Olen käymässä Suomessa. Ihmeellistä:
aurinko paistaa ja on lämmintä. Kotiseuduilla Vila do Condessa
satoi eilen kuulemma vettä. Kerrankin näin päin. Yleensä
ensimmäinen ostokseni matkoilla on sateenvarjo.
Muutaman kuukauden poissaolon jälkeen
jotkut perusasiat ovat hakusessa. Mietin, että voiko vesijohtovettä
juoda. Suihkussa en muistanut mihin suuntaan pitää hanapyörylää
kääntää, että saa lämpimämpää vettä. Keskellä yötä melko
vieraassa paikassa herätessäni minulla ei ollut minkäänlaista
tietoa siitä, missä olen. Sitten näin seinällä tutun taulun ja
ymmärsin olevani Suomessa.
Ensimmäiset päivät ovat menneet
eksoottisten kokemusten parissa: kävin Hakaniemen torilla ja
kauppahallissa, sekä toisena päivänä mustikkametsässä. Muutaman
tunnin rämpimisen jälkeen olut ja frutariasta hakemani
oliivit maistuivat ahh niin hyvälle. Viikonloppuna pääsen veljen
luona oikeaan puusaunaan, ja kuulin pientä huhua rapuillallisesta.
Tähän mennessä olen saanut nauttia varrasleivästä, uusista
perunoista, savusiiasta ja loimulohesta, ja tänään on tutun
sillin ja tillin vuoro. Pieniä herkkuja, isoja nautintoja, elämän iloja.
Stressinaihettakin silti on. Minulla on
vain pari viikkoa aikaa löytää Järvenpään asunnolle uusi, hyvä
vuokralainen, edellisen muuttaessa pois. Helsingin kantakaupungissa
kalustetun asunnon vuokraaminen ei olisi ongelma, mutta Kehä III:n
ulkopuolella on. Uskon silti, että asiat jotenkin järjestyvät.
Niillä on taipumus tehdä niin.
Suomen kesä on ihana, intensiivinen, joskin lyhyt. Ihmiset ilmaantuvat silmät sikkarallaan ulos
aurinkoon kuin karhut keväällä luolistaan, ja hymy on herkässä.
Vaatekertojen vähentyessä myös estot ja epäluulot muita ihmisiä
kohtaan hälvenevät. Ollaan sosiaalisempia, avoimempia,
tuttavallisempia. Ollaan… vähän niin kuin portugalilaiset ympäri
vuoden. Etelän rennompi meininki saapuu muuttolintujen siivellä ja
pesii täällä kesän ajan. Syksyllä, iltojen pimetessä ja päivien
lyhetessä kansa kaivautuu taas kotikoloihinsa ja vaipuu
talvihorrokseen, josta välillä äkäisinä havahdutaan kun joku
vähän sohaisee.
Hauduttelen ja pyörittelen mielessäni
ajatusta Suomeen paluusta, joka mahdollisesti on edessä vuoden
kuluttua. Yritän kuvitella itseni työnhaussa, melkein
viisikymppisenä, ja mahdollisesti/toivottavasti toimistotöissä
kuten ennenkin. Säntillisessä nine-to-five -elämässä
näyttöpäätteen äärellä maanantaista perjantaihin. Palkka
kilahtaisi tilille turvallisesti kerran kuussa, sen vastikkeeksi
pirisisi herätyskello aamukuudelta viitenä päivänä viikossa ja
illalla kotiutuisin noin yhtätoista tuntia myöhemmin. Lauantaisin
olisi siivous- ja saunapäivä, sunnuntaisin kirpputorien kiertelyä
ihan huvin vuoksi, välillä ohjelmassa olisi sosiaalisten suhteiden
hoitoa. Ihan sellaista tavallista elämää.
Ei se kuulosta yhtään pahalta. Perhe
ja enin osa ystävistä on Suomessa. Kaikki on tuttua ja turvallista,
terveydenhoito pelaa omalla kielellä ja kaupoista löytyy ne
tuotteet, joita olen tottunut käyttämään. Maitorahkaa,
kolesterolitonta leivontamargariinia, lenkkimakkaraa ja etenkin
salmiakkia. Ulkona pelto- ja metsämaisemat ja kaupunkien kivikylät
ovat tuttuja, olenhan katsellut niitä vuosikymmenet. Kyllästymiseen
asti.
Jotenkin tunnen oloni Suomessa jo
vieraaksi. En kuulu tänne. Olen turisti, joka pällistelee
kauppahallin kalatiskiä ja ihmettelee, kun tuoreiden kalojen
valikoima on niin suppea. Eikä siellä näy pieniä mustekalojakaan.
Miten ihmeessä täällä voi tehdä lula-muhennosta?
Odottaessani jatkolentoa Helsinkiin
Frankfurtin lentokentällä alkoi vastaan kävellä pukumiehiä
kravatit kurkun kiristeenä ja kännykkä korvan jatkeena. Otsat
rypyssä, vakavina hoitamassa tärkeitä työasioitaan ennen
koneeseen nousemista. Se oli kuin toinen maailma. Kova, kylmä,
tuloshakuinen, rahan hallitsema. Olin joskus pieni osa sitä.
Edellisenä iltana olin ollut
hakemassa vuohia ja lampaita laitumelta sisäpihalle yöpymään.
Vuohet pistivät hanttiin. Heilutin ruohotukkua kuonon edessä ja
sain houkuteltua ne aitaukseensa. Niin helppoa. Yksinkertainen elämä on kai juuri tätä.
Maailma on näin pieni, mutta kovin painava. |
Häilyn jossain kahden maailman välillä
ja tiedän, että jossain vaiheessa minun täytyy päättää kumpaan
suuntaan tähtään, sillä en voi niitä yhdistää. Minne tunnen
kuuluvani, missä olen onnellinen, missä on edellytykset elää –
ne eivät välttämättä ole yksi ja sama paikka. Luulin olevani vapaa, mutta en olekaan. Jostain pitää tinkiä, jossain joustaa. Kaikkea ei voi saada, eikä ole tarpeenkaan. Kompromisseja.
Elämä on kompromisseja.