Lakkoilua ja lukemista

Kysyin Carlosilta aihetta blogikirjoitukseen, ja hän ehdotti tämän hetken kuuminta puheenaihetta, vaarallisten aineiden kuljettajien lakkoa. Viime päivinä uutisiin ei ole juuri muita aiheita mahtunut ja olen taipuvainen ajattelemaan, ettei maailmalla ole tapahtunut yhtään mitään. 

Lakon hehkutus aloitettiin mediassa jo muutama päivä ennen lakon alkamista, sillä seurauksella että polttoainetta jonotettiin ympäri maata ja ainakin Bragasta kuului, että marketista loppui maito kun ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita. Yleinen hysteria valtasi maan. 

Hallitus on julistanut maahan energiakriisin ja sen varjolla pakottaa osan kuljettajista töihin. Kieltäytyjiä uhkaa syyte kansalaistottelemattomuudesta ja jopa kahden vuoden linnakeikka. Neljä kuljettajaa oli haettu kotoa töihin poliisin voimin. Polttoainerekkoja ajetaan myös kansalliskaartilaisten voimin ja poliisisaattueessa keskellä yötä. Ajoneuvojen ja lentokoneiden menovesi näyttää olevan elintärkeää. Ilman sitä maa pysähtyy.

Lakko ajoitettiin tietenkin pahimpaan loma-aikaan, jolloin puoli Portugalia suuntaa Algarven rannoille ja tietenkin omilla autoilla. Tänä eduskuntavaalivuonna kuljettajien lakko on jo ainakin ziljoonas ja tuskin jää viimeiseksi. Kuljettajien ammattijärjestö on näreissään siitä, että lakko-oikeutta rajoitetaan. Kansalaisten sympatiat ovat kuitenkin vähissä, kun lakolla kinutaan palkankorotuksia parin vuoden päähän.

Lakkoilu on toiselle työtä tekevien etuoikeus. Carlosin kanssa tuhahtelemme uutisia seuratessamme. Karjankasvattajan tai kirjailijan lakko ei kiinnostaisi ketään, vaikka meillä voisi olla ihan asiallisia vaatimuksia: että luonnonmukaisesta, ei-tehokasvatetusta lihasta maksettaisiin laatua ja työmäärää vastaava hinta, että e- ja äänikirjojen kirjastolainoista maksettaisiin kirjailijalle korvausta kuten painettujenkin kirjojen lainoista, ihan näin esimerkiksi. Lainsäädäntö laahaa teknisen kehityksen perässä.

Kirjailijana en voi lakkoilla enkä kyllä haluaisikaan, mutta voisimme koota joukkomme mielenilmaukseen, jossa toisimme esille huolen lukemisen vähentymisestä ja lukutaidon heikkenemisestä Suomessa, kuten viime vuosina on toistuvasti uutisoitu. Meillä kirjailijoilla pitäisi tietenkin olla tarjota ratkaisuja lukemisen lisäämiseen, mutta olemme aika voimattomia kilpailevien kanavien – television ja varsinkin internetin – rinnalla. Hauska valokuva tai videoklipin pituinen pätkäviihde menee paljon helpommin alas kuin kokonainen kirja. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin plaraamaan puhelimella seuraavaan. Aivoja tarvitsee käyttää minimaalisen vähän.

Entä jos jokainen peruskoulun päättävä saisi valtiolta sadan euron lahjakortin kirjojen hankkimiseen? Entä jos älypuhelimen käytölle asetettaisiin alaikäraja, holhousyhteiskunnassahan se ei vaatisi edes eduskuntavaalien yli vetkuttamista. Entä jos kepin sijasta tarjottaisiin porkkanaa, pieni palkkio lapselle kirjan lukemisesta? 

En ala paasaamaan lukemisen hyödyistä enkä sen sivistävästä ja empaattisuutta lisäävästä vaikutuksesta. Johan eräs suomenruotsalainen kirjailija totesi tyhjentävästi: ”Lukeminen kannattaa aina.” Uskotaan niin. 

Kirjailijan arkea voi nyt seurata facebook-kirjailijasivullani (Kirjailija Anu Patrakka) ja Instagramissa (@anu_patrakka). Myös täällä blogin puolella on muutoksia: kirjoille, arvioille ja haastatteluille on omat sivunsa, jotka löytyvät yläpalkista, matkapuhelimella valitsemalla blogiotsikon alla nuolesta. 

Kuvissa portaita Porton Ribeirasta. Miksi? No siksi, koska tammikuussa ilmestyvän kirjani nimi on Totuuden portaat.

Kohtaamisia

Antelias kerjäläinen

Olin eräänä päivänä lähimmällä metroasemalla odottamassa kulkuvälinettä, kun luokseni käveli mies pyytämään kolikkoa kuluneella äänellä. Hänellä oli likaiset ja resuiset vaatteet, parta kuin risukasa ja hiukset jo pitkän aikaa leikkaamatta. Hän hajahti. Mies näytti siltä, että raha menisi alkoholipitoiseen juomaan tai johonkin vielä vahvempaan, enkä halunnut sitä tukea. Tiedän, tämä oli pelkästään habituksen perusteella vedetty johtopäätös ja no, tuskin osui kovin pieleen.

Mies häipyi paikalta mutta palasi muutaman minuutin kuluttua kantaen muovipussissa täytettyjä sämpylöitä. Hän käveli suoraan luokseni ja tarjosi sämpylää. Kiitin kohteliaasti ja sanoin lounastaneeni juuri, mikä olikin totta. Omatuntoani alkoi kuitenkin kaihertaa. Ennakkoluulojeni vuoksi en ollut yhtä lanttia halunnut antaa, mutta mies oli valmis jakamaan siitä vähästä mitä oli saanut, ei ehkä ystävällisyyttään vaan opettaakseen minulle jotakin. 

Ahkera Ruusu

Lauantaiseen tapaan kävin lähitilalla ostamassa vihanneksia pari viikkoa sitten. Muita asiakkaita ei ollut eikä hetkeen tullut, joten kerrankin meillä oli rauhallista jutella Vihannesnaisen, Rosan kanssa. Kysyin aikooko hän mennä katsomaan Tony Carreiraa, joka esiintyisi illalla suuren meijerifirman järjestämässä maatalousnäyttelyssä. Rosa huokaili, että ei hän jaksa, hän haluaa levätä. Vielä puolenyön aikaan hänen pitää käyttää diabetesta sairastava anoppinsa vessassa ja antaa tälle ruokaa. Joskus hän on jo aamuviideltä lypsämässä lehmiä. Viljelyksetkin on hoidettava, että olisi vihanneksia ja hedelmiä mitä myydä ja laittaa omalle lautaselle. Monesti iltaisin kun käymme koirien kanssa kävelylle, heiltä kuuluu vielä lypsykoneen kolinaa. Kello on silloin yli yhdeksän.

Vaikka välillä huokaileekin väsymystään, on Rosa silti hyväntuulinen. Nauraa ja leväyttää hampaattoman hymyn, tarttuu luutaan ja alkaa harjata kaupan virkaa toimittavan autotallin lattiaa.

”Hän ei valita koska ei tiedä muusta”, sanoin illalla Carlosille. ”Syntynyt tekemään töitä”, hän vastasi. Ja elää muuten varmasti aika pitkään.

Lahjakas luontokuvaaja

Meijerijätin lisäksi myös Vila do Conden kaupungissa pidetään vuosittain maatalousnäyttely. Lähdimme sinne perjantai-iltana illallisen jälkeen, tietenkin. Minua kyllä surettaa nähdä häkkeihin suljettuja ajokoiria ja kirkkaiden valojen alla aitauksissa olevia nautoja, hevosia ja muita eläimiä, jotka varmaan siihen aikaan illasta mieluummin nukkuisivat kuin kuuntelisivat esiintymislavalta raikaavaa pimbaa tai ranchoa. Mukaan on kuitenkin lähdettävä, se kuuluu parisuhteen vastavuoroisuuteen.

Osuimme näyttelyosastolle, missä oli esillä valokuvia hyönteisistä, linnuista ja pieneläimistä ihan tästä lähikyliltä. Ne olivat hyviä. Siis erinomaisia. Olin uppoutunut tutkimaan niitä kun joku puhutteli Carlosia. Se oli kuvat ottanut Fernando, joka kertoi asuneensa lapsena heidän vuokralaisenaan. Onnittelin häntä loistavista kuvista ja ryhdyimme juttusille. Kysyin käyttääkö hän makro-objektiivia ja hän näytti kameraansa. Canon kuten minullakin, mutta kompakti digikamera. Ei makroa eikä mitään muutakaan ihmeellistä, ihan alle 400 euron peruskamera. Olin vaikuttunut. Pienten eläinten ja hyönteisten kuvaaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja hyviä polvia. 

Myöhemmin luin näyttelyesitteestä, että Fernando syntyi 1975 köyhään perheeseen, kävi koulua pakolliset kuusi vuotta, minkä jälkeen meni  12-vuotiaana töihin osallistuakseen perheen elättämiseen. Vasta 40-vuotiaana hänellä oli varaa ostaa digikamera, se, jota hän minullekin näytti. Hänen unelmansa ja tavoitteensa on tallentaa kuvina alueen fauna ja flora, ja lisätä ihmisten tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta, herkkyydestä ja siitä miten ekosysteemi pysyisi tasapainossa jos ihminen ei sitä ronkkisi muun muassa torjunta-aineillaan. Esimerkiksi tyypillistä etelän yön ääntä, laulukaskaan siritystä, kuulee nykyään todella harvoin täällä peltojen keskellä. 

Olen ihan tavattoman onnekas, enkä tarkoita nyt sitä, että minulla on ollut taloudelliset mahdollisuudet tehdä Irtiotto ja tavoitella unelmiani. Olen onnekas, koska saan tavata ihmisiä, jotka eivät anna periksi, eivät lannistu, eivät luovuta, eivät pysähdy ensimmäiseen esteeseen. Jokaiselta opin jotakin, jokaiselta saan jotakin, pienen siemenen joka lähtee itämään ja kasvamaan. Kun suuren osan ajasta viettää kahdestaan oman tekstinsä kanssa, tulee näistä kohtaamisista kullanarvoisia. Mistä minä kirjoittaisin, jos en ihmisistä? 

Inhimillinen tekijä

Ennen Portugaliin muuttoa ehdin tehdä pitkään töitä Suomessa, noin 25 vuotta. Sinä aikana tuli nähtyä kaikenlaista. 90-luvun kynnyksellä pääsin töihin vanhakantaiseen voimayhtiöön. Siellä oli mukava olla töissä. Työtahti oli leppoisa, aikaa jäi myös kahvitella työkavereiden kanssa. Inhimilliset tekijät, vaikkapa sairastuminen, ikääntyminen, avioero tai vanhemman kuolema, tiedettiin ja otettiin huomioon. Kriisissä olevalta tai eläkeikää lähestyvältä ihmiseltä ei vaadittu yli-inhimillisiä suorituksia.

Luulin sen olevan eläkevirka. Nyt jälkikäteen katsottuna oma naiivius naurattaa.  

Sähkömarkkinat vapautuivat, työpaikka siirtyi Helsinkiin isompaan konserniin. Yhtiöittämisestä tuli yhtäkkiä muotia. Erityyppiset toiminnot eriytettiin omiksi firmoikseen, jotka tarjosivat ensi alkuun palveluja saman konsernin sisällä ja vähitellen myös ulkopuolisille yritysasiakkaille. Perustettiin esimerkiksi yhtiö tuottamaan it-palveluja, toinen huolehtimaan laitosten kunnossapidosta jne.

Siitä seurasi jännä ilmiö. Ennen samassa firmassa työskennelleistä työkavereista tuli yhtäkkiä toisista asiakkaita, toisista palveluntuottajia. He saattoivat yhä istuutua samaan lounaspöytään, mutta siihen väliin ilmestyi näkymätön asiakaspalveluluukku. Toiset olivat sen takana, toiset etupuolella. He eivät enää olleet tasa-arvoisia. 

Meihin suomalaisiin on iskostettu kolme teesiä: 1) Asiakas on kuningas 2) Asiakas on aina oikeassa 3) Asiakas ensin. Tämä pätee joka paikassa paitsi ravintolassa. Siellä suomalainen ei kehtaa valittaa vaikka saisi lautasellisen ala-arvoista ja ylihintaista pöperöä eteensä. Jos sitä ei pysty syömään, kipataan se lähimpään tekokukkaruukkuun.

Muualla asiakkaat tietävät arvonsa ja antavat sen kuulua. He vaativat palvelua välillä kohtuuttominkin ehdoin. Jos jokin homma ei toimi, reklamoidaan viipymättä. Pienistäkin asioista naristaan koska hei, me maksetaan tästä palvelusta. Ainoa osapuoli joka joustaa, on palveluntuottaja, jonka ensisijainen tehtävä on pokkuroida asiakkaalle. Asiakas on kuningas, jonka ei tarvitse huomioida inhimillisiä tekijöitä. Ei kiinnosta. 

Tuskin oltiin yhtiöittämisbuumista selvitty, kun joku veijari keksi ulkoistukset. Ei yhtiön tarvitse tehdä itse muuta kuin huolehtia ydinliiketoiminnoistaan, muut toiminnot voi ulkoistaa. Energia- ja tietoliikennealoilla hypättiin tähän kyytiin niin kovalla vauhdilla että meinasi saappaat jäädä mutaan kiinni, teollisuus seurasi perässä. Aloitettiin rakennus- ja kunnossapitotoiminnoista, sitten kun vielä haluttiin riisua yhtiöstä vähemmän oleellisia toimintoja, ulkoistettiin myös it-tuki, taloushallinnon toiminnot, puhelinvaihde ja palkanlaskenta. Juu, suomalaisten työntekijöiden palkkoja lasketaan mm. Puolassa ja asiakastukihenkilöitä istuu Lissabonissa. Ennen vanhaan kun soitit palkanlaskijalle, hän tiesi kuka olet ja mitä teet. Tunsi sinut. Ehei enää. 

Seurasi taas jännä ilmiö. Asennustiiminvetäjän entisestä pomosta saattoi yhden sopimuspumaskan allekirjoituksella tulla asiakas. Ja tokihan palveluntuottajaa on vielä helpompi pompottaa kuin alaista. Inhimilliset tekijät saa heivata hetteikköön, hommat on hoidettava, siitähän me maksetaan.

Ulkoistukset ovat hyvä business. Yksi yhtiö myy toiminnon, joka sille itselle on tukitoiminto, mutta toiselle yhtiölle liiketoimintaa. Ulkoistava yhtiö saa siitä ihan oikeaa rahaa. Ostava yhtiö ostaa toiminnon henkilöstöineen ja solmii samalla palvelusopimuksen x vuodeksi. Siitä alkaa hirveä, ilmat pihalle puristava korsetinkiristys, jotta aiempi nollatuloksella tuotettu tukitoiminto saadaan kannattavaksi liiketoiminnaksi. Tässä vaiheessa tekisi mieli huhuilla järjen perään, mutta se on jo myöhäistä.

Näin on päästy tilanteeseen, jossa asiakasyhtiöllä on henkilöstöä enää vain johtoryhmän ja muutaman päällikön verran, ja entinen henkilöstö on ripoteltu eri yhtiöihin tuottamaan palveluja. Luulisi tämän riittävän, mutta ei suinkaan, vielä mitä. Seuraavaksi joku jästipää (anteeksi, parempaa sanaa tälle ei oikeasti ole) tällaisessa liiketoimintoja ostaneessa yhtiössä saa päähänsä, että kannustetaan henkilöstöä yksityisyrittäjiksi. Vaikkapa asentaja voi perustaa oman toiminimen ja tehdä sen lukuun töitä entiselle työnantajalleen x vuodeksi solmittavalla palvelusopimuksella, lisäksi hän voi hankkia muita asiakkaita. Täten saadaan taas kiva asiakas-palveluntuottajakuvio, jossa inhimilliset tekijät voidaan toivottaa hevonkuuseen, bye bye. Joillekin tällainen yrittäjyys on mieluista. Toisille ei. Jos työntekijälle ehdotetaan tällaista järjestelyä eikä hän suostu siihen, näytetään ovea. Ensin toki pyydetään palauttamaan avaimet, jotka siihen käyvät. 

Keskustelin eilen erään minulle tärkeän ihmisen kanssa. Hän kertoi olevansa väsynyt ja huonovointinen. Hän tekee yksityisyrittäjänä töitä projektiin, jossa tehdään 12-tuntisia päiviä. ”Onko sun ihan pakko?” kysyin. ”Asiakas vaatii”, hän vastasi. Jollei tee sitä mitä asiakas vaatii, on turha odottaa töitä jatkossa. Kai se on sitten työssäkäyvän aktiivimalli.

Tietenkin ymmärrän millä pelisäännöillä liike-elämässä toimitaan, mutta onko oikein, että se tapahtuu inhimillisten tekijöiden kustannuksella? Työmaalla olevan palveluntuottajan on vähän vaikea lähteä kesken työpäivän lääkäriin, jos sairastuu. Töitä painetaan, painetaan, painetaan niin kauan kuin henki pihisee ja taju kulkee. Kyllähän nuori ihminen jaksaa oman aikansa, mutta kun mittarissa alkaa olla reippaasti yli 50 kierrosta, alkaa vauhti hyytyä. Se on inhimillistä. Miksi ihmistä kohdellaan kuin konetta, joka on korvattavissa kun se leikkaa kiinni? Nostakaa vaan eläkeikää, niin tehdään maahanmuuttajille tilaa kun itsensä loppuun raatanut kantaväestö heittää veivin ennen eläköitymistään.  

Ugh, olen puhunut, taas kerran. Hyvähän se on tässä jupista kun on itse hypännyt pois oravanpyörästä. 

Kuvissa Cristo Rei, Kuningas Kristus. Kuulopuheiden mukaan ei ollut asiakas vaan palvelija. 

Koodauksia

Miten suhtautuisit, jos ulkomaalainen seurustelukumppanisi ehdottaisi sinulle seuraavaa: ”Muuta asumaan kanssani vanhempieni luokse, huolehdi kotitöistä, siivoa, tiskaa ja laita meille kaikille ruokaa. Voit pyörittää siinä sivussa pientä omaa bisnestä, kunhan se ei vie liikaa aikaa kotitöiltä. Näin meillä päin on tapana toimia.”

Ensimmäinen reaktio lienee järkytyksen, kauhistuksen ja syvän torjunnan yhdistelmä. Meihin suomalaisiin – niin naisiin kuin miehiin – on koodattu arvomaailma, jossa naisilla on samat oikeudet kuin miehilläkin ja kotityöt jaetaan puolisoiden kesken. Ei välttämättä tasapuolisesti, mutta melkein jokainen tekee kuitenkin jotakin. Jollei muuta, niin vähintäänkin estää makoilullaan sen, ettei sohvalle pääse kertymään pölyä.

Jollekin kotirouvan pesti voi olla unelma-”ammatti”. Sitä tosin ei saa sanoa ääneen, sillä se herättäisi syvää paheksuntaa. Meihin on koodattu myös arvomaailma, jossa ammatin hankkimista, ansiotyön tekemistä ja veronmaksua arvostetaan yli kaiken muun. Se on suomalaisen yhteiskunnan kivijalka. Ilman sitä kaikki luhistuisi. Lapset, kotirouvat, työttömät ja eläkeläiset ovat kakkosluokan kansalaisia, sillä he eivät tuota mitään (huom. tämä ei ole minun mielipiteeni vaan kärjistetty tulkinta vallalla olevasta näkemyksestä). Opiskelijat ovat siinä välimaastossa, sillä hehän sentään hankkivat sitä ammattia, jonka turvin voivat, toivottavasti pian, tuottaa yhteiskunnan tarvitsemia asioita, kuten verotuloja.

Suomalaisen yhteiskunnan ulkoistusbuumi lähti vaivihkaa siitä, kun naisille ennen muinoin tavanomainen hoivarooli ulkoistettiin lastentarhoille, perhepäivähoitajille ja vanhusten hoitokodeille. Se oli käytännön sanelema pakko: sotien jälkeinen yhteiskunta tarvitsi työvoimaa ja perheet tarvitsivat rahaa elääkseen yhä kallistuvassa maassa ja tavoitellakseen kohenevaa elintasoa. Naiset myös huomasivat, että on antoisaa kun voi toteuttaa itseään ja ambitioitaan perhepiirin ulkopuolella. Naisen arvo yhteiskunnalle kasvoi sen myötä kun hänestä tuli tuottamattoman kotityön tekijän sijaan tuottavaa työtä tekevä yhteiskunnan täysarvoinen jäsen. Kaikki muuttui muutamassa vuosikymmenessä, yhden sukupolven aikana. 60-luvun alussa äitini oli kotirouva, 60-luvun lopussa ei enää. 

Kaikissa yhteiskunnissa ei ole näin. Joissakin kulttuureissa useampi sukupolvi asuu samaa taloa ja naisen/miniän ensisijaiseksi tehtäväksi mielletään kodin, lasten ja vanhusten hoito. En käytä sanaa ”yhä”, sillä se viittaisi siihen, että sellainen kulttuuri olisi jotenkin kehityksestä jäljessä. Voi se ollakin, mutta mieluummin ajattelen vain, että se on erilainen. Kyseisen kulttuurin edustajiin on koodattu arvomaailma, joka suomalaisen silmissä näyttää oudolta. Naista alistavalta. Sehän ei meille sovi. Huntupakkokin on kuin näyttäisi pirulle ristiä tai heiluttaisi vampyyrille valkosipulilettiä. Silti eräs arabinainen sanoi, että hänellä on oma vapautensa. Miehen tehtäviin kuuluu perheen elättäminen, naisella on omat tehtävänsä. Eikä sen hunnun ja kaavun alla ole yhtään mitään väliä millainen tukkapäivä tänään on tai oletko hiljattain ajellut säärikarvasi. Feministit paukutelkoot nyt rintsikkansa rikki, mutta vapautta se on tuokin jollei muusta haaveile. En minä sano, että arabinaisten asema olisi tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen, en sano. Koodaukset vain ovat erilaiset. 

Missä sitten menee kipukynnys, jota suomalaisin arvoin koodattu nainen ei voi, ei pysty ylittämään? Taloudellinen riippuvaisuus on yksi mittari. Ilman omia tuloja tai omaa varallisuutta on riippuvainen puolisostaan. Se on kylmä fakta, jota voi toki lämmitellä yhteisen pankkitilin kautta. Kotitöiden jakautuminen on toinen mittari. Jos puunaa, putsaa, pesee, pyykkää ja vielä kokkaa sillä välin kun talouden muut jäsenet täysin terveitä anoppia ja appea myöten keskittyvät estämään pölyn kertymistä sohvalle, tulee kilteimmälläkin naisella raja vastaan. Jos kyseessä olisikin vain oma perhe, kipukynnys olisi korkeampi ja naisella enemmän vaikutusmahdollisuuksia. Lapsia voi kasvattaa ja miestäkin tarpeen tullen kouluttaa. Voi ainakin yrittää. Liiton mukana tulevat kaksijalkaiset, harmaantuvat myötäjäiset laskevat kipukynnystä ja vahvatahtoisen anopin alaisuudessa älykkäästä ja osaavastakin naisesta voi tulla pelkkä piika. Sitä on vaikea niellä.

Kaikki on lopulta kiinni pakosta ja tahdosta. Ihminen sopeutuu vaikka mihin ja koodaa arvomaailmansa uudelleen, jos hän niin haluaa tai hänen on pakko. Sopeutumista hidastaa tai se voi estyä kokonaan, jos ei ole halua eikä pakkoa. Se on niin yksinkertaista.

Aloin pohtia näitä juttuja nähtyäni some-keskustelun, jossa tuo alussa esitetty ehdotus oli tehty eräälle suomalaisnaiselle, eikä hän tiennyt miten siihen suhtautua. Arvomaailmojen koodaukset kun eivät osu yhteen, ja yksittäisen ihmisen voi olla utopistista odottaa, että toisen maan kulttuuri ja perinteet muuttuisivat vastaamaan hänen toiveitaan ihan pian. Pioneereja on toki aina. 

Näissä tunnelmissa valmistaudun seuraavaan matkaan. Poissa ollessani kukaan ei siivoa eikä pyykkää, ruokaa sentään laitetaan ja tiskataan. Tästä tietoisena ja vapaana liikkumaan lähden pienelle kierrokselle Espanjaan. Viikon kuluttua on luvassa kirjaesittelyt sekä Torremolinosin että Benalmadenan Suomi-yhdistyksissä. Jännityksellä odotan, tuleeko väkeä kuuntelemaan tuntematonta, aloittelevaa kirjailijaa.  

Kuvituksena tuore lehmä ja parin tunnin ikäinen urosvasikka. Niihin on koodattu paljon selkeämmät arvomaailmat kuin meihin ihmisiin. Niiden onnelliseksi tekemiseen riittää ruoka, lämpö ja lauma. 

Globalisaatio tuli kylään

En tiedä mistä aloittaisin tämän kirjoituksen. Alusta? Mutta milloin kaikki alkoi? Siitä kun muutin Portugaliin, vai tänne pikkukylään, vaiko jo aikaisemmin? Se ei oikeastaan edes liity tähän juttuun mitenkään. Aloitanko siitä, kun lentokoneet keksittiin, vihanneksia alettiin viljellä kasvihuoneissa ja työvoimatrokarit keksivät mainion businesidean?

Näettehän, rakkaat lukijat, tällä jutulla ei ole mitään fiksua alkua. Mennään siis suoraan asiaan. 

Maanantaina suht hiljainen kotikatumme elävöityi kertaheitolla. Tämähän on kahden kylän välimaastossa sijaitseva alue, jolla on lähinnä läpikulkuliikennettä ja satunnaisia lenkkeilijöitä. Koirankävelyttäjiä ei niinkään näy, sillä koirat hoitavat asiointinsa omatoimisesti.

Taloamme vastapäätä on naapurin leskirouvan omistama ”kakkostalo” ollut tyhjillään pari kuukautta. Maanantaiaamuna sen eteen kurvasi pikkubussi, josta purkautui kymmenkunta nuorta, tummahkoa miestä matkalaukkuineen ja petivaatenyytteineen. Kova puheensorina alkoi kaikua kivitalojen muodostamassa solassa, kun he odottelivat uuteen majapaikkaansa pääsyä.

”He tulivat työskentelemään kasvihuoneissa jossain päin”, sanoi Carlos leskirouvan pojan kertoneen. Vuokralaisemme kertoi, että miehet menevät leskirouvan pojan jollekin rakennustyömaalle töihin ja viikonlopuiksi lähtevät koteihinsa jonnekin kauemmas. Vanharouva tiesi, että heillä on siellä talossa kerrossängyt ja iso pöytä aterioimiseen ja ihmetteli, kun he tulivat ilman naisia/vaimoja. Hän lähti heti aamupalasta selvittyään kadulle jututtamaan miehiä.

Hirmuiset spekuloinnit käynnistyivät siis heti. Eihän täällä ole mitään näin jännää tapahtunut sitten sen jälkeen kun naapurin lehmä lähti katsomaan onko ruoho oikeasti vihreämpää aidan toisella puolella. Tulokkaisiin suhtaudutaan uteliaan ystävällisesti. Vielä ei tiedetä, mistä päin miehet ovat kotoisin. Veikkaukset vievät Pakistanin tienoille. Useimmat näyttävät hyvin nuorilta, he ovat varmaan hädin tuskin 18-vuotiaita. Ja nyt he ovat täällä keskellä mitä portugalilaisinta maaseutua osaamatta sanaakaan paikallista kieltä. Kauppaan lähtiessämme näin kun yksi heistä otti kännykällä kuvaa katukyltistä. Ehkä se auttaa selvittämään missä he ovat.

Vanhanrouvan kanssa keskustelu sujui silti pulmitta. Pojat ottivat käyttöön matkapuhelimen kääntäjän. ”Teidän pitää hankkia tyttöystävät”, vanharouva kehotti. Vastausta en kuullut. Yksi naapurirouvista kiirehti huolestuneena paikalle neuvomaan vanhaarouvaa olemaan varovainen tuntemattomien kanssa. Ei siksi, ettei olisi luottanut nuorukaisiin vaan siksi, että varovaisuuteen on vaan yleisesti syytä. Ei ole pitkä aika siitä kun naapurin leskirouvalta ryöstettiin korut kadulla keskellä kirkkainta päivää.

Muutama päivä sitten vanharouva lähti omin päin kävelylle ja törmäsi kylän ainoaan mustaan mieheen – ja säikähti. Mies ehätti rauhoittelemaan, että ei hän tee pahaa. Kertoi mistä on kotoisin ja missä asuu – vanhassa myllyssä vähän matkan päässä – ja tarjosi maissijauhoja kanoille, ”jos rouva tarvitsee”. Kävelyltä palattuaan vanharouva oli suorastaan virkistynyt uudesta tuttavuudesta, joka muuten aina vastaantullessa tervehtii iloisesti hymyillen.  

Kumpi oli ensin, muna vai dinosaurus?

Tähän väliin täytyy kertoa vähän kylästämme. Täällä ihmiset käyvät lauantaisin viemässä kukkia edesmenneiden rakkaittensa haudoille. Lauantai-iltana tai sunnuntaiaamuna – tai molempina – mennään messuun. Kun kylän pappi, padre, kiertää talosta taloon keräämässä rahaa kirkon korjaustöihin, kukkaronnyörit löystyvät kummasti. Monet kasvattavat omat vihanneksensa, hedelmänsä, possunsa ja kanansa. Kaikilla ei ole edes juoksevaa vettä. Täällä on lihakauppa ja pari pientä ruokakauppaa, joista saa ihan peruselintarvikkeet eikä mitään tarjouksia taatusti ole. Tiliin voi ostaa jos on luottoa. Kylässä on ehkä vain kolme ulkomaalaistaustaista asukasta, heistä kaksi Afrikan maista ja yksi Suomesta. Globalisaatio on arjesta yhtä kaukana kuin Allah Vatikaanista.

Ja nyt se globalisaatio ilmestyi pienelle läpikulkutielle yhdeksän nuoren miehen muodossa, jotka ahtautuivat asumaan kahden makuuhuoneen ja yhden kylpyhuoneen taloon.

Tiedän henk. koht. portugalilaisia, jotka ovat lähteneet maasta työn perässä. Joku työskentelee rakennuksilla, toinen myyntitehtävissä, eräällä on oma kirjanpitofirma. He ovat lähteneet, koska Portugalissa ei ole ollut tarjolla töitä ollenkaan tai ainakaan sellaisella palkkatasolla, että sillä tulisi toimeen. Kansallinen minimipalkka on noin 530 euroa, hiljattaisen reilun korotuksen jälkeen. Maatyöntekijälle maksetaan tunnista viitisen pimeää euroa, uutisissa puhutaan sairaanhoitajien reilun 3 euron tuntipalkasta. Eläinlääkäri kertoi liksakseen 700 euroa kuussa.

En ole koskaan kertonut Carlosille kuinka paljon Suomessa ansaitsin. Hän pitäisi minua täysin totaalisen järjettömänä pähkähulluna, kun jätin työpaikkani. Hän näkee asian täkäläisestä palkka- ja hintavinkkelistä. Itse katsoin varojeni riittävän ihan mukavaan elämään vain siksi, koska minulla ei ollut autoa rahareikänä. Ja olen niin pirun säästäväinen.

Ajatukset palaavat kaukaa tulleisiin nuorukaisiin. Jokin mättää. Systeemi mättää. Ihmisten pitäisi saada tekemästään työstä sellainen palkka, että sillä tulee toimeen siellä missä elävät ja työtään tekevät. Ei niin, että lennetään jonnekin tuhansien kilometrien päähän, eletään sardiinipurkissa ja tehdään töitä aamusta iltaan, säästetään ja pihistetään että saadaan matkakulut ja työvoimatrokarin palkkio maksettua ja jotain pitäisi jäädä vielä omaankin käteen tai siis perheelle lähetettäväksi. Se ei ole oikein. Se ei ole reilua. 

Vedotaan siihen, että muualta tullaan tienaamaan hyvät rahat ennen kuin palataan takaisin lähtömaahan. Ja että Euroopan maan, oli se sitten Portugali, Espanja, Saksa tai Suomi, omille asukkaille ns. hanttihommat eivät kelpaa. Ikävä tosiasia on se, että alkutuotannon ja peruspalvelujen töitä ei arvosteta. ”Ruoka on jo nyt liian kallista”, kiljahtaa meistä kuka vaan jos hinnankorotuksista edes kuiskitaan. Siksi on keksitty tehotuotanto, hormonibroilerit, häkkikananmunat, suursikalat joissa pikkupossut tallautuvat kuoliaiksi, tehoviljellyt pellot ja keinovalovihannekset, väkilannoitteista ja rikkakasvimyrkyistä puhumattakaan. Maitoa tuottavan lehmän elinkaari on noin 6-7 vuotta. Sen jälkeen se on niin kalkkeutunut proteiinipitoisen ruokavalionsa vuoksi, että se päätyy makkaratehtaalle. Meidän luomulehmämme, joiden elämäntehtävä on jälkeläisten tuottaminen, elävät noin 16-20 vuotta. Urospuolisilla elinkaari on huomattavasti lyhyempi, mutta sinä aikana niitä ei sentään lypsetä kuiviin.

Kaiken tämän paasauksen jälkeen minulla pitäisi olla tietenkin tarjota ratkaisu ongelmaan. Ei minulla ole, mutta ehdotan yhtä asiaa: seuraavan kerran kun syömme salaattia tai vihanneskeittoa tai jotain muuta hyvää ja terveellistä ja ravitsevaa ruokaa, annetaan muutama ajatus niille käsille, jotka ovat salaattimme kylväneet, tomaattimme typistäneet ja kurkkumme korjanneet. Ne kädet ovat saattaneet tulla paikalle vielä pidemmän matkan takaa kuin vihannekset pöytäämme. 

Se on kai sitä globalisaatiota. 

Naapurin nuoret miehet haetaan töihin aamukuuden jälkeen. He käyvät ”kotona” parin tunnin ruokatauolla, lähtevät taas töihin ja palaavat iltakuuden aikaan. Sen jälkeen on kadulla taas vilinää ja elämää.

Toivottavasti öisin mekastavat nautamme eivät häiritse heidän ansaittuja yöuniaan. 

Emme muuten vieläkään tiedä, mistä he ovat kotoisin, mutta jos ovat jostain lämpimästä maasta, niin ainakin tänään heillä on täällä kotoisat oltavat. 

Kuvissa näkymiä Vigosta, Espanjasta. 

Älä ryhdy ressukaksi

Rakkaat lukijat, kerron teille tällä kertaa vähän toisenlaisen sadun. Se ei ole kauhean kaunis tarina, mutta siitäkin voi ehkä oppia jotain. Näin se menee:

”Olipa kerran kaksi työtoverusta, nimiltään Terhi ja Hanne. He olivat töissä kasvuyrityksessä, tekivät samaa työtä samassa, pienessä työhuoneessa. Ei se aina ollut kivaa, mutta töitä oli paljon ja ainakin päivät kuluivat nopeasti.

Terhille tuli ero sulhasestaan. Hän purki tuntojaan Hannelle, joka kuunteli myötätuntoisena. Voi Terhi- parkaa. Sitten Terhille kasattiin lisää töitä. Hän purki turhautumistaan Hannelle, joka yhä kuunteli myötätuntoisena, mutta ei tarjoutunut ottamaan itselleen mitään Terhin töistä. Omissakin oli ihan tarpeeksi. Terhi valitti työjärjestelyistä, haukkui esimiestään tyhjänpäiväiseksi seurustelu-upseeriksi ja vauhtiin päästyään koko firman johtoa vanhoiksi ukoiksi. Hanne kuunteli ja antoi toisen vuodattaa pahaa oloaan ulos, mutta hänellä itsellään alkoi mennä yöunet, koska hän niin murehti Terhi-paran huolia. Voi voi.

Eräänä päivänä, taisi sataa vettä ja olla muutenkin ankean harmaata, Terhi veisasi Hannelle viidentoista minuutin valitusvirren. Hannella oli paljon töitä ja vähän halua jäädä ylitöihin niitä tekemään. Hän pyysi, jokseenkin kovin sanankääntein, Terhiä lopettamaan valituksen, käärimään hihansa ja ryhtymään töihin. Minkä Terhi sitten teki.

Terhi teki jotain muutakin. Tai pikemminkin jätti tekemättä. Hän lakkasi kokonaan puhumasta Hannelle. Ei edes tervehtinyt aamulla, vaikka he tekivät yhä töitä siinä samassa pienessä huoneessa. Eikä sanonut heiheitä Hannen lähtiessä töistä. Itsepintaisesti Hanne jatkoi tervehtimistään, vaikkei Terhi siihen koskaan vastannut, sillä hänen mielestään peruskäytöstapoihin kuului tervehtiä työtoveria. Eräänä päivänä hän toisti ”Huomenta!” niin pitkään, että Terhi ei enää voinut teeskennellä ettei kuullut, ja joutui pusertamaan huuliltaan tympiintyneen vastauksen. Sen jälkeen Hannekin lopetti tervehtimisen. 

Myöhemmin Hanne kuuli, että Terhi puhui hänestä muille työtovereille niin sanotusti paskaa ja vähätteli tämän osaamista. Hän varoitti uusia työntekijöitä siitä, että Hanne oli hankala. Esimiehellekin joku valitteli Hannen yhteistyökyvyttömyyttä, perustaen käsityksensä kuulopuheisiin, torpaten kuitenkin sillä kommentilla Hannen etenemismahdollisuudet. Seinät tuntuivat nousevan Hannen edessä ja ovet sulkeutuvan. Aluksi Hanne haki tukea joistakin työtovereistaan, mutta väen vaihduttua hän alkoi eristäytyä muista ja pysytteli omissa oloissaan.

Pikkuhiljaa työyhteisö myrkyttyi Hannen mielessä niin, että hän teki lopulta oman ratkaisunsa ja lähti pois, vaikkei hänellä ollut uutta työpaikkaa vielä tiedossa. Jotkut pitivät päätöstä hulluna, jotkut rohkeana. Hannelle se oli kuitenkin ainoa oikea.  

Vielä vuosia tapahtumat painoivat Hannen mielessä. Meni pitkään, ennen kuin hän ymmärsi ajatella asiaa Terhin kannalta. Miksi Terhi oli haukkunut häntä muille? Siksi, koska oli uskoutunut huolistaan Hannelelle ja pelkäsi tämän juoruavan niistä muille? Siksi, koska Hanne tiesi mitä Terhi oli puhunut yhtiön johdosta? Vai siksi, koska Terhi oli kokenut Hannen itsepintaisen tervehtimisen kiusaamisena? Kyllähän Hannen olisi pitänyt ymmärtää, ettei Terhiä kiinnostanut olla Hannen kanssa enää missään tekemisissä. Hannen olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon Terhin tunteet, näin Terhi oli ehkä ajatellut, ja omassa ajatusmaailmassaan oli mielestään oikeassa. Niin oikeassa, että hän ei ollenkaan valehdellut valittaessaan esimiehelleen, että Hannen kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Tämän oivallettuaan Hannen hiukset nousivat ensin pystyyn, mutta sitten olo keveni kummasti. Ymmärrettyään, että joidenkin ihmisten kanssa ei voi voittaa, mutta heille ei tarvitse hävitäkään, hän kykeni vapautumaan omaksumastaan uhrin roolista ja pystyi jatkamaan elämäänsä. 

Sittemmin Hanne löysi entistä paremman työpaikan ja Terhi eteni urallaan samassa firmassa. Niinpä he molemmat, kaukana toisistaan, elelevät onnellisina elämiensä loppuun asti.

Sen pituinen se.”

Kuten kerran totesin, ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. Vaikka omasta mielestään on kuinka oikeassa, voi toisen mielestä olla väärässä ja hän mielestään oikeassa. Ottamatta kantaa siihen, mikä ulkopuolisen silmissä on oikein ja väärin, ovat kanssakäymisen osapuolet omissa silmissään oikeassa, ja suhtautuvat toiseen ihmiseen sen mukaisesti. Sillä ei ole mitään tekemistä oikeuden ja vääryyden kanssa, sillä oma näkökulma määrää, ja se miten jonkin asian kokee, määrää näkökulman. Omaa suhtautumistaan on liki mahdotonta muuttaa, jos kokee olevansa oikeassa.

Kimmokkeen tämän tarinan kirjoittamiseen sain eräältä lukijalta, joka on joutunut työpaikallaan kiusaamisen kohteeksi. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta on hirveän vaikea päästä yli. Niin vaikea, että usein ainoa keino on paeta. Mutta sekään ei riitä. Kiusaaja pitää otteessaan niin kauan kuin hänen antaa tehdä niin. Niin kauan kuin asiaa vatvoo ja hautoo omassa mielessään, ottaa itselleen uhrin roolin ja velloo itsesäälin ihanassa sylissä. Kiusaamisesta voi vapautua voi vasta sitten, kun löytää itselleen sopivan keinon puhdistautua kiusaamisen kuonista ja kaunasta, työntää tapahtuneen vihdoin menneisyyteen ja pitää sen siellä. 

Kiusattu, älä ryhdy ressukaksi. Ryhdy selviytyjäksi. Voimavarat siihen löydät itsestäsi, läheistesi tuesta ja sen asian ymmärtämisestä, että kiusaaja, niin helvetillinen ja julma kuin onkin, on tyhjää täynnä. Kiusaaja on pelkkä kuori eikä siitä muuksi muutu. Hän imee energiaa muista ihmisistä, koska sitä ei ole omasta takaa. Vaikka hän päältä päin voi näyttää hyvinkin elämäänsä tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla menee lujaa, niin syvällä sisimmässään hän on onneton. Mistä sen tietää? Ihan yksinkertaisesti siitä, että onnellinen ihminen ei kiusaa muita. 

Sinä olet onnekas! Sinulla on mahdollisuus selviytyä ja vahvistua ja kasvaa ihmisenä. Sinusta on muuhunkin kuin alistumaan uhrin rooliin. Katso peiliin ja sano siinä näkemällesi naamalle: ”Sinusta on enempään. Parempaan! On! On! On!” Vakuutu siitä ja elä sen mukaisesti, pää pystyssä, ei ylpeydestä, vaan rohkeudesta.

Kuvissa Christo Rein patsas Lissabonissa ojentaa kätensä.

Kulman takana kavala maailma

Lähdin pari päivää sitten Vilaan eli Vila do Conden kaupunkiin maksamaan sosiaaliturvamaksua. Ennen maksun sai hoidettua postitoimistossa, mutta postilaitoksella ja sosiaalitoimistolla taisi mennä sukset ristiin – tai, Portugalissa kun ollaan eikä suksia juuri tarvita, lienee parempi puhua jostain muusta liikkumisvälineestä, sanotaan nyt vaikkapa moposta, eli postilaitoksella ja sosiaalitoimistolla meni mopot vinksalleen – joten maksun voi nykyään tehdä maksuautomaatilla tai suoraan sosiaalitoimistossa. Minun tapauksessani vain jälkimmäisessä, koska maksuautomaatti ei tykkää ulkomaisista korteista enkä ole täkäläistä vielä hankkinut.

Lähdin siis käymään kaupungissa, ja menin hyvissä ajoin bussipysäkille odottamaan kyytiä. Siinä odotellessani katselin kadunkulmassa olevaa vanhaa, isoa ja ränsistynyttä taloa. Päältäpäin ei uskoisi, että siellä asuu joku, mutta asuu kyllä, eräs vanha nainen aikuisen poikansa kanssa. Punaposkinen nainen on virkeä – olen usein nähnyt hänet kävelemässä naapurikylässä asti, parin kilometrin päässä. Pojan huhutaan olevan huumeriippuvainen. Tiedä häntä. Voi hyvin olla totta. Ei ole mitenkään tavatonta. Pari kertaa ollessani lähikaupassa nainen on tullut sinne parin tyhjän olutpullon kanssa vaihtamaan ne täysiin. Itselleen vai poikaa varten, en tiedä, enkä myöskään tiedustellut. Ruokaa ei ostoksiin sisältynyt niillä kerroilla. Toissavuonna, kun meillä oli järkyttävän paljon kiivejä, nainen oli kerran tullut kysymään saisiko hän poimia niitä kassillisen kotiin, sillä heillä ei ollut mitään syötävää. Sai toki.

Mietin näitä juttuja odotellessani bussia. Kaupungeissa apua tarvitseville on sitä tarjolla  hyväntekeväisyysjärjestöjen toimesta. On ainakin ruuanjakopisteitä. Maalla asuvat eivät välttämättä osaa edes hakea apua. Väliinputoajia on maa täynnä, ja talouskriisin myötä ruuan puute koskee myös entisiä hyväosaisia, lapsiakin.  Kouluista kuuluu, että joillekin lapsille kouluruoka on päivän ainoa ateria. Jotkut koulukeittiöt pitivätkin ovensa auki ainakin viime kesänä lomien aikana. Tänä kesänä en uutisointia huomannut.

Ainakaan täällä ei puutu hyvää tahtoa auttaa lähimmäisiä.

Meillä on Carlosin kanssa hyvin eriävät näkemykset Afrikasta vyöryvästä ihmistulvasta. Katsomme kyllä molemmat uutisia yhtä kauhuissamme siitä, että on oikeasti ihmisiä siinä tilanteessa. Tuhansia. Eläviä ihmisiä, paitsi ne epäonniset jotka Välimeren ylityksessä menehtyvät. Carlosin mielestä heitä pitää auttaa tavalla tai toisella. Minusta ihmisten ei pitäisi lähteä eikä pitäisi joutua lähtemään kodeistaan laittomasti ja massoittain, vaan asiat pitäisi hoitaa kuntoon paikallisesti. Miten, en tiedä, vaikka eräs läheinen ihminen onkin usein kutsunut minua besserwisseriksi. Tilanne on kuitenkin kestämätön niin kyseisille ihmisille kuin niille maille, joiden rannoille he rantautuvat. He tulevat ainoana matkatavaranaan toivo paremmasta tulevaisuudesta, vaikka todellisuudessa sitä ei juuri ole. Me emme tiedä, mitä kauniita kuvia heille on maalailtu. "Kaikille riittää töitä ja asuntoja, ja valtio auttaa"? Ainoa taho, jolla on homma hallinnassa, ovat ne, jotka kovan rahan perittyään lastaavat nämä ihmiset heppoisiin veneisiin ja tuuppaavat matkaan.

En usko, että ihmisvirta tyrehtyy jollei heitä aleta kylmästi palauttaa takaisin vastarannalle seuraavana päivänä. Ja tässä näkemyksemme Carlosin kanssa eriävät. Minun sisälläni asua majailee pieni kylmänkova pohjoismaalainen, hänessä lämmin latino. 

Ihmisten siirtyminen massoittain maasta toiseen ei ole nykyaikana hyvä ratkaisu kellekään. Väitän niin itse vapaaehtoisena maastamuuttajana ja evakkojen jälkeläisenä. Juurten menetys on tietysti pieni hinta vapaudesta ja toiveissa kajastelevasta paremmasta elämästä, joka ei koskaan ehkä edes toteudu, mutta olen läheltä nähnyt miten katkaistut juuret särkevät kuin amputoitu raaja. Se on kuin portugalilainen saudade, kaiho menetettyä kohtaan. 

Tänä vuonna Suomi vastaanottaa yhteensä 1050 syyrialaista, kongolaista ja afganistanilaista pakolaista (lähde: maahanmuuttovirasto). Sillä on tietysti iso merkitys kyseisten yksilöiden kannalta, mutta se on mitättömän pieni pisara afrikkalaissiirtolaisia vellovassa Välimeressä. Kokonaisuudessa se ei ratkaise mitään. Ongelmat maailmalla jatkuvat. Inhimillinen hätä ei katoa. Ollaan sentään tehty jotain ja saadaan vähän parempi mieli. Niinhän se menee? 

Ei minun oikeastaan pitänyt kirjoittaa tästä tänään, uutisissa vaan kerrottiin äsken, että parhaillaan on meneillään 3000 ihmisen pelastus Välimerestä.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa siitä, kun parin päivän takaisessa uutislähetyksessä näytettiin rantaa, jonne ihmiset päivän päätteeksi olivat jättäneet aurinkovarjonsa ja -tuolinsa, lasten hiekkaleikkikalut sun muut niille sijoilleen rannalle. Luulin ensin että kyseessä oli kertaluontoinen tempaus tai mielenosoitus, mutta se onkin siellä yleinen tapa. Ei niitä kukaan vie. Yleensä ainakaan. Oikea lintukotoranta. Kaukana kavala maailma. 

Eilen aamulla kotikadulla kuului kovaa huutoa. Se oli naapurin leskirouva. Kyllähän te, rakkaat lukijat, jo tunnette hänet? Olen useasti hänet maininnut.

Carlos juoksi katsomaan mikä on hätänä. Leskirouva oli ollut paluumatkalla naapurista vähän matkan päästä, missä hän oli käynyt hakemassa kukkia miehensä haudalle, kun hänet oli ryöstetty. Keskellä kirkasta aamupäivää, pienellä kyläkadulla. Autolla liikkuneet ryöstäjät olivat pysähtyneet kysymään muka neuvoa, vaan käytännössä katsastivat mitä koruja rouvalla oli yllään, ja kiskaisivat kaulakorun kaulasta ja korvakorun korvasta. Huonokuuloinen leskirouva, jonka ääni on kantava kuin oopperalaulajalla, oli alkanut huutaa, ja säikähtäneet ryöstäjät kaasuttivat tiehensä. Leskirouvalle ei onneksi käynyt sen pahemmin, hänellä kun on sydänsairaus. Sylissä pitelemistään kukistaan hän ei hellittänyt otetta.

En kommentoi sen kummemmin ryöstäjien etnistä taustaa, sanon vain sen, että vanhusten ryöstäminen on halveksittavaa.

Maailman kavalan luihut lonkerot kurkottavat siis tänne lintukotoonkin. Siitä huolimatta lähden vielä pellon toiseen päätyyn poimimaan karhunvatukoita. Turvakseni otan mukaan Gaian, rotevan rottweilerinpuolikkaan, ja puhelimen. Carlos on napinpainalluksen ja minuutin automatkan päässä. Vaikkei pelkää, niin hyvä on turvata selustansa. 

Tämä juttu on kirjoitettu kieli huolellisesti keskellä suuta. Jos vähän lipsahti sivuun, niin se sallittakoon. 

Anna meille meidän jokapäiväinen ärsytyksemme

Siipipuoli.

Liityin talvella facebookissa muutamaan käsityöryhmään ja muuhun harrasteryhmään. Olen saanut niistä paljon ideoita omiin käsitöihin ja kokeillut montaa uutta tekniikkaa, ja saanut vinkkejä myös puutarhanhoitoon. Samojen asioiden harrastajat ovat innokkaita esittelemään aikaansaannoksiaan ja kommentoimaan toistensa töitä. Varsinkin Vilkasta virkkausta -ryhmässä vasta-alkaneita koukunkäyttäjiä kannustetaan antaumuksella, joka välistä saa silmät vettymään, ja nähdään oikeasti vaivaa jonkun pyytäessä neuvoa tai vinkkejä.

Kovin kauaa ei tarvitse keskusteluketjuja seurata, kun jo huomaa että ryhmiin mahtuu myös ärhäkämpiä kommentoijia. Niitä, jotka nähtävästi ehtivät lukea joka ikisen postauksen ja sisäistää sen, ja niinpä kun kymmenettä kertaa joku laittaa vaikkapa puutarharyhmään ruttojuuren kuvan ja kysyy mikäköhän tämä kauheeeesti leviävä kasvi on, niin ei mene kuin sekunti tai kaksi kun on joku jo kommentoinut: ”Se on se p.rkl..n ruttojuuri, etkö sä pösilö ole jo nähnyt sen kuvaa sata kertaa täällä!”

"Huhuu!" Kummitus. 

Prrrrkl! Ärh!

Oih ja voih, kuinka tekee hyvää purkaa paineita ja turhautumista siitä kun lapsena otettiin tutti pois ja kouluunkin joutui menemään vaikka oli kurkku kipeä eikä työpaikalla saanut ansaitsemaansa ylennystä vaan sen sai se tyhmä blondi, joka nuoleskeli esimiestään ties mistä. Argh! Siitäs sait senkin tyhmä ruttojuurenkuvaaja!

Jeee! Nyt on taas intoa ja puhtia tehdä vaikka mitä, paitsi että sitä ennen pitää katsoa mitä muuta typerää netistä löytyy. Ja kirjoittaa muutama naseva kommentti. Ehtiihän sitä ulos aurinkoon myöhemminkin…

Kyllä, ärsyyntyminen ja sen purkaminen tuntuu hyvältä. Sillä saa kivan adrenaliini-injektion, se voimaannuttaa tavalla, joka melkein salpaa hetkeksi hengen. Päivittäiseen ärsytysannokseen voi muodostua paha riippuvuussuhde. Ilman sitä olisi ontto olo. 

Ärtymisenergia on kuitenkin negatiivista energiaa. Salakavalasti se kaluaa sisältäpäin, järsii sepelvaltimoita, nostaa verenpainetta ja poks! Stressitila on valmis. ”Potutukseen ei kuole”, sanoi joku kerran, ehkä useamminkin. Kyllä siihen muuten voi kuolla. Sepelvaltimotaudissa riskitekijät ovat nämä: geeniperimä, elintavat ja stressi. Näin minulle sanoi työterveyslääkäri tutkiessaan kolesteroliarvojani ja tentatessaan suvun sydäntauteja, työstressiäni ja tupakointiani (en tupakoi). Geeniperimään ei voi vaikuttaa, ruokavaliolla on rajallinen vaikutus kolesteroliin silloin kun sydäntautitaipumus on perinnöllistä ja stressi on mitä on. Jos on taipuvainen stressaamaan, niin kyllähän aiheen halutessaan löytää vaikka liian kirkkaasta auringonpaisteesta.

Enkeli.

Eikö sitten muka saisi koskaan saa ärsyyntyä? Saa toki. Mutta tyhjänpäiväisistä syistä sitä negatiivista energialatausta ei kannata itseensä kerätä. Ärsyynnytään vaan, mutta vain silloin kun on oikeasti aihetta, ja päästetään paineet pois jollain sopivalla tavalla. Minä paiskon tavaroita lattiaan. Mitä sinä teet?

Silmiini töksähti jokin aika sitten johonkin facebookin käsityöryhmään postitettu, keskellä yötä tehty blogikirjoitus, jonka saatetekstissä kirjoittaja kertoi pikkutunneilla pohtineensa em. ryhmiä ja sitä mikä häntä niissä ärsyttää. Jo saateteksti oli provosoiva. Että pitää oikein koko käsityömaailmalle jakaa se, mikä itseä ärsyttää. Mietin hetken aikaa, että klikkaanpa itseni blogiin ja katson mistä kiikastaa. Minuahan ärsyttää se kun jotakuta ärsyttää jokin asia. Saan siitä kivat kicksit. 

Etusormeni kuitenkin pysähtyi ennen kuin ehdin klikata hiirtä. Mietin hetken ja päätin, että tänään en anna itseni ärsyyntyä, en ainakaan mistään aggressiota enteilevästä blogikirjoituksesta. Miksi? Koska se on turhaa. Se ei ole tarpeen. En tarvitse ärsytyksen aikaansaamaa negatiivista energiaa. On paljon asioita, joista saan positiivista energiaa. Keskitän tekemisen niihin. Kaivan vähän lankaa ja virkkuukoukun ja teen itselleni kukkahatun. Sitten voin tituleerata itseäni Kukkahattutädiksi. Voitte te muutkin kutsua minua niin. En ärsyynny siitä.

Ärsyyntymistä voi niin halutessaan kerätä monesta lähteestä; puoliso ei siivoa keittiössä jälkiään, koirat ja kissat kantavat sisälle kuraa ja kuolleita hiiriä, taas sataa tai ei sada, on liian kuumaa tai liian kylmää, kesästä on jo puolet mennyt eikä se ole kunnolla vielä edes alkanut, lapset valittavat tekemisen puutetta ja silti pelaavat koko ajan tietokoneella, ruoho kasvaa liian nopeasti, salaatit liian hitaasti, olut oli haaleaa ja loppui taas, kohta loma on ohi ja pitää taas mennä töihin ja olla sen tyhmän esimiehen komenneltavana aina jouluun asti, ärh, ärh, ärh, ärsyttää niin prkleesti!!!

Nappisilmä.

Puuuuuhhhh! Henkäisepä ilmat pihalle, keuhkot kasaan. Vedä syvään henkeä. Nyt hengitä rauhallisesti. Pyörittele olkapäitä vastapäivään. Sitten myötäpäivään. Ravistele ja roikottele käsivarsia kunnes tunnet itsesi apinaksi. Ravistele päätä niin että posket helskyvät. RELAA. OTA IISISTI. Ei se mitään vaikka tutti otettiin pois kun olit pieni ja jouduit imeskelemään peukaloa nukkuaksesi. Ei se mitään vaikka kouluun piti mennä kipeänä ja nuhainen koulukaveri sai jäädä kotiin. Ei sekään haittaa vaikka ylennyksen sai joku tyhmä blondi ja nyt hänellä on firman työsuhdeauto ja sinä ajaa louskutat vanhalla fiiatilla. Sinulla on nyt kesä ja elämä elettävänä. Ei kannata tuhlata sitä ärsyilyyn. Pyyhkäise puolisosi ripottelemat leivänmurut pöydältä, rapsuta koiraa ja kyhnytä kissaa, neulo villasukat jos varpaita paleltaa, lähde lenkille. Hanki itsellesi hyvä mieli ja elä hyvä loppukesä. Valinta on sinun, miten sen teet.

Ugh, Kukkahattutäti on puhunut. 

Koska sattuneesta syystä en ole oikein päässyt pihaa pidemmälle kuvausretkille, on näissä kuvissa pihalla pörränneitä perhosia. Niitä ei näyttänyt ärsyttävän se, että heiluin siinä likellä järeän makroni kanssa. 

Paluu tulevaisuuteen

Anteeksi, rakkaat lukijat, pitkä hiljaisuus. Suomen matka oli, kuten tavaksi näyttää vakiintuneen, varsin ohjelmantäyteinen. Tätä kirjoittaessa istun, en Frankfurtissa, vaan Oslon lentokentällä. Seuraavaan lentoon on muutama tunti aikaa. Matka vie tämän vuorokauden aikana vielä Lissabonin kautta Portoon ja sieltä kotiin Vila do Condeen. Peffa on lujilla, samoin kärsimättömän kärsivällisyys. Haluaisin vain astua hissinnäköiseen kojeeseen ja sanoa ”Beam me down”, ja hups, olisin hetkessä perillä kotona matkalaukkuineni ja vesipulloineni.

Lähtötunnelmat ovat aina haikeat, lähti mihin suuntaan vaan. Ne ovat niin haikeat, että sitä jopa kyseenalaistaa oman ratkaisunsa asua ulkomailla, kaukana omasta perheestä ja parhaista ystävistä. Miksi ihminen sitten tekee niin? Kai siksi, että oma perhe ja ystävät eivät täytä elämää 100-prosenttisesti. Elämässä on paljon muutakin silloin kun elää itsensä, ei muiden ihmisten kautta. Pitää tehdä omia tekojaan, elää omaa elämäänsä, olla oma itsensä.

Hämä-hämähäkki kiipes elämänlangalle.

Irtiottoon lähtiessäni tunsin olevani vapaa. Vihdoin. Muut ihmiset, töissä, eivät enää komennelleet minua, enkä ollut enää juna-aikataulujen ja kännykän ja sähköpostin orja. Vapaus on kivaa, mutta liekö luonnon laki, että se on yhtä ohikiitävää kuin elämä itsekin. Luovuin täydellisestä vapaudesta vapaaehtoisesti muuttaessani maatilalle. Joskus hetkittäin haikailen sen perään, mutta toisaalta olen saanut paljon muuta sen tilalle. Tasapaino lienee säilynyt.

Vapaus mennä ja tulla ja mennä taas on jatkossa entistäkin tiukemmalla. Vanhanrouvan murrettua lonkkansa häntä ei voi enää jättää yksin, ei ainakaan muutamaan viikkoon tai jopa kuukausiin. Hän ei pääse omin avuin jalkeille. Naapurin leskirouva on käynyt nyt auttamassa, huomisesta lähtien minä hoidan vessareissut ja pesemiset. ”Tunnetko sen velvollisuudeksesi?” minulta kysyttiin eilen. ”Tunnen”, vastasin. Se kuuluu rooliini maatilan emäntänä, avominiänä vieraalla maalla. Kuinka voisin kieltäytyäkään? Ei tule kuuloonkaan.

Järvenpään asuntoni ei mennyt kaupaksi siinä ajassa mitä olin toivonut, joten etsin sille uudet vuokralaiset. He alkoivat kantaa tavaroitaan sisään silloin kun vielä jynssäsin kylpyhuoneen lattiaa edellisten asukkaiden jäljiltä. Asunnolla pidetyt kolme tai neljä myyntinäyttöä houkuttelivat paikalle vain yhdet katsojat uteliaisuudesta, muutoin yhteydenottoja tuli vain kiinteistövälittäjiltä ja kahdelta afrikkalaiselta, jotka olivat valmiit maksamaan asunnosta pyydetyn hinnan edes näkemättä sitä. Joopa joo. Aloin heti rustaamaan kauppakirjaa. Mielikuvitussellaista.  

Talo heijastuu sadepisarassa.

Vuokrausilmoitus eräällä Internetin ilmaissivustolla poiki parissa viikossa pitkälti toistakymmentä yhteydenottoa. Monilla asuntotarve oli akuutti, useimmiten eron vuoksi. Pssst! Kerron teille salaisuuden, jonka kaikki jo tietävät: Suomeen tarvitaan lisää vuokra-asuntoja. Niitä ei ole vieläkään tarpeeksi, vaikka vuokra-asuntopulasta on puhuttu niin kauan kuin muistan, ja se on aika kauan.

Kun julkisin toimin ei saada (vieläkään) rakennettua vuokra-asuntoja tarpeeksi nopeassa tahdissa, pitäisi tukea yksityisten asunnonomistajien vuokraustoimintaa. Miltä kuulostaisi vuokratulojen verotuksen alentaminen tai poistaminen sillä ehdolla, että vuokra ei ylitä tiettyä tasoa?

Mutustellaanpa tätä ajatusta hetken verran. Nyt Kela tukee monen vuokra-asujan asumista (tämän johtopäätöksen voin helposti vetää saamistani yhteydenotoista ja kerrotuista taustoista). Yksityinen vuokranantaja maksaa vuokratulosta vähennysten jälkeen veroa 30 %. Hän haluaa tietysti kattaa vuokratuloilla yhtiövastikkeen, korjauskulut ja verot ja saada jotain itselleenkin. Käytännössä vuokralainen maksaa em. kulut, monissa tapauksissa siis Kela eli valtio. Yksi käsi ottaa, toinen antaa.

Oman maan mansikka. 

Jos vuokratulo vapautettaisiin verosta, edellyttäen vuokrien sääntelyä, laskisivat vuokratasot, työssäkäyvillä vuokra-asujilla jäisi enemmän rahaa kulutukseen tai säästämiseen omaa asuntoa varten, tukia saavilla maksettavien tukien määrä laskisi ja Kela menot sen myötä. Vuokranantajalle sillä olisi suuri psykologinen vaikutus. Se tuntuisi jotenkin vapauttavalta, ja motivoisi vuokraustoimintaan, joka, voin taas rinta kokemuksesta kumisten kertoa, ei ole aina hauskaa. Ei keppiä vaan porkkanaa!

En ole talousnero, enkä ymmärrä valtiontaloudesta oikeastaan mitään. Totta puhuen neljän tunnin pätkäyöunien jälkeen ei kai pitäisi miettiä saati sitten kirjoittaa julkisesti tällaisia ajatuksia. Teen niin kuitenkin. Miksi? Koska siihen minulla on vapaus. Siitä en luovu, en vaikka mitä saisin tilalle.

Pitkän paluumatkan ensimmäinen etappi on saavutettu. Tulevaisuus hieman pelottaa. Osaanko, jaksanko, haluanko tehdä kaikkea sitä mitä on tarpeen tehdä? Miten kaikki sujuu, kuinka pitkään vanhanrouvan toipuminen vie, miten minulla jää aikaa kaikkeen siihen mitä haluan tehdä ja mitä tarvitsee tehdä? Palaan kotiin, tulevaisuuteen, joka pitää sisällään entistä enemmän kysymysmerkkejä ja vähemmän valmiita vastauksia. Varmuus on vain siitä, että elämää eletään päivä kerrallaan, ei ahmita sitä sen enempää. 

Kuvituksena aiemmin napattuja kukkakuvia Järvenpään asunnon pihalta. Suurin osa niistä näytti nyt tukehtuneen rikkaruohojen alle. 

Vapaus ja vastuu

"Ilman pelkoa."

En ole kirjoituksissani kovin paljoa ottanut kantaa ajankohtaisiin asioihin, jollei oteta huomioon jouluja ja pääsiäisiä ynnä muita vakiotapahtumia. Irtiotto on saanut olla myös lukijalle lintukoto, missä kaukana on kavala maailma.

Joskus kaukainen maailma rynnii kuitenkin kotikoloon kaikilla kanavilla. Televisiossa, sanomalehdissä, Internetin uutisissa, facebookissa, sähköposteissa. Silmiä ei ole tarkoituskaan ummistaa, ei korvia peittää eikä ajatuksia tukahduttaa. Ei kaikki mitä maailmalla tapahtuu kosketa. Tähän ikään mennessä on jo aika turtunut. Jotkut asiat pistävät kuitenkin miettimään syitä ja seurauksia, ja motiiveja ihmisen tekojen takana. Se että niitä ymmärtää ei tarkoita sitä, että ne hyväksyisi. Jotkut asiat menevät sen rajan yli.  

"Vapaat aivot."

Kuivien viikkojen jälkeen tervetulleen sateen ropinan sijaan kirjoitankin vapaudesta. Sananvapaudesta, uskonvapaudesta, vapaudesta kulkea kadulla, valita ammattinsa ja elämänkumppaninsa, kuunnella ja lukea sitä mitä haluaa, vapaudesta kokoontua, äänestää tai olla äänestämättä. Ihmisen vapaus ja oikeudet kulkevat käsi kädessä. Kun kajoaa niistä yhteen, koskee väkisinkin myös toiseen.

Vapauden mukana tulee vastuu ja velvollisuus. Vastuu omasta itsestään ja valinnoistaan, sanoistaan ja teoistaan, ja velvollisuus kunnioittaa muita ihmisiä ja heidän valintojaan, heidän etnistä taustaansa, uskontoa, kieltä ja ruokavaliota. Heidän erilaisuuttaan.

Valitettavasti kunnioitus toista ihmistä ja tämän henkeä kohtaan ei ole koskaan ihmiskunnan historiassa ollut kovin korkeassa kurssissa. Ei ollut silloin kun kristittyjä heitettiin leijonien eteen, ei silloin kun katolisen kirkon inkvisitio kidutti ja poltti harhaoppisia elävältä, ei silloinkaan kun orjia laivattiin Amerikkaan eikä edes nykyajan hikipajoissa Kiinassa, joissa lapset ja aikuiset tekevät tuotteita länsimaisille markkinoille orjuuteen verrattavissa oloissa. Natsit vainosivat juutalaisia, juutalaiset vainoavat palestiinalaisia, amerikkalaiset muslimeja ja muslimit länsimaalaisia, ja niin edelleen. Voisin jatkaa listaa, mutta varmaan ymmärsitte jo mistä on kyse; kunnioituksen puutteesta.

Ihminen lentää kuuhun, siirtää sydämiä, kommunikoi langattomasti maapallon toiselle puolelle ja tekee juomavettä paskasta. Miksei ihminen osaa kunnioittaa toista ihmistä? Mikä siinä on niin vaikeaa? Eikö sen oppiminen sisälly koti- tai koulukasvatukseen, eikö se kuulu omaan kulttuuriin? Eikö se olekaan selkärankaan rakennettu itsestäänselvyys? Työelämässä ollessani ajattelin, että kunnioitus pitää ansaita. Nyt pidän sitä yhtenä ihmisen perusoikeuksista. 

Ihmisen motivaattoreista suurimmat ovat uskonto, raha ja rakkaus. Niiden nimissä puhutaan kauniita sanoja ja tehdään hirmutekoja. Pahimmillaan ne sokaisevat, ja ihminen menettää niin harkintakykynsä kuin oikeellisuudentajunsa, mutta ennen kaikkea kunnioituksen toista ihmistä kohtaan. Omasta itsestä, omista tarpeista ja toiveista tulee oman maailman napa ja kaikkein tärkein asia, ja muut ihmiset on lupa survoa jalkoihinsa. Kaikki on sallittua sodassa, rakkaudessa ja rahan hankkimisessa – niinhän se meni?

Terrorismi on vain yksi nykyaikana käytetyistä tavoista riistää ihmisen vapaus itsekkäiden tavoitteiden saavuttamiseksi. Terrorismi on kauhun kylvämistä. Kauhun piinaamat ihmiset eivät tietenkään pysty kunnioittamaan sen aiheuttajaa sen enempää kuin terroristi uhrejaan. He tuntevat vain pelkoa, ja pelko vie ihmiseltä vapauden. Heistä tulee vankeja omassa elämässään. 

Öljy-yhtiöt imevät maapallon tyhjiin.

Veikkaan, ei, en veikkaa vaan tiedän ilman kristallipalloakin, että maailmasta ei sodat ja terrorismi lopu niin kauan kuin maan pinnalla harjoitetaan uskontoja ja öljynporausta. Niin kauan itsekkäät motiivit ajavat ihmistä tekoihin, joissa toisen ihmisen kunnioitus unohtuu tai sillä ei ole merkitystä. Sinä päivänä kun suurvaltojen päättäjät, valtauskontojen, ääriliikkeiden ja globaalien yritysten johtajat ovat valmiita istuutumaan saman pöydän ääreen toisiaan kunnioittaen, voidaan alkaa haaveilla rauhasta. Ei taida ihan heti tapahtua. Käynnissä on sellainen pahan kierre, että siitä ulospääsy näyttää mahdottomalta. 

Pitääkö meidän siis nostaa kädet pystyyn ja antautua epätoivoisen tilanteen edessä? Ei tietenkään. Mitä meidän sitten pitäisi tehdä? Sen kun tietäisin, saisin takuuvarmasti Nobelin rauhanpalkinnon. Voidaan itse kukin aloittaa kuitenkin omalta tontiltamme: kunnioitetaan toinen toistamme. Annetaan jokaisen olla oma itsensä ja elää omaa elämäänsä. Ei kajota toistemme vapauteen.  

"Asuntoja, maata, vapautta, terveyttä,
koulutusta, leipää, rauhaa, itsenäisyyttä."

Aloittaessani Irtiotto-blogin tarkoituksenani oli kertoa Portugalista ja elämänmenosta täällä. Joskus vähän harhailen aiheesta. Niin voi käydä kun on tilaa ajatella ja olla luova. Se sallittaneen.

Kuvissa graffiteja Lissabonista ja Portosta. Ilmaisunvapautta on käytetty koko kerrostalon mitalla.