Portugalin juhannusjuhla eli São João (Pyhä Johannes) on tältä vuodelta
takanapäin. Söimme illalla grillattuja sardiineja, kuten varmaan jokaisessa seudun talossa missä vaan väkeä oli kotosalla. Emme lähteneet illalla enää Vilaan katsomaan ilotulituksia ja markkinahumua.
Naapurit järjestivät ilotulitusta ihan tarpeeksi – kolmannen ja viimeisen
kerran vielä aamuneljältä.
Juhannusaattoaamuna meidät herätti ensin vanharouva kolistellessaan
kylpyhuoneessa. Onneksi ei sattunut mitään pahempaa, lonkkaproteesi pysyi
kaatumisesta huolimatta paikoillaan. Olen alkanut nukkua kuin koira – toinen korva
höröllään. Yleensä herään jo siihen, kun valot napsautetaan naapurihuoneessa päälle.
Saatuani vanhanrouvan takaisin vällyjensä väliin menin
itsekin tavoittelemaan unta ja onnistuinkin siinä. Tuntia myöhemmin heräsin
uudelleen, kun ulkoa kuului puhetta ja armotonta määkimistä. ”Kuulostaa ihan
vuohelta”, totesin silmiään raottavalle Carlosille. ”Se tuotiin varmaan
naapuriin”, hän vastasi. ”Teurastettavaksi?” kysyin, vaikken halunnut tietää
vastausta.
Sardiinien lisäksi uunissa paistettu vuohi on juhannuksen
perinneruokaa.
”Bää bää bääää!” Kadulla määki nyt vuohen lisäksi nainen. Se
kuulosti ihan naapurin leskirouvalta. Hänellä on paljon käytännönläheisempi lähestymistapa eläimiin kuin minulla. Kun vanhin kanamme, Clara, heittää munimasta, leskirouva hoitelee sen puolestamme pois päiviltä.
Painoin untuvatyynyn tiukasti korvilleni
ja yritin olla kuulematta kaikkea tätä määkimistä.
Jonkin ajan kuluttua havahduimme siihen, kun joku kolkutti
talon vieressä olevaa isoa rautaporttia, joka on yöt suljettuna. Carlos meni ikkunaan katsomaan. Lähinaapurustossa asuva nuorukainen huuteli siellä. Carlos kiskaisi
shortsit jalkaansa.
”Naapureiden karitsa juoksee vasikoiden seassa. Ne vielä tappavat
sen.”
Vetäisin kylpytakin päälleni ja menin ikkunaan. Pieni
valkoinen karitsa, tuskin kahden viikon ikäinen, poukkoili peloissaan laitumella
ja määki henkensä edestä. Vasikat tosin eivät siihen juuri kiinnittäneet
huomiota, vähän vain hajutuntumaa ottivat ja korvaa lotkauttivat. Carlos kytki sähköpaimenen pois
päältä, ja naapurin nuorukainen ja tämän eno pääsivät laitumelle karitsan
perään. Se juosta vipelsi karkuun vasikoiden keskelle.
Katselin touhua aikani ja totesin itsekseni, että tuohon voi
mennä vielä tovi. Palasin sänkyyn. Jonkin ajan kuluttua uteliaisuus kuitenkin voitti, ja menin takaisin ikkunaan. Näillä tienoillahan ei kauheasti
tapahdu mitään, joten karitsan perässä kipittävät miehet on näkemisen arvoinen show.
Myös naapuritaloissa alkoi putkahdella päitä ikkunoihin
ja ovensuihin seuraamaan jännittäviä tapahtumia. Yksi naapuri tarjosi miehille
peittoa heitettäväksi karitsan ylle. Nuorukaisen eno heilautti kättään siihen
tapaan, että ”tässä mitään akkojen neuvoja tarvita”. Ja jatkoi villapalleron
perässä juoksemista. Laitumen laidalta toiselle, yläpäästä alapäähän ja takaisin.
Lopulta karitsa saatiin ajettua tuulensuojaverkolla
peitettyyn nurkkaan, eikä se päässyt enää pakoon. Eno koppasi sen kiinni. Karitsa
matkasi takaisin emonsa luo nuorukaisen sylissä, eikä se määkinyt enää yhtään.
Carlos palasi yläkertaan, mutta kaiken tämän actionin
jälkeen oli uni kaikonnut taivaan sumuisiin tuuliin. Olin kuitenkin hyvillä mielin siitä
tiedosta, että kuulemani määintä ei ollut pataan matkaavan vuohen viimeisiä
huutoja. Kun katson nyt ikkunasta, näen pienen karitsan omalla laitumellaan,
missä se kulkee tiiviisti emonsa perässä häntä heiluen.
Kesä on virallisesti alkanut vasta nyt. Muutaman viileän
päivän jälkeen lämpömittarin lukemat kipuavat taas ylöspäin, ja luvassa on
tännekin kolmenkymmenen asteen edestä helteistä oloa, etelämmäs sisämaahan
vielä kymmenisen astetta enemmän. Helteet tuovat mukanaan maasto- ja
metsäpaloja – viime viikolla saatiin niistä jo vähän esimakua. Jokakesäinen
kirous. Maasto kyllä toipuu yllättävän nopeasti palon jälkeen. Ei mene kuin
vuosi tai pari, ja vihreys valtaa mustuneen maan.
Irtiotossa ei vietetä kesälomaa. Jokaiselle päivälle riittää
talossa siivottavaa tai korjattavaa, pihalla ja kasvimaalla kitkettävää ja
kasteltavaa. Ne ovat niitä arkisia askareita. Lisäksi on kaikki muu tekeminen,
joka tuottaa tulosta hitaasti, voi niin hitaasti. Haparoivia askeleita otan
kuin vanharouva rollaattorinsa kanssa. Jännittää, kantavatko jalat, pysyykö sitä
pystyssä.
Katson ulos ikkunasta. Maissipelto lainehtii tuulessa,
naapurin lampaat vaeltavat laitumellaan. Tuuli on puhaltanut aamun usvan pois,
taivaalla purjehtii enää pieniä hahtuvaisia pilviä. Silmä lepää hetken ennen
kuin palaa näyttöpäätteen tekstiin ja käsiteltäviin kuviin. Tämäkin homma pitää
saada valmiiksi ennen kuin aloitan seuraavaa. Niin se menee, kerta toisensa
jälkeen.
Kuvissa kukkia kotipihalta. Lisää kukkakuvia PhotosAlmassa.