Mutkia matkassa

 Kahden Suomessa vietetyn viikon jälkeen olen jälleen kotona, kiitos Lufthansan. Monet lentoyhtiöt ovat peruneet lentojaan, lentokentilläkin on ollut käsittämättömän ruuhkaista matkustajamäärien räjähdettyä käsiin. Viimesyksyisen KLM:n sähläyksen jälkeen en edes harkinnut lentäväni sillä yhtiöllä, vaikka aikataulut olisivat olleet miellyttävämmät.

Lufthansa saa minulta kuitenkin kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Mennen tullen lentoaikataulut pitivät, tosin tänä aamuna oli Münchenissä pistettävä juoksuksi, kun vaihtoaikaa oli vain neljäkymmentä minuuttia ja terminaalia piti vaihtaa. Olin lähes varma, etten ehdi lennolle ja ettei matkalaukku ainakaan tule perille Portoon. Tuli se. Tosin lento lähti tunnin myöhässä Portossa vallinneen sumun vuoksi.

Paikasta toiseen siirtyminen ei ole aina niin suoraviivaista kuin odottaisi. Kun aloin valmistella käyntiä Porvoossa huomasin Onnibussin vallanneen vuorot. Menolipun ostin netistä, kaikki hyvin, mutten tiennyt milloin pääsisin palaamaan Helsinkiin. Päivän päätteeksi tähtäsin Uudenmaan ELY-keskuksen liikennöimään vuoroon, mutta järkytyin, kun kuljettaja ilmoitti ettei matkaa voi maksaa käteisellä eikä kortilla. Hän päästi minut varmaan säälistä kyytiin ja aloin kännykällä hankkia lippua. Maksu piti vahvistaa verkkopankin kautta, onneksi tunnukset olivat mukana. Käsittämätöntä toimintaa!

Mutkien kautta sujui myös Töölöstä paluu ensimmäisenä lauantaina, sillä Mannerheimintie oli suljettu ja raitiovaunut ajoivat poikkeusreittiä Puolustusvoimien paraatin vuoksi. Tankit vyöryivät Helsingin kaduilla, ei mitenkään miellyttävä näky. Jäin seuraamaan kunnes sotilasajoneuvot olivat kerääntyneet Olympiastadionin edustalle, lähdin sitten etsimään kasin ratikan pysäkkiä. Alkoi sataa kaatamalla. Jotkut Rakkaista Lukijoista ehkä muistavat, että ikkunoiden pesun lisäksi vihaan kastumista muualla kuin suihkussa. Litisevin kengin kävelin pari kilometriä ennen kuin pääsin loppumatkan ratikan kyydissä.

Viime lauantaina olin Kouvolan Dekkaripäivillä Kustannus Aarnin Pasi Luhtaniemen haastateltavana. Kiperiäkin kysymyksiä, mutta oli mukavaa olla pitkästä aikaa elävän yleisön edessä. Se on kuin lataisi akkuihin virtaa. Oli upeaa nähdä livenä Pasi, jonka tunnen Tarinavirran työryhmästä. Tapasin myös yhden idoleistani, hykerryttäviä tarinoita kirjoittavan Antti Tuomaisen, ja sain tilaisuuden vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan.

Niin mikä ihmeen Tarinavirta? Käy kurkkaamassa täältä!

Tilaisuuden jälkeen minulla oli kyyti takaisin Helsinkiin. ”Chauffeurin” gps meni kuitenkin sekaisin, eikä hän löytänyt Kaupungintalolle. Kysyin neuvoa paikalle osuneelta Bolt-kuskilta, joka ystävällisesti tarjoutui viemään minut sinne missä kyytini odotti. Myönnän, epäröin vahvasti hypätä tuntemattoman matkaan, tein sen silti, sen verran nuutunut olin siinä vaiheessa päivää. Kun sain kuulla bolttaajan olevan Venäjältä, näin jo sieluni silmillä miten minua kuskattiin korpeen ja omaisille satelisi lunnasvaatimuksia. Ennakkoluuloni saivat vallan.

Ihan turhaan. Pari minuuttia myöhemmin hän tipautti minut sovittuun paikkaan ja jatkoi matkaansa.

Monenlaisia mutkia oli siis reissussa, sen sijaan kirjailijan urallani mutkat näyttävät ainakin tällä hetkellä oienneen. Tein talvella seuraavasta (seitsemännestä) rikosromaanistani sopimuksen Otavan kanssa, samalla aloitan uuden sarjan. Ensi vuoden puolella ilmestyy myös ensimmäinen romanttinen viihderomaanini Karistolta. Voiko enempää toivoa? Voi tietenkin, mutta otetaan yksi vaihe kerrallaan.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin ohjelmantäyteisiä, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Odotan malttamattomana sukeltamista takaisin tarinoiden maailmaan, olen itsekin vasta tutustumassa uusiin henkilöhahmoihini, ja tämän tauon aikana minulla on ollut ikävä heitä. 

Portugalissa on helteistä. Maissi kasvaa kohisten, kolean kevään jälkeen voi vihdoin nakata villasukat nurkkaan ja antaa varpaiden nauttia auringosta. Matkalaukku on vielä purkamatta, keittiökin imuroimatta, mutta kaikki tulee tehtyä, vähitellen, kuten kirjatkin kirjoitetaan.

Virtaa

Miten ladata akkuja, kun elämäntapa ei tunne lomia? Mistä saa virtaa, kun arki sitä vain kuluttaa?

Palasin perjantaina muutaman päivän Algarven matkalta ja pompin kuin duracellpupu. Herätyskello oli soinut levottoman yön jälkeen kuudelta – puoli tuntia turhan aikaisin, mikä lavertelee siitä etten ole kovin tottunut käyttämään kyseistä kapinetta – ja olin matkustanut halki Portugalin kuudella eri kulkuvälineellä (taksi, kolme junaa, metro ja auto) kahdeksan tunnin ajan. Väsyttikö? Ei juurikaan. Olinhan juuri saanut ladattua akkuni piripintaan.

Algarven Suomi-Seuran kirjasto Portimãossa oli täynnä kuulijoita,
kuten myös ravintola Girassol Quarteirassa seuraavana päivänä. 

Arjessa nökötän päivät kotona pitkälti yksikseni, joskus Kisu seuranani. Kirjoitan, käyn sulkemassa koirien ja vanhanrouvan aukomia ovia, haen syötävää, vien pyykkiä kuivumaan, kirjoitan taas. Sosiaaliset kontaktit rajoittuvat pitkälti sähköpostiin ja muihin sähköisiin viestimiin, suomeakin opetan Skypen kautta. Illalla toki vaihdamme kuulumiset, joita minulla on yleensä vähän. Joskus olen patistanut karkuteille lähteneen vasikan takaisin oikealle laitumelle, joskus joku kolkuttaa ovelle milloin milläkin asialla, joskus saan kiinnostavia yhteydenottoja. Muina päivinä ei tapahdu mitään.

Matkat ovat henkireikäni. Ilman niitä happi loppuisi, ja virta akuista. Viime viikolla pidin Algarvessa kaksi tilaisuutta kiinnostuneelle yleisölle, kerroin kirjoistani ja kirjoittamisesta, kohtasin ihmisiä, keskustelin, osallistuin käsityöryhmän tapaamiseen, tapasin Helsingistä sattumalta samalle suunnalle tullutta ystävää, kyläilin sympaattisen suomalaispariskunnan luona, pääsin ajelulle vuoristoon ja kävelylle merenrantakylään mukavassa seurassa. 

Algarvelainen katu. 

Kaiken tämän jälkeen ei voi olla muuta kuin täynnä intoa ja virtaa. Hihkuisin, jollen olisi suht hillitty ihminen. Puran energian toisin: lauantaina rutistin loppuun viidennen dekkarikäsikirjoituksen ensimmäisen editointikierroksen ja lähetin sen kustannustoimittajalle kommentoitavaksi, siivosin, pyykkäsin ja tein varmaan jotain muutakin. Hiljalleen varaus purkautuu, akku tyhjentyy, niin sen täytyykin tehdä, että sen voi täyttää uudelleen. Nöyränä ja kiitollisena ajattelen miten onnekas olenkaan, miten erilaiset kohtaamiset ja kokemukset rikastuttavat elämää ja miten paljon niistä saan. Toivottavasti voin jotain myös antaa takaisin. 

Yritän hiljalleen kohdistaa ajatukset jouluun. Miten se onkin niin vaikeaa, johtuuko se rännän, lumen ja kaikkinielevän pimeyden puutteesta? Yksi asia on varmaa, joulu tulee ja se menee. Sitten se on ohi ja vaihtuu vuosi. Jotenkin minusta tuntuu, että ensi vuodesta tulee jännittävä. Silleen hyvällä tavalla.

Näiden ajatusten myötä toivotan hyvää ja tunnelmallista joulunaikaa sinulle, Rakas Lukija, pidä huolta itsestäsi ja läheisistäsi ja Suomessa pimeyden keskelläkin mielessä se, että 22.12. päivät alkavat pidentyä. Hyvää joulua!

Ummikkona ulkomailla

Olin muutaman päivän Münchenissa, kun alueen suomalaisyhteisö järjesti Kulttuuritreffit. Yhdessä Sveitsissä asuvan dekkaristi Helena Väisäsen kanssa kerroimme kirjoistamme ja kirjoittamisesta innostuneille ja kiinnostuneille kuulijoille. Tilaisuus oli todella mukava, kiitos järjestäjille! Enimmäkseen yksinään pakertavalle kirjailijalle kohtaamiset lukijoiden kanssa ovat antoisia ja energisoivia.

Yksin monista Ludvig II:n
rakennuttamista linnoista.

Parina päivänä ehdin myös tutustua kaupunkiin ja lähiseutuun, kun Helsingistä tulleen matkakumppanin kanssa kävimme tutustumassa Neuschwansteinin linnaan, jonka ”hullu” kuningas Ludvig II rakennutti voidakseen elää Wagnerin oopperoiden tapahtumapaikkoja jäljittelevässä ympäristössä. Rakennusprojekti on ollut valtava, silti kuningas asui siellä vain puolisen vuotta ennen kuin hänet haettiin ”hoitoon” ja sillä matkalla hän menetti henkensä. Oli miten oli, melkoisen turistirysän hän tuli luoneeksi. Tänä päivänä Saksan valtio lienee kiitollinen.  

München oli täynnä väkeä, hetkittäin jopa ahdistavan ruuhkainen. Kiertelin kameran kanssa hiljaisemmilla kaduilla ja totesin ettei kuvattavaa minun makuun ole juurikaan. Rakennukset olivat liian hyväkuntoisia, liian siistissä maalissa, rosoisuus puuttui kokonaan. Käänsin katseeni ja räpsin kuvia rakennuksista kun ne heijastuivat vastapäisistä ikkunoista. Johan alkoi näyttää paremmalta.

Juustoa juuston päällä. 

Sain mukavasti myös tuntumaa siihen, mitä Portugalissa vierailevat ystävät ja sukulaiset kokevat kun eivät osaa sanaakaan paikallista kieltä. Saksantaitoni rajoittuu kahteen lauseeseen, eikä niistä kummastakaan ole matkustaessa juuri apua (Ich weist nicht ja Ich lieben dich). Ruokalistoja ei läheskään aina ollut muilla kielillä ja kun liharuuat eivät enää maistu, oli aikamoista arpomista mitä eteensä sai. Käsesplätzlestä saattoi kyllä melko helposti päätellä että kyseessä on jonkinlainen juustopläjäys, mutta Törnelprötselin ja Swineinebörtslagenhaftin tms. kanssa epätoivo iski. Onneksi matkakumppani jaksoi kääntää käsittämättömiä ruokien nimiä ja sain syödäkseni. Tosin kuuluisassa Hofbräuhausissa ”kasvisruoka” vaikutti lähinnä annokselta, josta oli jätetty liha pois. Siinä oli iso taikinapallero joka ui sienikastikkeessa, ei mitään muuta.

Olin tuskin päässyt istumaan lentokentälle vievään bussiin kun sen kuljettaja tuli hakemaan minua. Tulkiksi! Ulkona kadulla kaukaa idästä tullut nainen halusi tietää onko illalla luvassa liikenneruuhkaa. Hän puhui selkeää englantia, kuski ei. Nainen kysyi käsiä huitoen: ”Traffic jam at six o´clock?”, kuski vastaa: ”Ja, ja! Keine problem!”. Minäkin yritin, mutta vastaus oli yhtä ristiriitainen. Kehotin naista kysymään asiaa seuraavan bussin kuljettajalta tai hotellista.

Tätä kirjoittaessa odotan lentoa Portoon ja kotiinpaluuta. Reissuun lähtiessäni Kisu oli eläinsairaalassa kovan flunssan vuoksi, nyt se on kotona mutta sisälle suljettuna. Se ei ole ollut siitä kovin mielissään vaan alkaa aamuyöstä pitää naukukonserttia. Pitää jatkaa myös huoneemme maalausremonttia ja viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamista. Ei käy aika pitkäksi, toisaalta koskapa olisi käynyt.

On sitä ruskaa muuallakin kuin Suomessa. 

Ihmisten ilmoilla

Tällä viikolla kömmin ulos kirjoittajankammiostani ja matkustin Portimãon kaupunkiin Algarveen.  Kävin eilen puhumassa Algarven Suomi-Seuran Kirjallisuuspäivässä, joka järjestettiin Aleksis Kiven ja Suomalaisen kirjallisuuden päivän kunniaksi. Puhuin kirjoittamisesta, unelmien toteuttamisesta yritysmaailmasta tuttujen menetelmien avulla, kirjojeni syntyvaiheista ja yritin kannustaa kuulijoitakin kirjoittamaan esimerkiksi omia muisteloitaan jälkipolville. Ohjelmassa oli lisäksi vahvasti tulkittuja runoja ja kuuntelimmepa myös pätkän Seitsemää veljestä.

Aamu- ja iltapäivän tilaisuuksien päätteeksi signeerasin kirjoja viereisessä Koivu Shop & Caféssa, joka, aivan oikein päätelty, on suomalainen ja hyvää vauhtia muodostumassa paikallisten suomalaisten kohtauspaikaksi. Tiistaina nautin siellä tutusta lohikeitosta – meillä kotonahan ei tule kysymykseenkään laittaa keittoon maitoa – ja paikallisten neulootikkojen seurasta puikkojen kilistessä. Oma kutimeni oli valitettavasti hotellissa.

Rakastan kirjoittamista. Sitä, että päivärutiineihin kuuluu lounaan jälkeinen vetäytyminen omiin oloihini omien ajatusteni ja tekstieni kanssa. Rakastan sitä, kun sanat tulevat jostain pohjattomalta tuntuvasta kaivosta ja löytävät muotonsa ensin tietokoneen ruudulla ja sitten kirjan sivuilla. Se on yksinäistä puurtamista, mutta se sopii minulle.

Mutta aivan yhtä innostavaa on mennä lukijoiden ja potentiaalisten lukijoiden pariin, keskustella, kuunnella heidän tarinoitaan, kertoa miksi ja miten olen tähän päätynyt. Jostain syystä ihmisiä näyttää kiinnostavan se, kun joku jättää hyvinpalkatun työn ja heittäytyy täysin epävarman päälle. Onko se rohkeutta vai hulluutta, en ole itsekään vielä varma.

Ihmisten kohtaaminen on kirjailijan työn toinen antoisa puoli. Se tasapainottaa yksin tekemistä ja tuo elämään kokonaan uuden ulottuvuuden. Ilman sitä en ehkä jaksaisi kirjoittaa vuodesta toiseen. Se alkaisi tuntua siltä, että kirjoittaisi vain itselleen, ja mitä mieltä siinä olisi. 

Kiitos siis kaikille mukana olleille kuin myös lausuja Anja Mikkolalle, tilaisuuden järjestäjille, juontaja Tuijalle ja Koivu-kahvilalle!

Monet kirjailijat tekevät vierailuja muun muassa kirjastoihin Suomessa. Kannattaa mennä kuuntelemaan ja keskustelemaan, sillä myös lukijoiden on hyvä kömpiä välillä pois sieltä mukavien nojatuolien uumenista ihmisten ilmoille vaihtamaan ajatuksia kirjailijoiden ja muiden lukijoiden kanssa. 

Ei minulla tällä kertaa muuta. Junan lähtöön on pari tuntia aikaa, Portimãossa sataa. Matka suuntautuu seuraavaksi Lissaboniin, missä tapaan tuttuja ja osallistun alueella asuvien suomalaisten kuukausitapaamiseen toispaikkakuntalaisena. Lauantaina kotiin ja maanantaina palaan kirjoituskammioon. Seuraavaan matkaan on vain pari viikkoa, silloin suuntaan Helsinkiin ja Kirjamessuille, missä osallistun yhteen Dekkarilauantain paneelikeskusteluun yhdessä kirjailija Vera Valan kanssa, klo 13.30 Punavuori-lavalla. Tervetuloa kuuntelemaan!

Tämä oli siitä outo matka, että olen liikkeellä ilman kameraa. Kuvituksena vain siis yksi kännyräpsy, kun kävimme Lissabonista tulleiden ystävien kanssa illallisella Alvorissa. Kaunis paikka. 

Hyviä hetkiä

Päässä pörisee vielä eilen päättyneen Espanjan matkan tapahtumat. Mistä aloittaisin kertomaan? Otetaan kaupunki kerrallaan:

Maaliskuinen raekuuro, Madrid. 

Madrid pe-aamu – ma-aamu

Madridiin mennään taidemuseoiden vuoksi, mutta tällä kertaa en käynyt yhdessäkään. Kiertelin kaupungilla kameran kanssa matkakumppanien ollessa museoissa. Lauantaina metsästin lankakauppaa. Eräässä käsityöliikkeessä neuvottiin mistä niitä löytyy. Ostin lankaa junamatkojen varalle, sillä siirtyminen kaupungista toiseen tapahtui junalla.

Sunnuntai-iltäpäivänä poikkesin huoneistomme lähellä olevaan jazz-baariin välipalalle. Pikavisiitiksi tarkoitettu käynti venähti neljään tuntiin. Baaria pitävä pariskunta hyppäsi tiskin toiselle puolelle kun saivat apulaisen paikalle, ryhdyimme juttusille ja seuraan liittyi pari kanta-asiakasta. Kuulemma tuntevat erään Madridissa asuvan suomalaisen, joten heti löytyi yhdistävä tekijä. Juttelimme sujuvasti espanjan, portugalin ja englannin sekoituksella. Poislähtiessäni hyvästeltiin poskisuudelmin maan tapaan, tottakai. Keskellä suurkaupunkia näin välitön ystävällisyys yksin liikkuvaa kohtaan on liikuttavaa. Ja harvinaista. Mutta kyllä, suomalaisuuteni lisäksi kiinnostusta lisäsi se, kun kerroin asuvani Portugalissa ja kirjoittavani rikosromaaneja.

Patio Córdobassa.

Córdoba ma-iltapäivä – ti-iltapäivä

Córdoban sateisia pikkukujia pitkin löytyi tie suorastaan hämmentävään Mesquitaan, joka on alun perin ollut maurien rakentama moskeija, sittemmin katolilaisten omima ja täydentämä katedraali. Pari muutakin kiinnostavaa kohdetta tuli nähtyä, mutta päällimmäisenä Córdobasta jäi tällä kertaa mieleen illallinen. Menimme matkakumppanin kanssa ihan tavalliseen ravintolaan nimeltä Taberna Casa Bravo, tilasimme illan menun. Pian paikalle ilmestyi mies kitaran kanssa. "Voi ei", ajattelin, "se on joku katusoittaja" (joista monet ovat toki erittäin hyviä) "ja nyt joudumme kuuntelemaan besamemuchoa ynnä muuta koko illallisen ajan". Väärässä olin, ja iloinen siitä. Mies alkoi lurittelemaan kitarallaan kauniita flamenco-kappaleita, kappaleiden välissä selosti jotakin mukanaan tulleelle pariskunnalle hiljaisella ja rauhallisella äänellä. 

Seuraavaksi paikalle asteli arviolta ainakin kahdeksankymppinen mies hentoisin askelin. Hänellä oli musta puku, valkoinen paita ja musta tasalierinen hattu. Tyy-li-käs! Hän tervehti kevyesti kumartaen, istahti nurkkapöytään ja tilasi pullon sherryä ja neljä lasia.

Pieni Koraani, La Casa Andalusí, Córdoba.

Jatkoimme syömistä, kuuntelimme kitaramusiikkia, enkä kiinnittänyt huomiota siihen mitä ympärillä tapahtui, kunnes selkäni takana kajahti. Katto nousi leijumaan. Ei, en liioittele. Siltä ainakin tuntui. Varovasti käännyin katsomaan ja näin, että kitaristin kanssa samaan pitkään pöytään oli istuutunut isokokoinen mies, joka kädet levällään ja silmät pullistuen revitteli niin keuhkojensa pohjasta, että joutui säkeiden välillä yskähtämään. Vahvaa tulkintaa! Seuraan liittyi kohta vanhempi, vaaleahiuksinen herrasmies, jolla vaalean puvun alla oli salaatinvihreä paita ja sävy-sävyyn solmio. Miehet lauloivat kilpaa olé-huudahdusten saattelemina. Paikalle valui lisää väkeä, välillä kitara kiersi ravintolan baaritiskin takana olleelle miehelle, joka takoi sen melkein epävireeseen. Mustahattuinen mies tilasi annoksen ranskalaisia perunoita ja köpötteli tarjoamassa sitä musikanteille ja tutulle yleisölle, ei sentään meille.

Ruoka ja jälkiruoka oli syöty, mutta vielä piti tilata lasi vino finoa ja jäädä kuuntelemaan tätä yllättävää konserttia. Tarjoilijalta kuulin, että muusikot tulevat paikalle jammailemaan joka maanantai. Voi kunpa asuisin Córdobassa, edes päivän viikossa. 

Kuja Sevillassa. 

Sevilla ti-iltapäivä – ke-iltapäivä

Sevillasta tuli nähtyä niin kevyt pintaraapaisu, että sinne on palattava joskus ajan kanssa. Kiertelin kapeita kujia, luulin eksyneeni, mutta päädyinkin aina takaisin kujille, joita olin jo kulkenut. Kaupungissa oli rento tunnelma ja turisteja ihan riittävästi. Eräässä pikkutavernassa kiinnitin huomiota yksin matkustavaan nuoreen mieheen, joka ilahtui suunnattomasti, kun tiskin takaa löytyi ruokalista koreaksi.

Kävimme myös kuninkaanpalatsissa, joka sekin on alkujaan maurien rakentama kaunis rakennus pylväineen, holvikaarineen ja monine patioineen.

Málaga ke-ilta – ma-aamu

Matkani varsinainen tarkoitus oli käydä Torremolinosin ja Benalmadenan Suomi-yhdistyksissä kertomassa kirjoistani ja kirjoittamisesta. Lämmin kiitos Matti T.:lle, joka nämä vierailut järjesti! Oli mukava nähdä opaskeikoilta tuttuja ihmisiä, mukavaa oli myös huomata miten aktiivista väkeä yhdistyksissä on. Molemmissa yhdistyksissä on mm. kirjasto ja erilaisia harrastepiirejä, järjestetään tansseja ja retkiä. Yksin ei tarvitse jäädä!

Benalmadenassa oli paikalla kirjoittajapiirin jäseniä, ja kakkukahvien äärellä virisi vilkas keskustelu kirjoittamisesta, kustantajista ja kirjojen julkaisemisesta. Muistoksi sain kirjoittajapiirin julkaiseman antologian Heijastuksia. Vasta alkaessani lukemaan sitä kotimatkalla huomasin nimen. Seuraavaksi suunnittelemani romaanikäsikirjoituksen yhtenä teemana on heijastukset.

Palatessani Benalmadenasta näin paikallisbussissa tutunnäköisen nuorenmiehen. Saman korealaisen, joka pari päivää aiemmin hihkui ilosta kun pikkukuppilasta löytyi koreankielinen ruokalista. Jäi vielä pois samalla pysäkillä. Minullahan ei jää kasvot mieleen, paitsi jos ne ovat kovin persoonalliset, kuten tällä henkilöllä.  

Heijastuksia Málagassa. Ja turskaa. 

Pari päivää Málagassa kiertelyä, runsaasti tapaksia ja parit lasilliset maukasta Manzanillaa. Palmusunnuntaina kaupungin kadut täyttyivät kulkueista, mutta se on jo ihan oma tarinansa. 

Reissussa oli monia hyviä hetkiä, mutta kotiinkin oli kiva palata. Kevät on jarrutellut tuloaan täälläkin, mutta nyt sentään aurinko paistaa ja pyykit kuivaa.  

Huomenna taas sataa. Se ei ole pessimismiä, vaan meteorologiaa. 

Eka kerta

Praia do Monte Clérigo, Aljezur, Algarve

Minulta, kuten varmasti monelta muultakin ulkosuomalaiselta, kysytään usein miten päädyin juuri Portugaliin. Selitän, että se on erään lomamatkan seurausta – olin vuoden 2009 kesällä erään tuttuni luona lomalla Keski-Portugalissa ja ihastuin niin maisemiin, ihmisiin kuin ruokaankin. Pian palasin Portugaliin, ensin vuoden vuorotteluvapaalle, sitten parin Suomen vuoden jälkeen uudelleen, tällä kertaa ehkä pysyvästi.

Hämyisä kuja, Ribeira, Porto

Varsinaisesti ensimmäisestä Portugalin matkasta on kuitenkin aikaa jo, öh, likimain kolmekymmentä vuotta. Silloinen avopuolisoni voitti firman pikkujoulujen arvonnassa lentoliput Lissaboniin. Mahtavasta palkinnosta huolimatta harmittelimme ensin, että miksi juuri Lissaboniin, mitä näkemistä piskuisen Portugalin pääkaupungissa muka on. Päätimme kuitenkin lähteä matkaan, varasimme liput minullekin ja huoneen hotelli Mundialista, joka on yhä olemassa.

Olimme niin väärässä. Lissabonissa oli nähtävää läkähdyksiin asti, pidennetty viikonloppu ei riittänyt lähimainkaan. Parasta oli se, että kaupungissa sai liikkua kuin tutkimusmatkalla, kun kaupungista ei entuudestaan tiennyt muuta kuin sen mitä pienestä taskuoppaasta oli häthätää opiskellut. Minuun teki vaikutuksen niin Eduardo VII:n puiston yläpäästä alas Tejo-joelle laskeutuva maisema kuin Carmon kirkko, missä vuoden 1755 tuhoisassa maanjäristyksessä katto romahti seurakuntalaisten päälle. Jerónimos-luostarissa saatoin kuvitella kaapuihin pukeutuneet munkin vaeltamassa pitkin holvikäytäviä, Belémin tornissa kuulin muka kanuunan pamauksen kun ryöstäjät pyrkivät jokea pitkin. São Jorgen linnoituksella käyskentelevät riikinkukot, Alfaman kapeat kujat ja hotellihuoneen ikkunasta näkyvä, talojen katoilla levittäytyvä televisioantennimetsä tekivät yhtälailla lähtemättömän vaikutuksen kuten myös aamuvarhaisesta lähtien hotellin ohi kolistelevat raitiovaunut. En vielä maininnut funiculareja, rinneraitiovaunuja? Enkä vaunumuseota tai kasvitieteellistä puutarhaa? Tai lukuisia miradouroja, näköalapaikkoja?

Kolmisenkymmentä vuotta sitten, ennen Lissabonin maailmannäyttelyä, kaupunki oli hurjan paljon hiljaisempi kuin nykyään. Turisteja ei ollut nimeksikään ainakaan silloin maaliskuussa. Haasteeksi osoittautui ruokapaikkojen löytäminen. Niitä ei kerta kaikkiaan tuntunut olevan ja neljän päivän aikana laihduinkin pari kiloa. Nyt tiedän, että olimme liikkeellä suomalaiseen tapaan liian aikaisin, illallista alettiin syömään vasta kahdeksan aikoihin. Paras, ja samalla myös edullisin ateria  oli matkaoppaan mainitsemassa, kansanruokalaksi ristimässämme ravintolassa, jossa oli iso, kaakeliseinäinen sali. Se oli täynnä väkeä elämän kaikilta laidoilta, puheensorina kohosi korkeaan kattoon ja tunnelma oli 90-luvun alun Suomesta tulleelle kieltämättä eksoottinen. Ruokalistalta sai valita mitä halusi ja lisukkeet erikseen. Grillattu kana vihannesten ja viinipullon kera maksoi muutaman senaikaisen markan.

Hylätty luostari, Cabo Espichel, Sesimbra, Setúbal

Seuraava retkeni Portugaliin suuntautui Azoreille. Siitä saatan kirjoittaa joskus toiste erikseen. 

Ensimmäisestä Lissabonin reissusta lähtien olen pitänyt parhaimpina matkoja sellaisiin paikkoihin, jotka eivät ole ”TV:stä tuttuja”, toisin sanoen paikkoja, joiden nähtävyydet eivät ole entuudestaan tuttuja tai missä ei ole varsinaisia turistirysiä ollenkaan. Myönnän, Eiffel-torni ja Colosseum ovat ihan vaikuttavia livenäkin, mutta varsinaista löytämisen riemua olen tuntenut eksyessäni autiolle rannalle Algarvessa, jyrkänteen laidalla olevan hylätyn luostarin luo Setúbalissa tai hämyisälle kujalle Portossa, kivenheiton päässä turistien kansoittamista ravintoloista. Omien polkujen kulkija näkee enemmän, kokee vahvemmin – ja tärvää vähemmän aikaa jonottamiseen. 

Rakas herra Murphy

Kirjoitan Teille, sillä minun on pakko tunnustaa, että tähän asti olen pitänyt Teitä urbaanina legendana ja taruolentona, jonka nimiin pistetään kaikenmaailman vastoinkäymiset. Nyt olen saanut oppia, että olette oikeasti ollut olemassa ja että kehittämäänne lakia voi soveltaa monin eri tavoin.  

Kaikki alkoi siitä, kun maanantaiaamuna kotiseuduillani Portugalissa vallitsi sakea sumu. Sellainen, missä ilma tihkuu kaikkeen kiinni tarraavaa kosteutta. Olin lähdössä illansuussa matkalle, ja viimeiset pyykit oli tarkoitus pestä aamulla siinä uskossa, että vallitsee se sama liki 30 asteen lämpötila kuin edeltävinä päivinä. Jos olette joskus käynyt Pohjois-Portugalissa, herra Murphy, tiedätte, ettei siellä kuivata mitään silloin kun on sumua. Minun olisi pitänyt pestä pyykit jo sunnuntaina vaikka olikin lepopäivä.

Sain kuitenkin runsaat tavarani pakattua ja pääsin lähtemään hyvissä ajoin kohti Porton lentokenttää. Pian jouduimme toteamaan, että liikenne maantiellä oli aivan tukossa onnettomuuden vuoksi. Hetken aikaa jonon hännillä roikuttuamme ikänsä niillä seuduilla asunut puolisoni muisti pienen sivutien, jota pitkin pääsimme ohittamaan sumppukohdan. Jättäessäni kentällä matkalaukkua ruumaan vietäväksi tapahtui toista kertaa eläissäni se, että myös käsimatkatavara punnittiin. Molemmilla kerroilla ylipainoa oli. Olisi ehkä pitänyt pakata ne sangriaa varten varatut appelsiinit käsilaukkuun. 

Päästyäni turvatarkastuksen läpi sain todeta, että lentoni Lissaboniin tulisi lähtemään tunnin myöhässä. Ei vielä hätää, jäisi silti tunti aikaa ehtiä jatkolennolle kohti Helsinkiä, jonne oli määrä saapua aamukuudelta tiistaina. Kävin syömässä pienen pastasalaatin että jaksaisin seuraavaan lentoon saakka. Tilanne kuitenkin muuttui pian ja lopulta lähtöportilla minulle ilmoitettiin, etten ehtisi jatkolennolle vaan minun pitäisi jäädä yöksi Lissaboniin. Kotiin en voisi palata yöksi, sillä sumun ennustettiin jatkuvan. Olisi sittenkin pitänyt varata tuntia aiempi lento Lissaboniin. Sekin lähti myöhässä, mutta sillä olisi sentään ehtinyt jatkolennolle.

En sen tarkemmin vaivaa Teitä sillä kaaoksella, joka Lissabonissa lentokentän transfer-palvelussa vallitsi, enkä sillä satojen ihmisten jonolla, joka kiemurteli laukkujensa kanssa etelän leudossa yössä kohti taksikyytiä. Pääsin lentoyhtiön järjestämään hotelliin ”in-the-middle-of-nowhere” yhden aikoihin yöllä. Oli nälkä ja jano ja ja väsy ja ravintola luonnollisesti kiinni. Vastaanoton sympaattinen vanha herrasmies haki minulle aamiaispaketin, säälistä varmaan. Söin yöpalaksi jugurttia. Menin nukkumaan ja ehdin nukkua melkein kolme tuntia ennen herätystä. En voinut käydä virkistävässä suihkussa, sillä matkalaukun jäätyä kentälle odottamaan aamulentoa, ei minulla ollut muassani juuri muuta kuin hammasharja. Nainen tarvitsee kaikenlaisia tarvikkeita siistiytyäkseen, herra Murphy. Esimerkiksi hiusharjan.

Valmistautuessani nousemaan nuhjuisena Lissabonista Brysseliin menevään koneeseen minulle ilmoitettiin, että käsimatkatavara täytyy laittaa ruumaan. Että se ei muka mahdu matkatavaralokeroon. Kyllä se mahtuu. Olen matkustanut sen kanssa kymmeniä kertoja, herra Murphy. Laukku vain näyttää pullealta, mutta oikeasti se on solakka, ihan oikeasti on. Ei silti auttanut muu kuin kaivaa laukusta arvotavarat; kannettava tietokone, järjestelmäkamera ja kaulakoru ja pakata ne mukanani olleeseen kukikkaaseen kauppakassiin. Olisi pitänyt pakata mukaan myös muuta tarpeellista, kuten lääkkeet ja toilettitarvikkeet. Jälkimmäisistä edes se hammasharja.

Vielä lentokoneen ovella varmistin henkilökunnalta, että laukku varmasti kulkee Helsinkiin asti. Toki. Ei vaan tullut tarkistettua että milloin.

Sitten kaikki sujui vähän aikaa ihan hyvin. Lennot eivät kulkeneet aikataulussa mutta pääsin kuitenkin Helsinkiin, missä alahuuli väpättäen seurasin kun samalla lennolla tulleet poimivat matkatavarahihnalta laukkujaan, myös Lissabonista asti tulleet. Kumpaakaan minun laukkuani ei näkynyt.

Vasta tehdessäni katoamisilmoitusta tajusin, että lääkkeet olivat jääneet käsimatkatavaraan joka oli nyt siis ties missä, varmaan Brysselissä. Minulla on eteisvärinätaipumus, herra Murphy. Ilman lääkitystä sydämeni heittäytyy holtittomaksi. Se tuntuu siltä kuin joku pitäisi sitä nyrkkeilysäkkinään. Minulla oli käsilaukussa illan lääkeannos ja laskeskelin, että pärjään kyllä seuraavaan iltaan saakka. Toivottavasti. Valvominen laukaisee joskus kohtauksen lääkityksestä huolimatta, ja minähän olin tosiaan valvonut.

Matkatavarat löytyivät ja tuotiin seuraavana päivänä. Aloin purkaa tuomisia ja huomasin, että Suomessa käyttämäni puhelimen laturi oli kadonnut käsimatkatavarasta. Tavarat oli tutkittu, sillä lääkepakkaukset ja Toblerone-pötkö oli revitty auki. Onneksi lääkkeitä ei oltu takavarikoitu, tuumin siinä sydän tykyttäen, eihän niissä ollut mitään kiinni lätkäistyä reseptitarraa kuten Suomessa on tapana laittaa. Vanhan nokialaisen laturi oli kuitenkin kelvannut tai jäänyt laittamatta takaisin laukkuun. Ei, kadonneiden matkatavaroiden asiakaspalvelusta ei ollut mitään apua, herra Murphy. He tekivät vain vahinkoilmoituksen ja voin hakea korvausta viisi vuotta vanhasta laturista jota tarvitsisin juuri tässä ja nyt heti. Virta on käymässä vähiin ja joudun soittelemaan lainapuhelimella.

Tokihan asioilla on taipumus aina järjestyä, vaikka usko siihen oli horjahtaa kun kirjanjulkistustilaisuuteeni soittamaan tulossa ollut pianisti perui tulonsa, koska joutui oikeisiin töihinsä, musikaalin ylimääräisiin harjoituksiin. Ensi-ilta koittaa kohta. Onnenkantamoisia osuu joskus kuitenkin minunkin kohdalleni, herra Murphy, ja tällä kertaa näytän Teidän laillenne pitkää nenää: tilaisuuteen tulossa oleva ystävä lupautui esiintymään kemujen alussa. Hän olisi joka tapauksessa liikkeellä kitaransa kanssa. 

Pieniä ovat vastoinkäymiseni, herra Murphy, suorastaan mitättömiä monen muun rinnalla. Niin monta tapaa on tehdä asioita, eikä niiden pieleen meneminen ole läheskään aina itsestä kiinni vaan sattuma sohii kaikkea. Jossittelu ja jälkiviisaus ovat turhaa viisastelua, mutta jotain voi kuitenkin ottaa aina opiksi. Pysytään rauhallisina ja luotetaan siihen, että kaikki järjestyy. Kuten eräs ystävä kannusti: mikä alkaa huonosti, voi vain päättyä hyvin.

Ei minulla muuta, herra Murphy. Toivon, että tämä kirje tavoittaa Teidät vähintäänkin hyvissä sielun voimissa. Ruumiinne lienee jo tomua. 

Parhain terveisin

Anu Patrakka

Esikoiskirjailija

P.S. Oheistan kuvia seiteissä tasapainottelevista ötököistä. Siltä minusta on viime aikoina vähän tuntunut. 

Välähdyksiä

Viime viikolla Vila do Conden kaduille levitetyt kukkamatot vaihtuivatkin begonioihin ja hortensioihin Helsingin Arabianrannassa. Otin äkkilähdön Suomeen yllättäen selkäleikkaukseen joutuneen perheystävän avuksi. Olin varautunut hoitamaan kaikki taloustyöt, mutta lähinnä olen ollut kanto- ja istutusapuna ja aluksi seurana rauhallisilla kävelylenkeillä.

Sain sitten vielä kunnon suomalaisen kesäflunssan. Se vähän hidastaa vauhtia nyt.  

Pariin viikkoon on mahtunut ystävätapaamisten ja asioiden hoidon lisäksi paljon muuta. Ne ovat jääneet mieleen välähdyksinä:

Pihlajankukkien tuoksu ja satakielen laulu. Nappasin koivusta lehden ja heiluttelin nenän edessä, tungin melkein sieraimiin. Alkava nuha riisti tuoksun.

Sauna ja saunaolut kattoterassilla. Se puhtoinen olo, jonka vain voi kokea saunottuaan.

Aamupuurossa mustikoita ja mansikoita.

Nurmikon poikki juokseva kesäasuinen lumikko. Luulin sitä ensin oravanpojaksi, jolle ei vielä ollut ehtinyt kasvaa tuuheaa häntää.

Kävelyretki Porvoon vanhassa kaupungissa. Silloin kun olin lapsi, siellä ei kiertänyt kaukaa Kiinasta tulleita turistiryhmiä sateenvarjojen kanssa aurinkoisena päivänä. Putkahdin eräälle kujalle kai vähän eksyneen näköisenä, koska paikalle osunut posteljooni kysyi: ”Kaikki hyvin?” Meni hetki palata takaisin tolkkuihin jonkun puhuteltua minua Suomessa. Kävi ilmi, että olemme asuneet joskus naapurikaduilla.

Aivan pläkä meri ja vedenpinnalla punaiset ruusun terälehdet merkkaamassa viimeistä leposijaa. Tuhkat eivät leviä merelle aaltojen mukana, ne vaipuvat pohjaan. Sitä en ennen tiennyt.

Tunteroinen Suomalaisessa kirjakaupassa tutkien alelaareja. Ostin kotimaisia dekkareita ja taputin itseäni olalle. Hyvä tyttö.

Toinen tunteroinen lehmuksen alla Ruttopuistossa lukien Ilkka Remeksen Ruttokelloja, jonka juuri olin ostanut Hietsun kirpparilta eurolla. Viereiselle penkille aikova nuorimies kysyi, häiritseekö minua jos hän polttaa siinä hetken sikaria. Ei häirinnyt. Enkä säikähtänyt kun minua puhuteltiin. 

Portugalista kantautuneet traagiset uutiset metsäpalojen uhreista. On vaikea uskoa, että sellaista voi tapahtua.

Lasilliset raikasta valkoviiniä ravintola Koskenrannan terassilla lämpimässä auringonpaisteessa. Väitin, että huhut kylmästä keväästä ovat vahvasti liioiteltuja.

Seuraavana päivänä hieman erilainen turistikierros Helsingissä: Jarkko Sipilän vetämä rikoskävely Aleksilla. Oli hyytävä tuuli ja taivaalla väijyi tummia pilviä valmiina rojauttamaan sadetta niskaan. Aleksi 13:n kohdalla alkoi kadota tunto sormista. Mielenkiintoinen esitys Aleksin kulmien rikoshistoriasta piti kuitenkin otteessaan. Kiitos Jarkolle myös antamistaan käytännön neuvoista; mm. jos kavaltaa rahaa, ei kannata siemailla kallista samppanjaa julkisella paikalla vaan mieluummin piilossa muurin takana. Silmäkulmassa taisi vilahtaa pieni pilke. 

Kirjoitus talouspaperin palassa: ”Mökkiterassilla kaksin. Katselet merelle. Voimme olla yhdessä ihan hiljaa.” Portugalilainen versio siitä kuuluisi: ”Täpötäydessä rantakahvilassa. Katselet Atlantille. Voimme jutella yhdessä kaikessa rauhassa.”

Perjantaiaamuna palaan kotiin ehtiäkseni juhannuksen, São Joãon viettoon. Syömme grillattuja sardiineja ja broa-maissileipää, salaattia ja keitettyjä perunoita. Olen melko varma siitä, ettemme valvo läpi yön, kuten joidenkin perinteisiin kuuluu. Koska herätys Suomessa on ennen aamuneljää, on jo saavutus jos selviän silmät auki iltakymmeneen asti.

Seuraavan kerran Suomeen elokuussa. 

*********

Lopuksi vielä pari makupalaa elokuussa ilmestyvästä kirjastani Huomenna sinä kuolet: 

Mikä murhissa ja tapoissa sai tavallisen kansalaisen päänahan kihelmöimään niin jännittävän miellyttävästi? Oliko se jokin alkukantainen saalistava eläin, joka lymyili jokaisen sisimmässä, vai vahingoniloa tai helpotusta siitä, että se tapahtui tälläkin kertaa jollekulle muulle? Yksityiskohtien mässäily mediassa sai aikaan yökötyksensekaisen hekuman, mitä verisempää ja väkivaltaisempaa,

sen parempaa viihdettä sai mediamaksujensa vastikkeeksi. Murhiahan sai tapahtua, kaikin mokomin, kunhan ne eivät koskettaneet omaa lähipiiriä. Tai jos niiden piti koskettaa lähipiiriä, niin mieluummin sitä ikävää työkaveria tai rasittavaa anoppia tai naapuria, jonka koirat räksyttivät yötä päivää. Ihmisen itsensä piti kuitenkin saada olla pienen sievän turvakehänsä suojissa, pahan tavoittamattomissa. 

***

Joskus pesästä löytyi kuoreton muna. Sitten pelkät kuoret. Ollessaan vielä paremmassa kunnossa maanviljelijän äiti puuttui siinä vaiheessa asiaan ja pisti kanalta kaulan poikki. Valutti veren talteen, nyppi höyhenet ja laittoi kanan pataan ja keitteli siitä veren kanssa maukkaan muhennoksen, arroz de cabidelan.

Nyt häntä ei enää päästetty tappopuuhiin. Ei sen jälkeen kun eräs päätön kana oli päässyt vanhuksen näpeistä karkuun ja juossut itsensä hengiltä, sotkien pihakivetyksen punaisilla roiskeilla. Hyvät veret menivät hukkaan, vanhus harmitteli monta päivää, kunnes tapaus painui muistin mustaan aukkoon.

Tilaa kirja Myllylahdelta tai kysy kirjakaupasta tai kirjastosta, tulossa myös e-kirjana. 

Tunnelmallista ja turvallista juhannusta, rakkaat lukijat!

Herkän nenän juhlaa

Ei savua ilman tulta?

Nätti nimetön pikkukaupunki Galiciassa.

Kolmisen viikkoa sitten kirjoitin läheisestä metsiköstä nousevan synkkää savua. Pari tuntia myöhemmin pihalla lensi tuhkaa, ilma oli sakea savusta. Kyseessä ei ollut roskien poltto, kuten uskoin ja toivoin, vaan kevään ensimmäinen metsäpalo. Paloautot olivat pian paikalla.

Eräänä iltana kapusin yläkertaan ja ihmettelin metsän suunnalla näkyviä keltaisia katuvaloja paikassa, jossa ei ole ennen valoja näkynyt. Parin sekunnin päästä tajusin, että metsä roihuaa taas. Paikalle kutsuttiin palokunta.

Palomiehet ovat käyneet paikalla useaan kertaan sammuttelemassa pahimpia liekkejä, eilen viimeksi. Muutoin metsikkö on saanut kärytä rauhassa. Kai se on sekin tapa siistiä metsänpohja. Ikävämpää se on niiden kannalta, jotka sattuvat olemaan tuulen alapuolella. Pyykkiä ei kannattanut pestä parin ensimmäisen viikon aikana. Talon tuuletuksenkin kanssa oli vähän niin ja näin; avasin ikkunoita vain vastakkaiselta puolelta. Pahimmoillaan yöllä, päiväsaikaisen tuulen tyynnyttyä, savu levittäytyi joka paikkaan, tunki jopa ikkunatiivisteiden läpi huoneeseen.

Ja tämä oli vain yksi pieni metsäpalo, ja kesä on vasta alkamaisillaan. Savupatsaita on noussut muuallakin, myös aivan oman metsämme vieressä. Savun lisäksi olemme saaneet "nauttia" muista hajuhaitoista: lähipelloille on levitetty tuhtia naudanlantaa. 

Tänään on ollut ensimmäinen kärytön päivä pitkään aikaan, vaikka metsästä yhä nouseekin pientä savua. Sen sijaan ilmassa lilluu nyt pölyä. Heinät on niitetty, lantalannoitteet levitetty, maa kynnetty ja kylvetty. Tuuli heittää kuivaa maata ilmaan, pyörittelee sitä kuin jonglööri. 

Pistän taas ikkunoita kiinni ja olen hiljaa iloinen siitä, etten ollut vielä pessyt niitä tälle keväälle.

Vaikka Portugalin kesään tällaisia vähemmän kivoja piirteitä liittyykin, on se aina sopeutumiskysymys. Hyvät puolet tasapainottavat.

Baionan rantaa ja satamaa. Taustalla usvaiset vuoret. 

Yksi täällä asumisen hyvistä puolista on se, että voi vaikka lähteä ex tempore lounaalle ulkomaille. Lähinnä Espanjaan. Viime sunnuntaina pakkasimme vanhanrouvan autoon takapenkille, hyppäsimme itse eteen ja suuntasimme kokan kohti Galiciaa. Ajelimme enimmäkseen meren tuntumassa kulkevia maanteitä pitkin, katselimme maisemia ja merta. Osuimme yhteen kylään juhlien aikaan; ihmiset vaelsivat yhteen suuntaan, kadun varteen pystytetyssä teltassa nautittiin juuri viimeistä ehtoollista kaapupukuisten henkilöiden voimin, kylän padre kiiruhti kadulla vastaan helmojaan nostellen, parin pikkukadun päätyyn oli pystytetty kukin koristellut kaariportit. Jos meillä ei olisi ollut päämäärää ja parkkipaikan olisi saanut lähempää (vanhanrouvan askel on kovin haparoiva), olisi ollut kiva pysähtyä ja katsella tarkemmin.

Hauska tappa vanha tuttu. 

Jatkoimme siis matkaa kohti Baionaa, galicialaista pikkukaupunkia. Mitä pohjoisemmas kuljimme, sitä vuoristoisemmaksi maisema muuttui. Vuorten välisissä laaksoissa täytyy olla runsain määrin mikroilmastoja. Talvella sataa paljon, kesälläkin varmaan joskus. 

Raja ylittyi kun ylitimme Minho-joen ylittävän sillan. Ensin olimme Portugalissa, sitten hups, Espanjassa. Matka jatkui, pysähdyimme parin kuvan verran jossain pikkukaupungissa jonka nimeä en enää muista, sitten pääsimme vihdoin Baionaan. Etsimme ravintolan, söimme hiukan turhan suolaista paellaa ja lähdimme oikomaan jalkojamme vähän.

Mikä on todennäköisyys, että portugalilainen törmää Espanjassa käydessään tuttuihin? Ravintolasta lähdettyämme heti 25 metrin päässä vanharouva kohtasi tuttaviaan. Kannattaisikohan hänen lotota seuraavaksi?

Minulla on paljon pienemmät mahdollisuudet törmätä näillä tienoilla tuttuihin. Ei se mitään, tuntemattomatkin kelpaavat. Kävin aamupäivällä ostamassa vihanneksia paikalliselta viljelijältä, ja kulkiessani kotia kohti purjonvarret kassista kurkistaen alkoi eräs vastaan kävelevä vanha nainen hihkua: ”É daqui? Oletteko te täältä?” Pitihän sitä sitten pysähtyä juttusille, vaikka kotona odotti kovaa vauhtia kohoava sämpylätaikina. Kerroin minkä nimisessä talossa asun, ja sittenhän olimmekin jo melkein sukua, esittäydyimme – naisen nimi oli tietenkin Maria – ja tervehdimme poskisuudelmin, joita naisen lierihattu vähän haittasi, ja vaihdoimme terveyskuulumiset.

Pellon tuotteita pakettiin. 

Tätä kirjoittaessa lähipeltoa ei olla pistämässä pakettiin, vaan viljelijä paketoi heinäpalleroita isoiksi muurahaisenmuniksi. Ehkä vielä tänään hän levittelee sinne navetoiden ikiomaa parfyymiä, lantalietettä. Parinkymmenen metrin päähän makuuhuoneemme ikkunasta. 

Jipii. Hauskaa ja hajutonta vappua teille, Rakkaat Lukijat. 

Etualalla Espanja, taustalla Portugali. 

Pintaraapaisu Portugalia

Moliceiro-veneitä Aveiron keskustan kanaalissa. 

Barran majakka

Monelle matkustavaiselle manner-Portugalista ovat tuttuja Lissabon ja Porto. Maassa on kuitenkin näiden kahden kauniin kaupungin lisäksi monta muuta tutustumisen arvoista kohdetta. Keräsin tähän muutaman, ja vain muutaman. Kooste nähtävyyksineen perustuu vain niihin paikkoihin, joissa olen itse käynyt, ja kaupungeista löytyy toki muitakin nähtävyyksiä kuin tässä mainitut, samoin on paljon muita mielenkiintoisia kaupunkeja ja muita kohteita. Näitä voin nyt kuitenkin lämpimästi suositella lomamatkan päiväretki- tai pidemmänkin oleskelun kohteeksi.

Aveiro

Keskisessä Portugalissa sijaitsevaa Aveiroa kutsutaan Portugalin Venetsiaksi kanaaliensa ansiosta. Kaupungin keskusta kauniine rakennuksineen, kanaaleineen ja pienine katuineen onkin oiva päiväkävelyn kohde. Perinteisellä moliceiro-veneellä voi tehdä pienen ajelun kanaaleilla, aina riaksi kutsutulle laguunille asti. Kannattaa käydä myös katedraalissa ja kävellä suola-altaille, jotka ovat hiukan kaupungin ulkopuolella.

Aveirosta on lyhyt bussi- tai taksimatka merenrannalle Barraan, missä voi ihailla mm. huikean kokoista majakkaa. Keskiviikkoiltapäivisin majakkaan pääsee myös vierailulle – ihan ylös asti.

Kaupungin keskustassa on useita hyviä ravintoloita, ja se on myös suosittu illanviettopaikka kesäisin. Joka kuukauden neljäs sunnuntai Aveirossa on isot antiikki- ja vanhojen tavaroiden markkinat.  

Lissabonin ja Porton väliset junat pysähtyvät Aveiron asemalla. Portosta pääsee myös edullisella suburbano-paikallisjunalla.

Diana-temppeli Évorassa

Évora

Évoran kaupunki on noin kahden tunnin junamatkan päässä Lissabonista itään, sisämaahan. Kaupungin vanha osa sijaitsee kokonaan muurien sisällä ja on yllättävän laaja alue. Katedraalin lisäksi tärkeitä nähtävyyksiä ovat roomalaisten rakentama temppeli, jota kutsutaan Diana-temppeliksi (jäljellä lähinnä rauniot) sekä luista tehty kappeli Capela dos Ossos,  joka ei välttämättä ole niin makaaberi kuin mitä voisi kuvitella. Makuasia toki. Lisäksi vanha aqueduto-vesijohto kaarien alle rakennettuine pikkutaloineen on kiintoisa kohde. Lisäksi Évorassa on pari palatsia. Alentejon maaseutu Évoran ympäristössä on varsinkin keväisin kuulu kauneudestaan. 

Guarda

Guarda on Portugalin korkeimmalla sijaitseva kaupunki, 1000 metrin korkeudessa. Katedraalin, linnoituksen ja museon lisäksi itse kaupungissa ei ole järin paljon nähtävää, mutta vuoristossa sijaitsevana se on silti ihan kiintoisa kohde. Varsinkin junamatka Coimbraan on sykähdyttävä. Guardasta on myös bussiyhteys Espanjan puolelle Salamancaan (lue lisää tekemästäni kiertomatkasta täältä).

Täällä syntyi Portugali. 

Guimarães

Kivimuodostelma Penhan vuorella.

Hiljattain Euroopan kulttuuripääkaupunkinakin ollut Guimarães pohjoisessa Portugalissa viehättää rauhallisuudellaan ja kauneudellaan. Guimarãesia sanotaan Portugalin kehdoksi, berço de Portugal, sillä maa on saanut täältä alkunsa. Laaja kävelykatujen keskusta on mukava paikka käveleskellä ja viettää aikaa. Kannattaa kiinnittää huomiota vanhoihin taloihin: joissakin kerrokset näyttävät olevan kaltevia ja ikkunat ja ovetkin vinoja. Optinen harha vai ei?

Guimarãesin linna on tutustumisen arvoinen kohde, samoin kuin sen vieressä oleva palatsi Paço dos Duques.

Vaikkei varsinaisesta kaupungin hälinästä voi oikein puhuakaan, pääsee sitäkin vähää hälyä pakoon ottamalla köysiratakyydin Penhan vuorelle. Siellä voi nauttia piknikistä satumetsämäisessä ympäristössä ja ihailla vuoren ympärillä avautuvia maisemia.

Jo pelkästään junamatka Portosta Guimarãesiin on elämys, kun juna matelee vehreissä laaksoissa osin jokea myötäillen.

Kapea kuja Piódãossa.

Piódão

Piódão keskisessä Portugalissa on pikemminkin kylä kuin kaupunki. Melkein kaikki rakennukset on koottu paikallisesta materiaalista, nimittän xisto-liuskekivestä. Jopa katot on tehty kivilaatoista. Kylän yleisilme onkin tumma, mutta silti kaunis. 

Sisämaassakaan ei tarvitse olla vailla uimarantaa. Jokien varsilla on praia fluvial -rantoja. Sellainen löytyy myös Piódãosta. 

Laakson vastakkaisella puolella näkyy asumaton kylä. Joskus jotkut ovat ostaneet näitä hylättyjä kyliä ja kunnostaneet rakennuksia muun muassa matkailijoiden käyttöön. 

Näkymä Santa Luziasta Viana do Casteloon, Limajoelle ja Atlantille.

Vaatimattoman sisäänkäynnin takana
piileskelee kehuttu ravintola Vianassa. 

Viana do Castelo

Pohjoisrajan likellä, Limajoen suulla oleva Viana do Castelon kaupunki on ehkä tunnetuin telakkateollisuudestaan ja Coração de Viana, Vianan sydän filigraanikoruistaan, jotka tosin valmistetaan muualla. Vuosittain elokuussa järjestettävässä Romaria de Nossa Senhora d´Agonian juhlissa  nuoret naiset laittavat ylleen perinneasun ja arvokkaat kultakäädyt. Kaupungissa on mielenkiintoinen asumuseo Museu do Traje, jonka yksi erikoisimmista vaatekappaleista on olkitakki, sekä entiseen sairaalalaiva Gil Eanesiin tehty laivamuseo.

Kaupungista pääsee jälleen hetkeksi karkuun, kun hyppää rinnettä pitkin kömpivään elevadoriin eli hissiin ja menee Santa Luzian vuorelle. Huipulta avautuu huikeat näkymät kaupungin yli merelle Santa Luzian pyhäkön edestä. Vielä ylemmäs pääsee kirkon kupolissa. Lähettyvillä on aika monen tähden hotelli Pousade de Viana do Castelo.  Sen sijaan kaupungin keskustassa on sympaattisia pikkuhotelleja ja -ravintoloita.

Viana do Casteloon pääsee Portosta esimerkiksi junalla. Vianasta on myös junayhteys Espanjan puolelle Vigoon (juna lähtee Portosta).

Varsinainen rantarata Farossa. 

Faro

Hypätään pohjoisesta etelään ja Faroon. Monille Farosta tulee mieleen Algarvea palveleva lentokenttä, mutta se on itse asiassa varsin sympaattinen, aito algarvelainen pikkukaupunki. Farossa voi käveleskellä vanhassa kaupungissa ja ajaa rantaa pitkin kulkevalla junalla aina Espanjan rajalle asti, tai hypätä veneeseen ja mennä tutkimaan Ria Formosan luonnonpuistoa. Myös Farossa on luukappeli.

Faroon on junayhteys pohjoisesta asti Lissabonin kautta kauniita maisemia katsellen. Paljon nopeammin toki pääsee lentäen. Albufeiran lomakohteen ja Faron välillä on bussiyhteys.

Vila do Conde

Sokerina pohjalla oma kotikaupunki Vila do Conde, joka sijaitsee Porton pohjoispuolella. Kaupungin kauneinta antia ovat Avejoki, vanhan kaupunginosan kapeat kadut, katedraali, Santa Claran luostarirakennus, huikea aqueduto-vesijohto, jolla on alun perin ollut pituutta useampi kilometri, sekä tietenkin meri ja hiekkarannat. Kaupungissa on mm. merenkulkumuseo museolaivan kera, pitsinnypläysmuseo ja kirjailija José Région kotimuseo.

Vila do Conden vaikuttava aqueduto. 

Jos liikut omalla autolla, käy katsastamassa myös Vila Chãn kalastajakylä ja paikallisen Gaudin taideteokset (katso kuvia täältä), tai aja sisämaahan vaikkapa Santiagon reitin varrella sijaitsevaan Vairãon kylään, jonka korkeimmalla kohdalla on pieni kirkko merinäköalalla ja korkkitammien varjostama pikkupuisto.

Vila do Conde on perjantaisia toripäiviä lukuun ottamatta varsin unelias pikkukaupunki, mutta isomman kaupungin vilinään pääsee käsiksi läheisessä Póvoa de Varzimissa, jossa on jopa kasino. Molempiin pääsee Portosta maan päällä kulkevalla metrolla.

São Jõao eli juhannus on yleensä iso juhla Vilassa. Joka neljäs vuosi järjestetään myös Procissão dos Tapetes de Flores, jolloin kaupungin keskustan kaduille, monen kilometrin matkalle, kootaan kukista matot, joita pitkin kulkee kulkue. Tapahtuma kestää vain yhden päivän, mutta sitä valmistellaan kuukausia. Juhla järjestetään seuraavan kerran 15.6.2017 (katso täältä kuvia vuoden 2013 tapahtumasta).

Vielä jäi uupumaan monet mainiot paikat, kuten: Coimbra, Sesimbra, Sintra, Cascais, Óbidos, Leiria, Nazaré, Dourojoen laakso, Gerês, äh, listaa voisi jatkaa loppumattomiin. Kesäisin on paljon juhlia, ja vaikka niistä useimmilla onkin uskonnollinen tausta, ovat ne mielenkiintoista nähtävää myös ei-katolilaisen vinkkelistä katsottuna, sillä ne ovat olennainen osa portugalilaista perinnettä ja kulttuuria ja varsin värikästä seurattavaa.

Kannattaa myös muistaa, että Portugalissa on  kylpyläkaupunkeja, mm. Luso ja Caldas da Rainha. Sekä jylhää vuoristoa ja ihanaa maaseutua, joka varsinkin täällä pohjoisessa on aina vehreä. Niin ja Atlantin valtameri, aaaah... 

Maisemien lisäksi Portugalin parasta antia ovat tietenkin ystävälliset ihmiset, leuto ilmasto, suht terveellinen ruoka ja suomalaiselle kukkarolle lempeä hintataso. Kaunista arkkitehtuuria pääsee ihailemaan aivan ilmaiseksi, vain omien jalkojensa kustannuksella, sillä ne joutuvat koville! Vastaantulijat opastavat mielellään eksynyttä kulkijaa, ja naisenkin on yleensä turvallista kulkea yksin. En ole koskaan tuntenut oloani turvattomaksi lukuisilla reissuillani vaikka seuralaisena on ollut vain kallis kamera. Parasta antia ovat juttusille ryhtyvät tuntemattomat, ja olen itsekin oppinut avaamaan suuni. Se kannattaa.

Tervetuloa Portugaliin! 

Etualalla laivamuseo Avejoella, taustalla kohoaa Santa Claran luostarirakennus. 

Huikeita vuoristoja, tässä Serra do Açor.