Metsän henki (iltasatu aikuisille)

Mies asui yksin mökissä ison metsän laidassa. Ei hänellä ollut mitään hätää siellä. Ei ollut myöskään sähköä, ei vettä sisään eikä ulos, mutta hänellä oli kaikki maailman rauha. Päivät kuluivat välttämättömien askareiden parissa: puiden hakkuuta ja kuljetusta sisälle, tuhkien tyhjennystä takasta, yksinkertaisen ruuan laittamista ja puutarhan hoitamista. Luppoaika meni miettiessä.

Joskus mies polki pyörällään kirkonkylälle hoitamaan pankkiasiat ja ostamaan tarvikkeita. Niillä reissuilla hän kävi pienellä torilla kahvilla ja tapasi kylän ihmisiä ja kuuli maailman kuulumiset, nekin mitä mökin ratiseva radio ei ollut kertonut. Polkiessaan takaisin mökille hän usein mietti, kuinka onnekas hän olikaan kun sai asua kaikessa rauhassa, pahan maailman ulottumattomissa, oikeassa lintukodossa. Elämä oli yksinkertaista, ja ehkä mieskin oli vähän yksinkertainen, mutta hän oli tarpeeksi viisas olemaan tyytyväinen siihen vähään mitä hänellä oli. Mökki ja puutarha, metsäpalsta ja järven ranta. Kirves oli terävä puiden pilkkomiseen, ja tahkolla hän sitä aika ajoin teroitti, kuten viikatettakin, jolla piti pihanlaidat kurissa niityn pyrkiessä levittäytymään sinne. Metsästä hän sai polttopuut ja järvestä tuoretta kalaa, puutarhasta vihanneksia ja marjoja. Radio piti seuraa silloin kun sisällä ehti olemaan, lähinnä talvi-iltaisin kun ulkona oli liian pimeää. Tosin täydenkuun aikaan hän saattoi joskus lähteä hangelle kävelemään, silloin kun oli hankikanto. Vastaantulija olisi voinut luulla häntä ihmissudeksi tai karhuksi karvalakissaan ja vanhassa turkissaan, mutta eipä siellä koskaan tullut ketään vastaan.

Miehen polkupyörä oli vanha ja ruosteinen, mutta ihme ja kumma, kumit olivat ehjät, vaikka renkaat olivat jo jonkun kymmentä vuotta vanhat. Hän ei muistanut milloin hän olisi niitä vaihtanut tai edes paikannut. Hyvin se kesti ajelun kivisellä ja kuoppaisella mökkitiellä, parin kilometrin matkan ennen kuin pääsi päällystetylle tielle. Omasta mielestään hän ei loppujen lopuksi asunut kovinkaan syrjässä.

Joskus puutarhaa kuopsuttaessaan mies näki ketun pihan laidalla, kuono pystyssä, nuuhkimassa mökiltä tulevia tuoksuja. Ehkä se haistoi kompostiin kätketyt kalanperkeet tai kananluut, ehkä puutarhan kätköissä lymyilevät jänikset, ja lipoili ohuita huuliaan.

Jänikset olivat ilmaantuneet paikalle pian miehen jälkeen. Niitä oli ensin yksi, mutta pian sille ilmestyi seuralainen. Hän otti tavakseen viedä mökin nurkalle porkkanankuoret ja muut vastaavat leikkuutähteet, ja jänikset alkoivat viihtyä siellä. Aika ajoin pihalle ilmestyi niiden poikasia, ja pieniä valkoisia häntiä vilahteli siellä täällä. Jossain vaiheessa mies oli pohtinut, alkaisiko pyydystää niitä ruuakseen, mutta oli sitten kauhistunut omia ajatuksiaan ja päättänyt, että kalaa kummempaa eläintä hän ei tapa, ei vaikka nälkään näivettyisi.

Kerran kettu tuli lähemmäs. Ehkä se oli nälissään tai muuten vain utelias, mutta se kävi peremmälle pihalle, tutki ja haisteli aikansa, ja käpertyi lopulta puutarhakeinun alle aurinkoiseen läikkään päiväunille. Mies jatkoi kasvimaan kuokkimista, näki jänispariskunnan mökin nurkalla valppaana, isot korvat höröllä ja valmiina pakenemaan. Pian ne kuitenkin rauhoittuivat ja alkoivat nekin torkkua päiväunia lämpimässä, hirsiseinän vieressä.

Miestäkin alkoi ramaisemaan, ja hän päätti mennä keittämään kahvit. Kahvit juotuaan hän kävi pitkäkseen pedilleen ja nukahti.

Herättyään mies lähti ulos viimeistelemään kesken jääneen kuokkimisen. Hän ei oikeastaan osannut edes hämmästyä, kun huomasi ketun ja jänisten vaihtaneen paikkaa. Nyt kettu makasi silmät ummessa mökin seinustalla, jänikset nuokkuivat kukkapenkissä keinun katveessa. Mies katsahti metsänlaitaan ja taivaanrantaan, sen mitä metsältä näki. Aurinko oli painumassa puiden taakse, ja pihalla alkoi hämärtyä. Oli aivan hiljaista, edes linnut eivät laulaneet eikä tuuli suhissut puissa. Mistään ei kuulunut ihmisten luomia ääniä, ei edes moottorisahan tai lentokoneen kaukaista hurinaa. Oli kuin aika olisi pysähtynyt siihen hetkeen. Mieskin oli jähmettynyt paikoilleen ihmettelemään sitä outoa oloa, mikä hänellä oli.

Ketusta tuli siitä lähtien pihapiirin uusi asukas. Se ilmestyi paikalle melkein joka päivä, samoihin aikoihin, nukkumaan päiväuniaan. Jänikset, jotka olivat lähes kesyjä muutenkin, tottuivat pian ketun läsnäoloon.

Mieskin tottui siihen oloon, mikä hänellä melkein joka päivä oli, tuntemukseen siitä, että aika pysähtyi muutamaksi hetkeksi, maailma ympärillä hiljeni, ja kaikkialla vallitsi rikkumaton rauha. Hän alkoi jopa odottaa sitä, päivän kohokohtaa. Kun se hetki alkoi, hän tunsi lähes leijuvansa ilmassa, katsellen kauneinta tietämäänsä maisemaa, taivasta kohti kurkottavia kuusia, vehreitä koivuja, hehkeää niittyä, jonka pehmeä kasvusto kutsui luokseen, kävelemään, kierimään pellossa niin kuin silloin kun hän oli vielä pikkupoika.

Pihapiiriin alkoi ilmestyä muitakin eläimiä. Eräänä iltana siili tulla tuhersi tuhisten, takapuoli tomerasti keikkuen kun eläin raivasi itselleen tietä pitkäksi päässeessä pihaheinikossa. Se pysähtyi rappusten eteen ja katsoi miestä, joka istui ylärappusella heinäkorsi suupielessään.

”Tervetuloa”, toivotti mies. Siili nyökkäsi ja puski pää edellä ruusupuskaan etanoita etsimään.

Varhain eräänä aamuna, miehen ollessa kastelemassa pihakoivua luontaisilla tarpeillaan, hän kuuli hiljaisen rapsahduksen. Hän kirosi vaimeasti, säikähtyneenä, kääntyi katsomaan, ja huomasi katsovansa metsäkaurista suoraan sen suklaanruskeisiin silmiin. Kauris katsoi vastaan tyynenä ja kumartui repäisemään huulillaan ruohotukon maasta.

”Ole hyvä, pöytä on katettu”, totesi mies. Kauriin silmissä välähti, ja sen leuat alkoivat jauhaa makeaa evästä.

Joskus yön pimeydessä, herätessään ilman syytä, mies kävi tuvan ikkunasta katsomassa pihalle. Hän uskoi näkevänsä siellä kiiluvat silmät, jossain pensaiden ja puiden siimeksessä. Susi, ehkä, tai ahma. Kerran hän oli varma siitä, että hiekkatien alussa oli karhuntassun jälki. Hän ei maininnut siitä mitään kyläläisille. Turhaa pelotella ihmisiä silloin, kun ei ole mitään pelättävää.

Vähitellen miehen käynnit kylällä harvenivat. Ruoka tuntui riittävän, ja eiköhän ne pankkiasiatkin hoituneet omalla painollaan. Hänellähän ei ollut laskuja maksettavanaan, kun ei ollut sähköä, ja vedenkin kantoi itse omasta kaivosta, ja puhelin – mitä hän sellaisella tekisi? Kyläläiset eivät vähään aikaan huomanneet edes kaivata miestä. Ajattelivat vain, että eipä hän tällä viikolla tullut vastaan, tulee sitten ensi viikolla.

Mökillä, rauhan tyyssijassa, elo jatkui päivä kerrallaan ja kesä tuntui jatkuvan ikuisesti. Mies jutteli eläimille, ja nämä vastasivat kukin omalla tavallaan. Illansuussa kaikki, jänikset poikasineen, kettu, jolle oli ilmaantunut kumppani, metsäkauris, poikaset pyöräyttänyt siili ja lukuisat linnut, kokoontuivat pihapiiriin kuin viettääkseen yhteisen hartaushetken. Kukin nökötti omalla paikallaan, kuka minkäkin pensaan vieressä tai puun juurella. Mies istui yleensä puutarhakeinussa ja katseli eläinlaumaa, joka tuntui hänen omalta perheeltään. Metsä ja pieni pihapiiri huokuivat rauhaa, ja aika pysähtyi siihen hetkeen, jolloin päivä vaihtuu illaksi.

Mies asui yksin yksinkertaisessa mökissä ison metsän laidassa. Ei hän kuitenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi eikä köyhäksi. Hänellä oli kaikki maailman rauha, rauha sydämessään ja mielessään.

Kuka tietää, vaikka hän vieläkin asuisi siellä, pysähtyneessä hetkessä.