Olin lauantai-iltana keittiössä laittelemassa illallista,
Carlosin lähdettyä ostamaan pultteja ja muttereita traktorin peräkärryn
korjausta varten, kun vanharouva tuli kertomaan, että yksi vasikoista
käyskentelee traktoripolulla. Vanhanrouvan sanomisiin saa suhtautua hienoisella
varauksella, mutta koska hän on oikeassa yhtä usein kuin erehtyykin, niin tuuppasin
jalkani pihakenkiin ja koppasin kouraan luudan, ja loikin pihan poikki
hedelmätarhan portille ja sitä kautta laitumelle. Totta, nuorin vasikoista
nassutti pientareelta heinää sähköpaimenlangan väärällä puolella, isompien
ollessa lähettyvillä laitumen sisäpuolella. Kaikki olivat rauhallisia ja
tyytyväisen oloisia. Kipitin takaisin sisälle soittamaan Carlosille apua!-puhelun. Vanharouva
pyrki ulos, pyysin häntä pysymään sisällä. Nautoja ei sovi häiritä, ne nimittäin
säikähtävät helposti ja lähtevät sorkat soiden karkuun. Ne eivät päästä
rapsutusetäisyydelle – senkin kerran kun maataloustuottajien osuuskunnasta
tultiin ottamaan verikokeet ja rokottamaan kaksi vanhinta sonnia, oli miehillä
täysi työ saada ne ajettua toimenpidettä varten rakennettuun aitaukseen.
Lopuksi he turvautuivat vanhaan hyvään keinoon: ruokaan. Maissista tehty
rehujauho on niille vastustamattoman hyvää herkkua.
Rauhalliset naudat jäivät siis laiduntamaan ja palasin keittiöön kakkutaikinan sun muun tekoon, kunnes
muistin että yläkerran ikkunat pitää sulkea. Samalla vilkaisin olohuoneeseen.
Vanhaarouvaa ei näkynyt missään. Prkl, manasin mielessäni. Pihakengät taas
jalkaan ja kiireen vilkkaa laitumelle. Vanharouva seisoi illan hämärässä
laitumen laidalla moppia pidellen. Olin aamulla pessyt lattioita. Laitumella
olevat naudat olivat siirtyneet toiseen paikkaan, ja pieni vasikka oli ypöyksin
traktoripolun varrella. Taluttaessani vanhaarouvaa takaisin talolle muistutin,
että olin pyytänyt häntä pysymään sisällä.
Carlos tuli onneksi pian, ja loikimme laitumelle, hän
alakautta ja minä traktoripolun yläpäästä. Pikkusonni säikähti ja lähti
laukkaamaan minua kohti. Heristelin sille luutaa ja se pysähtyi, katsoi
toiselta puolelta lähestyvää Carlosia, taas minua luutineni, ja päätti
parhaaksi luikahtaa poiskytketyn sähköpaimenen alta takaisin laitumelle
laumansa luo. Minä palasin keittiön puolelle laittamaan kakun ja ruuan uuniin.
Kakun tein siksi, koska vanhenin taas vuodella. Harmaita
hiuksia en ole enää viitsinyt hakea, sen ensimmäisen löytymisen jälkeen.
Kasvoillekin on ujuttautunut pikkuhiljaa, salakavalasti, juonteita ja uurteita,
sellaisia joita rypyiksi kutsutaan. En voi enää huijata itseäni ottamalla
silmälasit pois kun katson peiliin – syvä otsaryppy hyppää silmille jopa ilman
laseja. Ikänäkö ei enää riitä sitten kun ikää on enemmän kuin näköä.
Ei voi mitään, me naiset olemme välillä tällaisia.
Haluaisimme näyttää kauniilta ja nuorekkailta ja freeseiltä ja hehkuvilta ja
ties miltä. Ja sitten läiskäistään päin kasvoja – kirjaimellisesti – ajan ja
iän jäljet, rypyt ja läiskät ja löpsöttävät posket. Vähemmästäkin voi saada
keski-iän kriisin. Minkäköhän laisen villityksen saan sitten kun olen täyttänyt 50 v.?
Kauhistus.
Koristellessani suklaista kakkua sunnuntaiaamua päätin, että laitan
siihen paahdettuja manteleita yhden jokaista vuotta kohden. Pilkottuani 36
vaaleaa mantelia alkoi leikkuulaudalla olla jo aika iso pino. Lopetin siihen. Tarkoitus oli tehdä suklaa- eikä mantelikakku. Sovitaan niin, että tänä vuonna täytin sitten 36 vuotta. Toisen ja viimeisen kerran.
Kun sunnuntailounaan jälkeen veimme pyhäastioita keittiöön –
maisemakuvioiset ns. sunnuntailautaset (pratos de domingo), isältä perimäni venäläiset kristallilasit
ja vanhanrouvan vanhat, koristekaiverretut aterimet – kolahti yksi raskaista
veitsistä vasten kristallilasia, jonka jalka kilahti poikki. Kling! ”Nämä lasit
pysyvät jatkossa kaapissa!” Carlos melkein parahti. ”Eivät pysy”, vastasin
minä. ”Mieluummin käytän niitä, vaikka jokin joskus rikkoutuisikin, kuin että
ne olisivat aina kaapissa, unohdettuina.”
Sama pätee elämään. Ei sitä saa pitää lasivitriinissä
pölyttymässä. Sitä pitää käyttää, siis elää, joka päivä ja vielä vähän enemmän silloin
kun on aihetta juhlaan. Ei tarvitse mennä täysillä koko ajan, kuin viimeistä
päivää, kunhan välillä muistaa tehdä asioita joista saa iloa itselleen tai
toisille. Matkan varrella sattuu vahinkoja, tulee kolhuja, ryppyjä ja ruttuja –
jää elämän jälkiä. Jotkut ovat näkyviä, toiset piilossa pinnan alla, mutta
kaikki ovat todisteita siitä, että ei ole säästellyt elämäänsä vaan on elänyt
sitä.
Vastoinkäymisiä on aina, jopa Irtiotossa. Olisi helpompi
lannistua ja antaa periksi, lakata yrittämästä, pistää elämä jäihin ja odotella
parempia aikoja. Lymytä piilossa, peläten epäonnistumista. Niin ei vaan voi
tehdä. Ei saa. Silloin menettää mahdollisuuden onnistua. Mahdollisuuden tarttua
kristallilasiin kun on juhlaan aihe, mahdollisuuden elämän hyviin hetkiin. Pää
pois puskasta, elämä pois lasikaapista, ulos yrittämään ja onnistumaan ja
epäonnistumaan ja onnistumaan uudestaan. Tulkoon ryppyjä ja ruttuja ja kolhuja
ja naarmuja, ulkoisia ja sisäisiä, mutta ainakin on yrittänyt. Ja elänyt.
Kuvissa rukoilijasirkka, joka poseerasi kameralle pellonlaidassa eräänä päivänä. Parittelun jälkeen naaras kuulemma syö koiraan. Siihen lienee jokin hyvä biologinen syy, jonka ötökkätieteilijät varmaan tietävät.