Viime viikon Lissabonin matkan jälkeen on elämä lumpsahtanut
takaisin arkeen kuin jalka kosteaan saappaaseen. Vähän nahkeasti siis. Huomaan,
että minulla on monta tekemätöntä työtä, onneksi on myös paljon energiaa niiden
tekemiseen. Mistä tätä energiaa oikein tulee? En tiedä. Olo on välillä kuin
täydellä ilmapallolla, joka on sitomattomana päästetty ilmaan. Se sinkoilee
sinne tänne iloisesti pörähdellen ja tömpsähtää sitten latteana maahan.
Luulenpa, että jouluna annan itseni tömpsähtää ja silloin ihan vain olen ja
lötkötän latteana kuin pannukakku.
Jouluvalmisteluihin ei oikein ymmärrä ryhtyä. Sitä on niin
tottunut siihen, että joulunalusaikana sataa räntää, on pimeää, ahdistaa.
Täällä ruoho vihertää, mandariinit ja appelsiinit alkavat kellertää ja
aurinkoisina päivinä – joskin harvoina – ei tosiaankaan ahdista. Joulun
lähestymisen näkee lähinnä kalenterista ja kauppakeskusten isoista
muovikuusista. Ihmisetkin alkavat hiljalleen laitella ikkunoihin
joulukoristeita ja -valoja, tosin yhdellä naapuruston rouvalla oli koko kesän
ikkunalaudalla joulupukki poronsa kanssa. Olin ottaa siitä valokuvan
kesäkuussa. Nyt siinä ei olisi mitään ideaa, joten olkoon. Sitä paitsi talo on
nyt suljettu, ikkunaluukut ovat kiinni. Rouva lähti Ranskaan poikansa luo ja
tulee takaisin vasta keväämmällä. ”Pojan talossa on varmasti lämmitys”, meidän
vanharouva totesi.
Täällä ei ole tullut vielä kunnolla kylmä. Aurinkoisena
päivänä avaan ikkunoita levälleen ja päästä lämpimän ilman sisälle kuivattamaan
ja tuulettamaan. Tosin lähipelloille on viime päivinä levitelty (taas) navetoiden
lantalietettä, joten pitää olla tarkkana siinä mistä suunnasta tulee, ja sulkea
ikkunat hajun puolelta. Aurinkoisina päivinä tekemistä riittää, sillä pitää
pyykätä, tuulettaa petivaatteita ja omia vaatteita, pestä lattioita ja
kylpyhuoneita, ommella pikkutarkkoja töitä, hoitaa puutarhaa ja tehdä kaikkia niitä asioita joita sateella
ei voi tai viitsi tehdä.
Aurinkoisena päivänä on hyvä istua myös työpöydän ääressä.
Aurinko paistaa tähän ja lämmittää sormia, jotka helposti hyytyvät
kirjoittaessa. Gaia-koirakin makoilee ruokapöydän alla aurinkoisessa läiskässä.
Se ei nuku, vaan kuuntelee korvat höröllä ympäristön ääniä. Sisäpihan puolella
kaksi miestä korjaa ajoporttia, vanharouva yskii yläkerrassa, Carlos kolistelee
keittiössä. Kadulla huristelee ohi traktoreita, autoja ja mopoja, joskus joku
vanhempi rouva polkupyörällä. Ylämäkeen taluttaen, alamäkeen varovaisen hiljaa,
sillä kivetyssä kadussa on kuoppia. Sadevesi syö hiekkaa kivien välistä.
Myös posteljooni
laskettelee moottoripyörällä katua pitkin ensin yhteen suuntaan, käy kääntymässä naapurikylän rajalla ja
palaa sitten takaisin toiseen suuntaan. Kun hänellä on kuitattavaa postia, hän
tööttää talon ovella tai portilla, kerran, kahdesti. Kun kadulta siis kuuluu tööttäys,
ryntää koko naapurusto ikkunoihinsa katsomaan kenelle postimies tööttää. Joulun
alla torvea tultaneen kuulemaan tähänastista vähän useammin.
Lissabonin reissun jäljiltä minulla oli lievä
kieli-identiteettikriisi. Kun matkan aikana puhuin pääosin suomea ja sen
lisäksi englantia, jäi se vaihde päälle kotiin palatessa. Yhtenä päivänä pyysin
Carlosia tuomaan sisältä pyykkipoikakorin, sillä en viitsinyt alkaa ottamaan
jaloista niitä nahkeita saappaita. Kun hän keittiön ovella ojensi korin, sanoin
automaattisesti ”kiitos”. Jotenkin se ei tuntunut ihan oikealta, joten hetken mietittyäni lisäsin vielä ”thank you”. Vasta
kääntyessäni poispäin hoksasin sanoa ”obrigada”. Carlos kuunteli tätä vuolasta kiittelyä kulmakarvat kohollaan.
Lämmitin eilen illalla paistetun possun seuraksi kiinalaista eineskastiketta, sillä minun tekee välillä (aika useinkin) mieli
mausteista ruokaa. Täällähän yleisin ja usein ainoa mauste on suola. Makunystyräni
vaativat kuitenkin välillä vähän rankempia makuja, eikä ihan joka kerta tee
mieli silputa raakaa chiliäkään lautaselle. Lämmitin siis valmiskastiketta ja
tarjosin sitä muodon vuoksi myös vanhallerouvalle, joka totesi ykskantaan: ”En
tahdo. Se on punaista. Kommunistien kastiketta.” Kysäisin piruuttani, että jos
kastike olisi vihreää, kelpaisiko se silloin hänelle.
Vihreä kastike, molho verde, on yleinen seuralainen
grillatulle kalalle. Siihen tulee silputtua sileälehtipersiljaa ja
valkosipulia, ripaus suolaa, loraus etikkaa ja vähän ronskimmin oliiviöljyä.
Jos kastiketta jää yli, levitän sitä seuraavana aamuna paahdetun leivän päälle
Carlosin kohotellessa jälleen kulmakarvojaan. Minulla on kuulemma outoja tapoja.
Arkeen ja arjen askareisiin on siis palattu. Yritän psyykata
itseäni neulomaan villasukkia. Pukinkonttiin siis.Tai edes säärystimiä, niin ei tarvitse tehdä kantapäitä eikä kärkikavennuksia. Jossain pitää ja saa välillä vähän oikaista.