Mies asui yksin
mökissä ison metsän laidassa. Ei hänellä ollut mitään hätää siellä. Ei ollut
myöskään sähköä, ei vettä sisään eikä ulos, mutta hänellä oli kaikki maailman
rauha. Päivät kuluivat välttämättömien askareiden parissa: puiden hakkuuta ja
kuljetusta sisälle, tuhkien tyhjennystä takasta, yksinkertaisen ruuan
laittamista ja puutarhan hoitamista. Luppoaika meni miettiessä.
Joskus mies polki
pyörällään kirkonkylälle hoitamaan pankkiasiat ja ostamaan tarvikkeita. Niillä
reissuilla hän kävi pienellä torilla kahvilla ja tapasi kylän ihmisiä ja kuuli
maailman kuulumiset, nekin mitä mökin ratiseva radio ei ollut kertonut. Polkiessaan
takaisin mökille hän usein mietti, kuinka onnekas hän olikaan kun sai asua
kaikessa rauhassa, pahan maailman ulottumattomissa, oikeassa lintukodossa. Elämä
oli yksinkertaista, ja ehkä mieskin oli vähän yksinkertainen, mutta hän oli tarpeeksi
viisas olemaan tyytyväinen siihen vähään mitä hänellä oli. Mökki ja puutarha,
metsäpalsta ja järven ranta. Kirves oli terävä puiden pilkkomiseen, ja tahkolla
hän sitä aika ajoin teroitti, kuten viikatettakin, jolla piti pihanlaidat
kurissa niityn pyrkiessä levittäytymään sinne. Metsästä hän sai polttopuut ja
järvestä tuoretta kalaa, puutarhasta vihanneksia ja marjoja. Radio piti seuraa
silloin kun sisällä ehti olemaan, lähinnä talvi-iltaisin kun ulkona oli liian
pimeää. Tosin täydenkuun aikaan hän saattoi joskus lähteä hangelle kävelemään,
silloin kun oli hankikanto. Vastaantulija olisi voinut luulla häntä
ihmissudeksi tai karhuksi karvalakissaan ja vanhassa turkissaan, mutta eipä
siellä koskaan tullut ketään vastaan.
Miehen polkupyörä
oli vanha ja ruosteinen, mutta ihme ja kumma, kumit olivat ehjät, vaikka
renkaat olivat jo jonkun kymmentä vuotta vanhat. Hän ei muistanut milloin hän olisi
niitä vaihtanut tai edes paikannut. Hyvin se kesti ajelun kivisellä ja
kuoppaisella mökkitiellä, parin kilometrin matkan ennen kuin pääsi
päällystetylle tielle. Omasta mielestään hän ei loppujen lopuksi asunut kovinkaan
syrjässä.
Joskus puutarhaa
kuopsuttaessaan mies näki ketun pihan laidalla, kuono pystyssä, nuuhkimassa
mökiltä tulevia tuoksuja. Ehkä se haistoi kompostiin kätketyt kalanperkeet tai
kananluut, ehkä puutarhan kätköissä lymyilevät jänikset, ja lipoili ohuita
huuliaan.
Jänikset olivat
ilmaantuneet paikalle pian miehen jälkeen. Niitä oli ensin yksi, mutta pian
sille ilmestyi seuralainen. Hän otti tavakseen viedä mökin nurkalle
porkkanankuoret ja muut vastaavat leikkuutähteet, ja jänikset alkoivat viihtyä
siellä. Aika ajoin pihalle ilmestyi niiden poikasia, ja pieniä valkoisia häntiä
vilahteli siellä täällä. Jossain vaiheessa mies oli pohtinut, alkaisiko
pyydystää niitä ruuakseen, mutta oli sitten kauhistunut omia ajatuksiaan ja
päättänyt, että kalaa kummempaa eläintä hän ei tapa, ei vaikka nälkään
näivettyisi.
Kerran kettu tuli
lähemmäs. Ehkä se oli nälissään tai muuten vain utelias, mutta se kävi
peremmälle pihalle, tutki ja haisteli aikansa, ja käpertyi lopulta
puutarhakeinun alle aurinkoiseen läikkään päiväunille. Mies jatkoi kasvimaan
kuokkimista, näki jänispariskunnan mökin nurkalla valppaana, isot korvat
höröllä ja valmiina pakenemaan. Pian ne kuitenkin rauhoittuivat ja alkoivat
nekin torkkua päiväunia lämpimässä, hirsiseinän vieressä.
Miestäkin alkoi
ramaisemaan, ja hän päätti mennä keittämään kahvit. Kahvit juotuaan
hän kävi pitkäkseen pedilleen ja nukahti.
Herättyään mies
lähti ulos viimeistelemään kesken jääneen kuokkimisen. Hän ei oikeastaan
osannut edes hämmästyä, kun huomasi ketun ja jänisten vaihtaneen paikkaa. Nyt
kettu makasi silmät ummessa mökin seinustalla, jänikset nuokkuivat
kukkapenkissä keinun katveessa. Mies katsahti metsänlaitaan ja taivaanrantaan,
sen mitä metsältä näki. Aurinko oli painumassa puiden taakse, ja pihalla alkoi
hämärtyä. Oli aivan hiljaista, edes linnut eivät laulaneet eikä tuuli suhissut
puissa. Mistään ei kuulunut ihmisten luomia ääniä, ei edes moottorisahan tai
lentokoneen kaukaista hurinaa. Oli kuin aika olisi pysähtynyt siihen hetkeen.
Mieskin oli jähmettynyt paikoilleen ihmettelemään sitä outoa oloa, mikä hänellä
oli.
Ketusta tuli
siitä lähtien pihapiirin uusi asukas. Se ilmestyi paikalle melkein joka päivä,
samoihin aikoihin, nukkumaan päiväuniaan. Jänikset, jotka olivat lähes kesyjä
muutenkin, tottuivat pian ketun läsnäoloon.
Mieskin tottui
siihen oloon, mikä hänellä melkein joka päivä oli, tuntemukseen siitä, että
aika pysähtyi muutamaksi hetkeksi, maailma ympärillä hiljeni, ja kaikkialla
vallitsi rikkumaton rauha. Hän alkoi jopa odottaa sitä, päivän kohokohtaa. Kun
se hetki alkoi, hän tunsi lähes leijuvansa ilmassa, katsellen kauneinta
tietämäänsä maisemaa, taivasta kohti kurkottavia kuusia, vehreitä koivuja,
hehkeää niittyä, jonka pehmeä kasvusto kutsui luokseen, kävelemään, kierimään
pellossa niin kuin silloin kun hän oli vielä pikkupoika.
Pihapiiriin alkoi
ilmestyä muitakin eläimiä. Eräänä iltana siili tulla tuhersi tuhisten,
takapuoli tomerasti keikkuen kun eläin raivasi itselleen tietä pitkäksi
päässeessä pihaheinikossa. Se pysähtyi rappusten eteen ja katsoi miestä, joka
istui ylärappusella heinäkorsi suupielessään.
”Tervetuloa”,
toivotti mies. Siili nyökkäsi ja puski pää edellä ruusupuskaan etanoita
etsimään.
Varhain eräänä aamuna, miehen ollessa
kastelemassa pihakoivua luontaisilla tarpeillaan, hän kuuli hiljaisen
rapsahduksen. Hän kirosi vaimeasti, säikähtyneenä, kääntyi katsomaan, ja
huomasi katsovansa metsäkaurista suoraan sen suklaanruskeisiin silmiin. Kauris
katsoi vastaan tyynenä ja kumartui repäisemään huulillaan ruohotukon maasta.
”Ole hyvä, pöytä
on katettu”, totesi mies. Kauriin silmissä välähti, ja sen leuat alkoivat
jauhaa makeaa evästä.
Joskus yön
pimeydessä, herätessään ilman syytä, mies kävi tuvan ikkunasta katsomassa
pihalle. Hän uskoi näkevänsä siellä kiiluvat silmät, jossain pensaiden ja
puiden siimeksessä. Susi, ehkä, tai ahma. Kerran hän oli varma siitä, että
hiekkatien alussa oli karhuntassun jälki. Hän ei maininnut siitä mitään
kyläläisille. Turhaa pelotella ihmisiä silloin, kun ei ole mitään pelättävää.
Vähitellen miehen
käynnit kylällä harvenivat. Ruoka tuntui riittävän, ja eiköhän ne
pankkiasiatkin hoituneet omalla painollaan. Hänellähän ei ollut laskuja
maksettavanaan, kun ei ollut sähköä, ja vedenkin kantoi itse omasta kaivosta,
ja puhelin – mitä hän sellaisella tekisi? Kyläläiset eivät vähään aikaan
huomanneet edes kaivata miestä. Ajattelivat vain, että eipä hän tällä viikolla
tullut vastaan, tulee sitten ensi viikolla.
Mökillä, rauhan tyyssijassa,
elo jatkui päivä kerrallaan ja kesä tuntui jatkuvan ikuisesti. Mies jutteli
eläimille, ja nämä vastasivat kukin omalla tavallaan. Illansuussa kaikki,
jänikset poikasineen, kettu, jolle oli ilmaantunut kumppani, metsäkauris,
poikaset pyöräyttänyt siili ja lukuisat linnut, kokoontuivat pihapiiriin kuin
viettääkseen yhteisen hartaushetken. Kukin nökötti omalla paikallaan, kuka
minkäkin pensaan vieressä tai puun juurella. Mies istui yleensä
puutarhakeinussa ja katseli eläinlaumaa, joka tuntui hänen omalta perheeltään.
Metsä ja pieni pihapiiri huokuivat rauhaa, ja aika pysähtyi siihen hetkeen,
jolloin päivä vaihtuu illaksi.
Mies asui yksin yksinkertaisessa mökissä ison metsän laidassa. Ei hän kuitenkaan tuntenut itseään yksinäiseksi
eikä köyhäksi. Hänellä oli kaikki maailman rauha, rauha sydämessään ja
mielessään.
Kuka tietää,
vaikka hän vieläkin asuisi siellä, pysähtyneessä hetkessä.