuomenna olo on normalisoitunut.
 |
| Näin runsas tattisaalis oli suuri saavutus. |
Helsingissä Paasitornissa järjestetty
Dekkarifestivaali keräsi kokoon sankan yleisön ja parisenkymmentä kirjailijaa
eri Pohjoismaista. Kirjarouvan elämää -blogissa on kattava kuvakooste tapahtumasta. Olin haastateltavana yhdessä Matti Remeksen ja Heikki
Valkaman kanssa, aiheena oli miljöön merkitys dekkarissa. Keskustelu liikkui Hangon, Portugalin ja Japanin välillä.
Parikin ihmistä kysyi
minulta että jännittikö esiintyminen. Ei jännittänyt, olen sen verran tylsä viilipytty. Jos jotain jännitin niin sitä, että kuuluuko nälkäisen vatsani
murina mikrofonin kautta yleisölle. Jäi nimittäin välipala syömättä.
Paneelihaastattelun jälkeen kiiruhdin
pikatreffeille muutaman lukijan kanssa. Viiden minuutin ajan sain kertoa
viimeisimmästä kirjastani, Syyllisyyden rannasta, ja viidentoista minuutin ajan
osallistujat saivat tentata minua. Syntyi antoisa keskustelu. Pidän sellaisesta
enemmän kuin ison mykän yleisön edessä puhumisesta. Yksin puurtavalle
kirjailijalle vuorovaikutus on kullanarvoista. Se ikään kuin muistuttaa että kirjoitusprosessin toisessakin päässä on elämää.
Sain tutustua myös muutamaan kirjailijaan.
Mistä kirjailijat puhuvat keskenään? Kirjoitusprosessista, työtavoista,
meneillään olevista hankkeista ja vähän muustakin. Puheenaiheet ovat kutakuinkin
samoja oli sitten keskustelukumppanina aloitteleva tai jo asemansa vakiinnuttanut
kirjailija.
 |
| Oodiin menossa. |
Myöhemmin Matti Remes kertoi kirjoittaneensa menestystä
käsittelevän tietokirjan yhdessä Päivi Remeksen kanssa. Siihen he
haastattelivat ihmisiä elämän kaikilta laidoilta, kysyivät miten kukakin
menestyksen määritteli. Yllättäen useimmat haastatelluista eivät mitanneet menestystä rahalla, vaan aivan
toisenlaisilla, pehmeämmillä arvoilla. Aion hankkia kirjan käsiini jossain
välissä, sillä aihe alkoi kiinnostaa.
Jäin miettimään menestyksen mittaa.
Kirjailijan menestys on nopeasti ajateltuna helppo määritellä: kirjaa myydään runsaasti,
sitä käännetään muille kielille ja siitä tehdään elokuva. Ei riitä, että kirja
on hyvä tai erinomainen. Menestyksen saavuttamiseksi tarvitaan paljon muutakin
kuten markkinointia, myyntiponnistuksia, onnea ja sattumaa. Sitäkin, että
kirjoittaa oikeasta aiheesta oikeaan aikaan.
 |
| Oodi on suurmenestys! |
Jos myyntiä pitää menestyksen mittarina, eivät
kaikki kirjailijat voi millään olla menestyneitä. Kirjamarkkinat ovat
yksinkertaisesti liian pienet. Kaikille ei riitä. Ehkä menestyksen voisikin
määritellä toisin, siten, että on onnistunut työssään silloin kun kirja löytää
lukijansa ja tarjoaa heille antoisan lukuelämyksen, sellaisen, joka jää
mieleen. Että pistäessään kirjan kiinni lukija ajattelee että vau, olipa
hyvä kirja, ja jää vielä vähäksi aikaa leijumaan sen maailmaan.
Lukijoilta saatu palaute on sekin kirjailijalle kullanarvoista. Miten muuten voisi tietää onnistuneensa.
Näiden pohdintojen jälkeen on aika keskittyä viidennen
Portugali-dekkarin kirjoittamiseen. Jälleen kerran olen kirjoittanut itseni umpisolmuun,
mutta uskon lapsenomaisesti että se solmu vielä aukeaa, kuin itsestään. Ovathan
ne aiemminkin auenneet.
