"Emäntä tulee, nyt on kiire!" |
Koko sen viisi vuotta, mitä olen tällä
maatilalla nyt asunut, meillä on ollut vaihteleva määrä kanoja. Aluksi oli kuusi kanaa, jotka munivat yhteensä yhden munan päivässä (lue täältä). Näätä tai
jokin tappoi kanoista viisi, ja kuusikon viimeinen sitkeä sissi menehtyi kesällä.
Jäljelle jäänyt, myöhemmin hankittu kana vaikutti yksin jäätyään apealta ja haluttomalta,
mutta päätimme ettemme enää hanki lisää kanoja sille seuraksi. Siihen nähden miten vähän ne
munivat, on niistä paljon vaivaa ja huoltakin. Kanatkin vanhenevat ja
sairastuvat, eikä meillä ole sisua lopettaa niitä. Jatkoin siis päivittäisiä
käyntejä yksinäisen kanan luona ja seurasin huolestuneena sen apaattista olemusta.
Sitten kana päätti ottaa onnen omiin
räpylöihinsä ja poistui aitauksesta.
Löysin sen eräänä aamuna hedelmätarhalta
kuopsuttamassa maata. Se tuli luokseni epäröiden, ja ruokakippoa houkuttimena käyttäen sain sen kiinni ja palautin
takaisin aitaukseen ihan sen oman turvallisuuden vuoksi. Sama toistui
seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana, kunnes lähdin käymään Algarvessa ja
Carlos ilmoitti, että kana juoksee laitumella nautojen seassa eikä hän saa sitä
kiinni.
”Mikä tässä on niin vaikeaa?” ihmettelin kun
palasin reissulta, menin viemään kanalle ruokaa ja se kipitti laitumelta
luokseni heltta iloisesti heiluen.
Totesimme turhaksi palauttaa kanaa takaisin
aitaukseensa, sillä se ottaisi sieltä kuitenkin hatkat tavalla tai toisella.
Kerran olin löytänut sen keikkumasta aitaverkossa niin ettei se päässyt eteen-
eikä taaksepäin. Toisella kertaa se oli roikkunut verkossa toisesta koivestaan
ties kuinka kauan. Ihme ettei se ollut loukannut itseään. Kana sai siis jäädä
valitsemaansa vapauteen.
Kaksi kamua sävy sävyyn. |
Sitä paitsi se oli innostunut munimaan.
Haasteena oli vain löytää munat. Ensimmäinen pesäpaikka löytyi hedelmätarhalta kameliapuun
alta, seuraavaksi munat oli pyöräytetty navetan vieressä, lähempänä laidunta.
Sitten ilmat viilenivät eikä munia enää ilmaantunut.
"Kohta paijataan, jee!" |
Olen täällä ollessa saanut tietää, että kanat
ovat nirsoja munimaan. Joko on liian kuumaa, kylmää, märkää, pimeää tai on sulkasato
tai muuta kiinnostavampaa tekemistä. Mikä tahansa (teko)syy kelpaa. Luulimme siis
luonnollisesti, että talven tullen kanamme herkesi munimasta.
Kunnes Carlos löysi kiivipuiden alta uuden
pesän ja sieltä tusinan munaa.
Kana, joka on saanut nimekseen Kana,
pullauttaa sen kuuluisan munan päivässä. Taivaalta voi rätkättää rakeita ja rankkaa
sadetta, tuuli saa tuuppia myrskylukemissa, mutta meidän Kana se vaan munii. Enemmän
kuin mitä kolmen hengen talous ehtii syödä. Se on liittynyt osaksi nautalaumaa,
ottaa päikkärit nuoren sonnin vieressä ja rientää vehreälle niitylle kun naudat
päästetään laiduntamaan, vaikka se voisi mennä sinne yksinkin. Se nokkii ja
kuopii sorkkien jauhamaa maata ja löytää sieltä hyönteisiä ja muuta kivaa. Sen
elinympäristö ei todellakaan ole steriili vaan lantapöpöjä täynnä. Silti kana
on terve vaikkakin laiha, ja silminnähden nauttii elostaan. Myös sen munien kuoret ovat vahvoja. Maissijauhon ja -jyvien lisäksi Kana
saa pieniä herkkuja, kuten leivänkannikoita ja ruuantähteitä, sekä pienen
päivittäisen paijauksen. Kun silitän sitä selästä, se polkee ensin koivillaan vimmatusti, sitten aukoo vähän siipiään ja kyykistyy.
Tietenkin herkkujen vuoksi Kana kipittää luokseni kun näkee
minut tai kun kutsun ”Kana Kanaa” ja seuraa minua kuin koira. Kun palaan
koirien kanssa kävelyltä, se liittyy navetan luona seuraan ja jää närkästyneen
näköisenä kotkottamaan portin taakse kun suljen sen Kanan nokan edestä. Talon
ja laitumen vieressä kulkevalle tielle päin se ei ole koskaan pyrkinyt. Mitä se siellä? Ruoka ja seura on täällä.
"Emäntä lähtee, äkkiä perään!" |
Olemme Carlosin kanssa vaivihkaa alkaneet
harkita vielä parin kanan hankkimista, sillä vanheneehan Kanakin.
Vapaan ja onnellisen Kanan munintainto sai
minut pohtimaan, millä ihmeellä häkkikanat saadaan munimaan. Ravintoa lukuun
ottamatta niiltä puuttuu kaikki se, mikä Kanan tekee onnelliseksi.
Sitä voimme kukin tykönämme miettiä kun
seuraavan kerran syömme kananmunia.
Kana pääsi mukaan seuraavaan Rui Santos -dekkariin Syyllisyyden ranta. Miten – se selviää lukemalla kirja kun se alkuvuodesta ilmestyy!
Kana pääsi mukaan seuraavaan Rui Santos -dekkariin Syyllisyyden ranta. Miten – se selviää lukemalla kirja kun se alkuvuodesta ilmestyy!