Ei tämän täydellisempiä

Yritin jokin aika sitten lohduttaa puolisonsa menettänyttä tuttavaa. Sanoja oli tietenkin vaikea löytää, ja vaikka kuinka tarkkaan yritin miettiä niitä, jälkikäteen tuntui siltä että sanoin, tai siis kirjoitin, toisin kuin mitä tarkoitin. Vietin pari unetonta yötä itseäni soimaten. Sanoja ei voi koskaan vetää takaisin.

Ihmiselämään kuuluu niin hyviä kuin pahoja asioita. Se on luonnollista ja niin itsestäänselvää, ettei sitä oikeastaan tarvitsisi edes sanoa. Elämä ei ole pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua, välillä jalka osuu piikkiin, se sattuu, se jättää jälkensä, mutta siitä myös opimme jotain. Vastoinkäymisissä voi löytää itsestään voimavaroja, joiden olemassaolosta ei ollut aiemmin edes tietoinen. Rämmimme yli pahimman, mukaudumme ja sopeudumme ja elämä löytää uuden uomansa. 

Toisessa rikosromaanissani Kuolet vain kahdesti todetaan: ”Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää.” Asioiden pitää tapahtua tietyssä järjestyksessä tai muuten ne jäisivät kokonaan tapahtumatta. Yksi asia johtaa toiseen, elämä kuljettaa eteenpäin vaikka aluksi voi tuntua siltä että kaikki on loppu. Ei se ole. Se on vain uuden alku.

Lähdin lähes päivälleen seitsemän vuotta sitten Irtiottoon koska rakas isäni kuoli. Tuntui, että aika oli kypsä tavoitella sitä mitä olin aina halunnut saavuttaa ja aina tiennyt, että jonain päivänä minun pitää edes yrittää. Jostain sain rohkeutta ja pelkoni hävisivät, uskoin vahvasti siihen että näin minun pitää tehdä. Surua ja ikävää se ei tietenkään poistanut tai edes vähentänyt, olen oppinut elämään niiden kanssa, niistä on tullut osa elämää. Ihminen mukautuu ja sopeutuu.

Tein Irtioton myös siksi, koska olin vuosia ollut narsistin hampaissa työpaikalla. Ei suoraan, vaan selän takana puukottaen. Minulle kerrottiin siitä, mutta minulla ei ollut voimia eikä lopulta enää haluakaan tehdä asialle mitään muuta kuin lähteä pois. Ihminen, jota olin pitänyt ystävänäni, ei totisesti ollut sitä. Ei se ole petoksista pahin, mutta aika läheltä liippaa.

Kaksi hyvin erilaista ja hyvin raskasta koettelemusta, joita ilman en olisi nyt tässä kirjoittamassa sinulle, Rakas Lukija, enkä myöskään olisi kirjoittamassa viidettä rikosromaaniani. Se, että lapsesta asti toivomani asia on toteutunut, on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, mutta on tapahtunut muutakin hyvää. Perheemme ja sukumme on tiivistänyt rivejään, ja Irtioton myötä olen saanut tavata monta ihanaa ihmistä. 

Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää. Meidän pitää ensin mennä rikki, että voisimme eheytyä.

Moni asia on tietenkin kiinni ihmisestä itsestään. Mistä vahvuus kumpuaa? Miksi toiset ovat heikompia? Olemme erilaisia, elämme erilaiset elämät ja suhtaudumme vastoinkäymisiin eri tavoin. Itsesäälin hetkinä surkuttelen kohtaloani, elämää samassa talossa hermoja koettelevan muistisairaan kanssa – enkö muka ansainnut parempaa? Miksi joku muu saa enemmän ja hienompaa? Sitten yritän ryhdistäytyä ja mietin mitä voisin tästä kaikesta oppia, miten voisin kehittää itseäni ja kärsivällisyyttäni, miten selvitä kunkin konfliktin yli tyynenä kuin tuuleton pakkasyö. Mutta entä jos minusta näiden koettelemusten kautta tulee vielä nykyistä vahvempi, miten sitten käy jos en enää tarvitse ketään? Eikö se olisi aika surullista? Eikö se olisi aika yksinäistä?

On meillä lupa olla joskus heikkoja ja epätäydellisiä. Riittää, että tekee parhaansa. Sallitaan puutteet itsessämme ja suvaitaan ne toisissamme. Vahvempia meistä voi tulla elämän myötä, mutta ei tämän täydellisempiä. Se on oikeastaan aika helpottavaa. 

Kuvituksena löytöjä Atlantin rannalta.

Lakkoilua ja lukemista

Kysyin Carlosilta aihetta blogikirjoitukseen, ja hän ehdotti tämän hetken kuuminta puheenaihetta, vaarallisten aineiden kuljettajien lakkoa. Viime päivinä uutisiin ei ole juuri muita aiheita mahtunut ja olen taipuvainen ajattelemaan, ettei maailmalla ole tapahtunut yhtään mitään. 

Lakon hehkutus aloitettiin mediassa jo muutama päivä ennen lakon alkamista, sillä seurauksella että polttoainetta jonotettiin ympäri maata ja ainakin Bragasta kuului, että marketista loppui maito kun ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita. Yleinen hysteria valtasi maan. 

Hallitus on julistanut maahan energiakriisin ja sen varjolla pakottaa osan kuljettajista töihin. Kieltäytyjiä uhkaa syyte kansalaistottelemattomuudesta ja jopa kahden vuoden linnakeikka. Neljä kuljettajaa oli haettu kotoa töihin poliisin voimin. Polttoainerekkoja ajetaan myös kansalliskaartilaisten voimin ja poliisisaattueessa keskellä yötä. Ajoneuvojen ja lentokoneiden menovesi näyttää olevan elintärkeää. Ilman sitä maa pysähtyy.

Lakko ajoitettiin tietenkin pahimpaan loma-aikaan, jolloin puoli Portugalia suuntaa Algarven rannoille ja tietenkin omilla autoilla. Tänä eduskuntavaalivuonna kuljettajien lakko on jo ainakin ziljoonas ja tuskin jää viimeiseksi. Kuljettajien ammattijärjestö on näreissään siitä, että lakko-oikeutta rajoitetaan. Kansalaisten sympatiat ovat kuitenkin vähissä, kun lakolla kinutaan palkankorotuksia parin vuoden päähän.

Lakkoilu on toiselle työtä tekevien etuoikeus. Carlosin kanssa tuhahtelemme uutisia seuratessamme. Karjankasvattajan tai kirjailijan lakko ei kiinnostaisi ketään, vaikka meillä voisi olla ihan asiallisia vaatimuksia: että luonnonmukaisesta, ei-tehokasvatetusta lihasta maksettaisiin laatua ja työmäärää vastaava hinta, että e- ja äänikirjojen kirjastolainoista maksettaisiin kirjailijalle korvausta kuten painettujenkin kirjojen lainoista, ihan näin esimerkiksi. Lainsäädäntö laahaa teknisen kehityksen perässä.

Kirjailijana en voi lakkoilla enkä kyllä haluaisikaan, mutta voisimme koota joukkomme mielenilmaukseen, jossa toisimme esille huolen lukemisen vähentymisestä ja lukutaidon heikkenemisestä Suomessa, kuten viime vuosina on toistuvasti uutisoitu. Meillä kirjailijoilla pitäisi tietenkin olla tarjota ratkaisuja lukemisen lisäämiseen, mutta olemme aika voimattomia kilpailevien kanavien – television ja varsinkin internetin – rinnalla. Hauska valokuva tai videoklipin pituinen pätkäviihde menee paljon helpommin alas kuin kokonainen kirja. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin plaraamaan puhelimella seuraavaan. Aivoja tarvitsee käyttää minimaalisen vähän.

Entä jos jokainen peruskoulun päättävä saisi valtiolta sadan euron lahjakortin kirjojen hankkimiseen? Entä jos älypuhelimen käytölle asetettaisiin alaikäraja, holhousyhteiskunnassahan se ei vaatisi edes eduskuntavaalien yli vetkuttamista. Entä jos kepin sijasta tarjottaisiin porkkanaa, pieni palkkio lapselle kirjan lukemisesta? 

En ala paasaamaan lukemisen hyödyistä enkä sen sivistävästä ja empaattisuutta lisäävästä vaikutuksesta. Johan eräs suomenruotsalainen kirjailija totesi tyhjentävästi: ”Lukeminen kannattaa aina.” Uskotaan niin. 

Kirjailijan arkea voi nyt seurata facebook-kirjailijasivullani (Kirjailija Anu Patrakka) ja Instagramissa (@anu_patrakka). Myös täällä blogin puolella on muutoksia: kirjoille, arvioille ja haastatteluille on omat sivunsa, jotka löytyvät yläpalkista, matkapuhelimella valitsemalla blogiotsikon alla nuolesta. 

Kuvissa portaita Porton Ribeirasta. Miksi? No siksi, koska tammikuussa ilmestyvän kirjani nimi on Totuuden portaat.