tiistai 25. marraskuuta 2014

Postimies tööttää aina kahdesti

Viime viikon Lissabonin matkan jälkeen on elämä lumpsahtanut takaisin arkeen kuin jalka kosteaan saappaaseen. Vähän nahkeasti siis. Huomaan, että minulla on monta tekemätöntä työtä, onneksi on myös paljon energiaa niiden tekemiseen. Mistä tätä energiaa oikein tulee? En tiedä. Olo on välillä kuin täydellä ilmapallolla, joka on sitomattomana päästetty ilmaan. Se sinkoilee sinne tänne iloisesti pörähdellen ja tömpsähtää sitten latteana maahan. Luulenpa, että jouluna annan itseni tömpsähtää ja silloin ihan vain olen ja lötkötän latteana kuin pannukakku.

Jouluvalmisteluihin ei oikein ymmärrä ryhtyä. Sitä on niin tottunut siihen, että joulunalusaikana sataa räntää, on pimeää, ahdistaa. Täällä ruoho vihertää, mandariinit ja appelsiinit alkavat kellertää ja aurinkoisina päivinä – joskin harvoina – ei tosiaankaan ahdista. Joulun lähestymisen näkee lähinnä kalenterista ja kauppakeskusten isoista muovikuusista. Ihmisetkin alkavat hiljalleen laitella ikkunoihin joulukoristeita ja -valoja, tosin yhdellä naapuruston rouvalla oli koko kesän ikkunalaudalla joulupukki poronsa kanssa. Olin ottaa siitä valokuvan kesäkuussa. Nyt siinä ei olisi mitään ideaa, joten olkoon. Sitä paitsi talo on nyt suljettu, ikkunaluukut ovat kiinni. Rouva lähti Ranskaan poikansa luo ja tulee takaisin vasta keväämmällä. ”Pojan talossa on varmasti lämmitys”, meidän vanharouva totesi.

Täällä ei ole tullut vielä kunnolla kylmä. Aurinkoisena päivänä avaan ikkunoita levälleen ja päästä lämpimän ilman sisälle kuivattamaan ja tuulettamaan. Tosin lähipelloille on viime päivinä levitelty (taas) navetoiden lantalietettä, joten pitää olla tarkkana siinä mistä suunnasta tulee, ja sulkea ikkunat hajun puolelta. Aurinkoisina päivinä tekemistä riittää, sillä pitää pyykätä, tuulettaa petivaatteita ja omia vaatteita, pestä lattioita ja kylpyhuoneita, ommella pikkutarkkoja töitä, hoitaa puutarhaa ja tehdä kaikkia niitä asioita joita sateella ei voi tai viitsi tehdä.

Aurinkoisena päivänä on hyvä istua myös työpöydän ääressä. Aurinko paistaa tähän ja lämmittää sormia, jotka helposti hyytyvät kirjoittaessa. Gaia-koirakin makoilee ruokapöydän alla aurinkoisessa läiskässä. Se ei nuku, vaan kuuntelee korvat höröllä ympäristön ääniä. Sisäpihan puolella kaksi miestä korjaa ajoporttia, vanharouva yskii yläkerrassa, Carlos kolistelee keittiössä. Kadulla huristelee ohi traktoreita, autoja ja mopoja, joskus joku vanhempi rouva polkupyörällä. Ylämäkeen taluttaen, alamäkeen varovaisen hiljaa, sillä kivetyssä kadussa on kuoppia. Sadevesi syö hiekkaa kivien välistä. 

Myös posteljooni laskettelee moottoripyörällä katua pitkin ensin yhteen suuntaan, käy kääntymässä naapurikylän rajalla ja palaa sitten takaisin toiseen suuntaan. Kun hänellä on kuitattavaa postia, hän tööttää talon ovella tai portilla, kerran, kahdesti. Kun kadulta siis kuuluu tööttäys, ryntää koko naapurusto ikkunoihinsa katsomaan kenelle postimies tööttää. Joulun alla torvea tultaneen kuulemaan tähänastista vähän useammin.  

Lissabonin reissun jäljiltä minulla oli lievä kieli-identiteettikriisi. Kun matkan aikana puhuin pääosin suomea ja sen lisäksi englantia, jäi se vaihde päälle kotiin palatessa. Yhtenä päivänä pyysin Carlosia tuomaan sisältä pyykkipoikakorin, sillä en viitsinyt alkaa ottamaan jaloista niitä nahkeita saappaita. Kun hän keittiön ovella ojensi korin, sanoin automaattisesti ”kiitos”. Jotenkin se ei tuntunut ihan oikealta, joten hetken mietittyäni lisäsin vielä ”thank you”. Vasta kääntyessäni poispäin hoksasin sanoa ”obrigada”. Carlos kuunteli tätä vuolasta kiittelyä kulmakarvat kohollaan. 

Lämmitin eilen illalla paistetun possun seuraksi kiinalaista eineskastiketta, sillä minun tekee välillä (aika useinkin) mieli mausteista ruokaa. Täällähän yleisin ja usein ainoa mauste on suola. Makunystyräni vaativat kuitenkin välillä vähän rankempia makuja, eikä ihan joka kerta tee mieli silputa raakaa chiliäkään lautaselle. Lämmitin siis valmiskastiketta ja tarjosin sitä muodon vuoksi myös vanhallerouvalle, joka totesi ykskantaan: ”En tahdo. Se on punaista. Kommunistien kastiketta.” Kysäisin piruuttani, että jos kastike olisi vihreää, kelpaisiko se silloin hänelle. 

Vihreä kastike, molho verde, on yleinen seuralainen grillatulle kalalle. Siihen tulee silputtua sileälehtipersiljaa ja valkosipulia, ripaus suolaa, loraus etikkaa ja vähän ronskimmin oliiviöljyä. Jos kastiketta jää yli, levitän sitä seuraavana aamuna paahdetun leivän päälle Carlosin kohotellessa jälleen kulmakarvojaan. Minulla on kuulemma outoja tapoja. 

Arkeen ja arjen askareisiin on siis palattu. Yritän psyykata itseäni neulomaan villasukkia.  Pukinkonttiin siis.Tai edes säärystimiä, niin ei tarvitse tehdä kantapäitä eikä kärkikavennuksia. Jossain pitää ja saa välillä vähän oikaista. 


keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Kotiin halki sateen

Sade ropisee ikkunaan. Taas. Kuulostaa puhki kuluneelta tavalta aloittaa blogipäivitys. Tällä kertaa se ropisee kuitenkin junan ikkunaan. Olen matkalla Lissabonista Portoon ja sieltä kohti kotia.

Juna etenee halki märän, vettyneen maiseman. Joillakin pelloilla on niin paljon vettä, että ne sopisivat parhaiten riisin viljelyyn. Sitä joissakin paikoissa yhä viljelläänkin. Juna heittelehtii, etenee nykäyksittäin, ajaa alkumatkasta pitkin Tejojoen rantaa kohdassa, jossa joki on niin leveä että se näyttää järveltä. Maisema on tasaista kuin Pohjanmaalla. Aakeeta laakeeta peltoa, hevosia laitumilla, kaupunkeja, jotka ovat holtiton sekoitus vanhaa, kaunista rakennuskantaa ja uudempia rumia kerrostaloja. Joskus uuden ja vanhan yhteensovittaminen silmää esteettisesti miellyttävällä tavalla on mahdoton tehtävä. Ei sitä ole välttämättä yritetty tavoitellakaan. Asuntojen rakentaminen on ollut tärkeämpää. 
Koira kurkottaa kadulle.

Joka kerta kun juna pysähtyy Entroncamenton asemalla ajattelen, että se on varmaan Portugalin rumin kaupunki, ainakin asemanseutu. Yritän miettiä vertailukohdetta Suomesta, mutta kun en halua loukata ketään niin jätän mietinnän sikseen. Jokaisessa kaupungissa on jotain rumaa ja jotain kaunista. Entroncamentossakin täytyy olla jotain mikä ilahduttaa silmää, ja asetankin itselleni haasteeksi mennä sinne jokin kerta ja kaivaa sen kauneuden esille.

Eilen vietettiin Details/Detalhes-valokuvanäyttelyn avajaisia Bookshop Bivarissa. Seinille ripustettiin neljätoista valokuvaa, viidestoista nököttää näyteikkunassa. Tylystä vesisateesta huolimatta paikalle saapui toistakymmentä sadetta pelkäämätöntä vierailijaa. Minulla oli ilo tutustua moneen uuteen ihmiseen, moneen suomalaiseen, joista jokaisella on ollut oma syynsä tulla Portugaliin ja jäädä tänne. Paikalle saapui myös pari henkilöä, joiden vierailusta olen erityisen otettu. Sydämeni sykkii lämpimänä kaikille avajaisiin tulleille, kiitos teille! Erityinen kiitos vielä Leenalle, kirjakaupan omistajalle, josta on hiljalleen kehkeytymässä eteenpäin ponnistelevien taiteilijoiden suojelusenkeli.
Kaksi Portugaliin päätynyttä suomalaista,
allekirjoittanut vasemmalla ja oikealla Bivarin hehkeä emäntä.

Joistakin kuvista arvuuttelin ihmisiä, että mitä ne mahtavat esittää. Kun kuvaa yksityiskohtaa, ei välttämättä näe minkä osa se on. Ankkurin sakarasta tulee Amorin nuoli, rosoinen seinäpinta näyttää hiekalta. Veneen keulan tunnistaa veneeksi veden heijastuksesta ja siitä, että siihen on maalattu veneen nimi. Näyttelykuvissa on rapistunutta metallia ja maalia, yksinkertaisia mustavalkoisia katukuvia ja vahvoja värejä. Lissabonissa, Algarvessa tai Portossa käynyt matkailija ei välttämättä tunnistaisi kuvien olevan Portugalista mutta täältä ne ovat, ja esittävät pintaraapaisun siitä mitä itse täällä näen. Siis vain pintaraapaisun. 

Juna jatkaa taipaleellaan. Sade rapsuttelee sormiaan ikkunaan ja vesi valuu noroina lasin pintaa pitkin, piilottaa harmaan maiseman vetisen verhon taakse. Juna kulkee nyt tasaisemmin, hiljentää vauhtia, sillä saavumme seuraavalle asemalle. Tejojoki jää kohta taakse ja maisema muuttuu kumpuilevammaksi. Lähes paljaat, leikatut viiniköynnökset kiipeilevät siisteinä riveinä pitkin rinteitä, pienet metsiköt täplittävät maisemaa. On vihreää, mutta sateisena päivänä väri on sameaa, latteaa, elotonta. Joillakin pelloilla on niin paljon vettä, ettei niille ole voitu kylvää talveksi mitään. Sateinen vuosi. Sateen luulisi olevan etelän maassa aina taivaan lahja, mutta liika on liikaa sitäkin.
Ylös, alas, ylös, alas,
vie funicularin tie. 

Kotona odottaa makuuhuoneen katon maalausremontin viimeistely ja paluu romaanikäsikirjoituksen kimppuun parin kuukauden tauon jälkeen. Siellä odottavat myös Carlos, vanharouva ja Gaia-koira, jolla on kuulemma ollut ikävä. Se tulee taas kulkemaan kannoillani niin tiivisti, että astuu välillä tohvelieni kannoille. Kun istun työpöydän ääreen viimeistelemään tätä päivitystä, se tulee istumaan viereeni, yrittäen näykkiä sormiani. Tiedän sen. Tunnen sen niin hyvin.  

Viinilaseja ravintolan ikkunaverhona.
Kananmunakauppamme joutui pistämään lapun luukulle. Viisi kanaa olivat intoutuneet munimaan oikein antaumuksella, varmaan uuden maissinjyvä-kotilodieetin myötä, mutta lauantaina aitauksesta löytyi neljä kanaa kuolleina. Ilmeisesti lumikko oli jahdannut ne hengiltä ja imenyt niistä veren. Julma kohtalo kanapoloilla. Viides, ainoa elossa selvinnyt kana oli järkytyksestä pois tolaltaan. Sille ei maistunut edes kotilot. Hankimme sen seuraksi kaksi uutta kanaa, ja ne on nyt siirretty sisäpihan puolelle turvallisempaan paikkaan. Menee kuitenkin pari kuukautta ennen kuin uudet tulokkaat alkavat munia.

Kanojen kohtalo surettaa. Vaikkei niillä ollut kananaivoja kummempaa älyllistä elintä, ne olivat kuitenkin eläviä olentoja ja tunnistivat kyllä hoitajansa. Juttelivat kotkottamalla ja hyppivät innosta nähdessään purkin, johon keräsin kotiloita. Kerran yksi niistä lensi tohkeissaan kaksinkertaisen kanaverkon läpi. Se näytti itsekin yllättyneeltä saavutuksestaan. Heltta tökötti hämmästyksestä pystyssä.

Katselen junan ikkunasta ulos ja harmaassa maisemassa näkyy yllättäen väriläiskiä. Plataanipuut hehkuvat keltaisina ja punaisina. Ruska ei ole suomalaisten yksinoikeus! Puiden lehdet tippuvat vielä, mutta ei mene pitkää aikaa kun ne ovat jälleen hiirenkorvalla. Aika kulkee kuin juna raiteillaan, hidastelee välillä, heilahtelee, mutta kulkee aina vain eteenpäin. Talvi tulee, talvi menee.  Se on varmaa.

Junan lähestyessä Portoa ja ylittäessä Dourojokea tunnen korvalehdissä tutun kihelmöinnin, käsivarsissa iho nousee kananlihalle. Harmaanakin päivänä Porto on pysähdyttävän kaunis. En pysty selittämään tarkemmin. Se on pakko nähdä itse. Edes kerran elämässä. 


Vaikka Portoa taas hehkutankin, on näissä kuvissa bongauksia Lissabonin katukuvasta. 

maanantai 10. marraskuuta 2014

Kuumia tunteita turskatiskillä

Herättelin vanhaarouvaa yhtenä aamuna terveyskeskuskäyntiä varten. Hän avasi silmänsä ja tokaisi: ”Tänään pitää mennä ostamaan turskaa ennen kuin se loppuu!” Olin ihmeissäni. Mitä unta hän nyt on nähnyt? ”Oliko se tarjous tänään?”, hän alkoi seuraavaksi pohtia. Sitten muistin, että edellisenä iltana uutislähetyksen mainostauolla eräs suuri supermarketketju oli mainostanut kuivatun, suolatun turskan supertarjousta. Tämä portugalilaisten perinneherkku, joulupöydän johtotähti vain 5 e/kg!

Huonomuistinen vanharouva muistaa kyllä ne tärkeät asiat.

Lähdimme iltapäivällä Carlosin kanssa ostoksille. Turskatiskillä oli tungosta. Otimme vuoronumeron, valitsimme kalapinosta kaksi komeaa filettä ja jäimme odottamaan vuoroamme kahden-kolmenkymmenen muun asiakkaan jälkeen. Kaksi nuorta tyttöä huolehti kalan leikkuusta ja pakkauksesta, yksi vanhempi rouva pakkasi kokonaisia fileitä isoihin pusseihin. Yksi myyjä lastasi lisää kalaa pahvilaatikoista myyntitiskille. Siivooja lakaisi suolakiteitä lattialta, vartija kävi vilkaisemassa onko kaikki järjestyksessä. Asiakkaat odottivat kärsivällisesti vuoroaan. Ainakin melkein kaikki.

Kahden miehen välille syntyi kinaa jonotusjärjestyksestä. Toinen heistä kiehahti kuin hernekeitto hellepäivänä ja huusi punakalla naamalla toiselle miehelle. Tämä yritti tyynnytellä toista, turhaan. Mies jatkoi huutamistaan kuin olisi ollut vaarassa jäädä turskaa vaille. Muut asiakkaat kohottelivat kulmakarvojaan ja vilkuilivat toisiaan sivusilmällä huvittuneesti.  Tilanne rauhoittui vasta kun kuumaverinen turskanhamstraaja sai kalansa punnittua ja pakattua ja poistui paikalta.

Kuivatun turskan valmistaminen lähentelee taidetta. Ensinnäkin sitä voi valmistaa ainakin miljoonalla eri tavalla, mutta tärkeintä on kalan huolellinen liotus vedessä liian suolan poistamiseksi. Samalla kala turpoaa ja pienestä kittanasta kasvaa muhkea fileenpala. Kalaa ei vaan saa liottaa liian kauaa, muuten se alkaa maistua vetiseltä. Ja miksi turska yhä kuivataan ja suolataan, vaikka pakastimetkin on keksitty? No, sitä on vaan totuttu laittamaan niin. Perinteistä ei päästetä irti, ei.

Jouluvalmistelut ovat nyt siis alkaneet siitä kaikkein tärkeimmästä, turskasta. Ja syödään sitä toki muulloinkin. 

Viime aikoina olen valmistellut jotain ihan muuta. Minulle tarjoutui mahdollisuus järjestää valokuvanäyttely Bivar-kirjakaupassa Lissabonissa, ja avajaiset pidetään ensi viikon tiistaina. Suomalaisen Leenan omistamassa kirjakaupassa myydään vähänkäytettyjä englanninkielisiä kirjoja, ja siinä ohessa on vaihtuvia näyttelyitä. Yksi haave toteutuu, pääsen laittamaan kuviani näytille. Kiitos Leenalle!

Näyttelyn pitäminen on yksi askel tiellä, jolle hypähdin reilut pari vuotta sitten. Polku on mutkainen, mutta kompastellen etenen. Pitää uskoa itseensä, siihen mitä tekee, ja yrittää, yrittää, yrittää, kuten eräs valokuvaava ystävä yhtenä päivänä kirjoitti. Saavuttaa sen mitä saavuttaa, ei aina ehkä sitä mitä tavoittelee, mutta aina jotain kuitenkin. Elämä ei mene pilalle jos kaikki ei mene omien toiveiden mukaan. Joskus se voi mennä jopa paremmin. Haaveen täyttymys on aina saavutus, yksi etappi elämän polulla. 

Kuvani eivät muuta maailmaa. Ne eivät provosoi, eivät herätä ihmetystä tai pahennusta ja tuskin edes sen kummempaa keskustelua. Olen iloinen, jos edes yksi ihminen pysähtyy katsomaan jotain kuvaa ja näkee siinä sen mitä minäkin; yksinkertaisen kauneuden, harmonian, värien sinfonian; yksityiskohdan, jonka ohitse muut kävelevät sitä huomaamatta. Pieniä maiseman kauneuspilkkuja ja silmänilon aiheita löytyy joka puolelta, kun vain pysähtyy näkemään ne.

Huomenna vietetään S. Martinhon päivää, ja juhlistamme sitä paahdetuilla kastanjoilla. Jälleen yksi perinne, joka rytmittää elämää ja vuoden kulkua tahtipuikon lailla. Maailma muuttuu, mutta ei niin paljoa, että perinteistä tarvitsisi luopua. 


Ylimmästä kuvasta lähti liikkeelle hurahdukseni portugalilaisten kaupunkien ja kylien yksityiskohtiin. Muut kuvat eivät löytäneet paikkaansa näyttelykuvien joukossa. 

maanantai 3. marraskuuta 2014

Enkeli taivaan

On maanantai. Sataa. Istun työpöytäni, perityn pienen antiikkipöydän ääressä. Gaia-koira istuu vieressäni ja kerjää huomiota. Se haistelee tohveliani, nuolaisee kantapäätäni, haukottelee, hakee katsekontaktia ja kun onnistuu siinä, heiluttaa häntäänsä. On vaikea keskittyä kirjoittamiseen, kun joku tuijottaa vieressä. Vielä vaikeampaa on naputella näppäimistöä, kun koira tunkee päätään ranteen alle rapsutuksen toivossa.

Kun se kääntää selkänsä minulle ja alkaa tuijottaa ovea, käyn päästämässä sen ulos pihalle. Se menee ulos mutta käännähtää heti ovensuussa ja kiiruhtaa takaisin sisälle. Se ei pidä sateesta. Kun aamulla tihkusateessa vein kanoille tuoretta ruohoa, Gaia meni traktorin peräkärryn alle sateensuojaan, luimisteli sieltä kulmat kurtussa.

On satanut aamusta asti. Vesi valuu puroina kadun molemmilla laidoilla. Sade ropisee ikkunoissa ja valuu noroina niitä pitkin. Se on kuin hillitöntä itkua kylmin kyynelein. Taivas itkee. Se itki eilen, itkee tänään, ja itkee vielä huomennakin. Miksi se on niin surullinen?

Sataa, tuulee ja on hämärää. Laitan takanreunukselle tuikkukynttilän palamaan keskellä päivää siinä toivossa, että se toisi vähän lämmintä tunnelmaa harmaaseen maanantaihin. Vilkaisen sitä aina välillä, enkelilyhtyä, jonka sain kun isäni lennähti pilvenreunalle. Siitä tuli viime viikolla kuluneeksi kolme vuotta.

Taivas ei hillitse kyyneleitään. Suru ei hellitä ajan kanssa. Aina välillä se lyö kovan nyrkkinsä palleaan ja iskee ilmat pihalle. Iskut kuitenkin harvenevat, ja niiden kanssa oppii elämään. Siihen tottuu, sopeutuu. Mitä muutakaan sitä voi?

Portugalissakin vietettiin lauantaina pyhäinmiesten päivää, O Dia de Todos os Santos. Omaisten haudoille vietiin krysanteemeja ja sytytettiin kynttilöitä. Naapurin leskirouva ei iltapäivällä ehtinyt juttelemaan kanssani kovin pitkään, sillä hänellä oli kiire laittautua valmiiksi missaan, jonka päätteeksi oli kulkue kirkolta hautausmaalle. En mennyt uteliaana ulkomaalaisena katsomaan enkä varsinkaan napsimaan kuvia. Se on omaisten tapahtuma, johon ulkopuolisilla ei ole asiaa.

Carlos kävi äitinsä kanssa isovanhempien haudalla. Illalla vanharouva itki ikävöivänsä vanhempiaan. Suru ei hellitä ajan kanssa. 

Sataa. Taivas itkee mutta tiedän, että ylhäällä pilvenreunalla aurinko paistaa. Paistaa se taas täällä maan päälläkin, kuivaten taivaalta tippuneet kyyneleet. Siitä odotellessa pieni kynttilä palaa enkelilyhdyssä, tuo lämpöä, valonpilkahduksen hämärään päivään. 

Tällä kertaa ei tämän enempää, mutta kirjoitan lisää lähipäivinä, ja silloin on luvassa iloisia asioita.