Seurasimme sunnuntailounaalla uutislähetystä,
kuten rutiineihin kuuluu. Olen turtunut uutisiin. Gazan pommitukset eivät
valitettavasti tunnu missään, ei myöskään kriisi Venezuelassa tai
Pohjois-Korean ohjuskokeet. Gazasta kerrottaessa totesimme Carlosin kanssa
yhteen ääneen, että tuota on jatkunut niin kauan kuin muistamme, ja se on aika
kauan. Ei se siitä miksikään muutu. Ei kukaan oikeasti halua sovintoa. Ovat
tottuneet sotimaan. Siltä se täältä matkan päästä näyttää, toki paikan päällä
oleva näkee asian varmasti toisin.
Gazasta uutislähetys siirtyi Bulgariaan ja
paavin, Papa Chicon, vierailuun siellä. Kuvissa näytettiin jokseenkin
räytyneen oloinen paavi rukoilemassa ja pohtimassa sitä mitä paavit pohtivat.
Maailman menoa, ehkä, tai sitä milloin on ruoka-aika tai minkä asian vuoksi tänään pitikään vedota ihmisten hyvään tahtoon. ”Kovaa hommaa”, totesin
Carlosille. ”Niin, joutuu ensin kuokkimaan maata ja sitten kylvämään ja
kastelemaan ja niin pois päin.” Sanoin tarkoittaneeni henkisesti.
Papa Chico, kuten paavia tuttavallisesti
ainakin Portugalissa kutsutaan, on yksi maailman arvostetuimmista ihmisistä, sitä ei voine kukaan kiistää, silti hänen vetoomuksensa rauhan ja sovun puolesta kaikuvat
kuulemattomille korville. Suurvaltojen johtajat eivät välitä siitä mitä hän
sanoo. ”Yes, yes, of course, right away”, Donald Trump vakuuttaa tarkoittamatta sitä
kuitenkaan, kun paavi kehottaa Yhdysvaltoja vetäytymään sieltä missä heidän ei
pitäisi olla ja ihmettelee itsekseen missä kaikkialla he nyt olivatkaan. ”Muy bien”, tuhahtaa Nicolas Maduro toiveelle demokraattisista
vaaleista ja käy käsiksi paksuun pihviin kansan nähdessä nälkää. Entä Putim, tai Pudim (portugaliksi vanukas), kuten häntä kutsun? Paavi
anoo rauhanomaista ratkaisua Ukrainan tilanteeseen, Pudim vain tuijottaa eteensä ja
tokaisee ”njeponimaju”, ja suunnittelee mielessään seuraavaa machokeikaustaan.
Se on varmasti paaville ihan hirvittävän
turhauttavaa. Hänen sijassaan minä suuntaisin päivän päätteeksi kuntosalille ja
takoisin nyrkkeilysäkkiä vähän aikaa. Siihen voisi olla liimattuna parin diktaattorin naamakuvat treenin tehostamiseksi. Tämän jälkeen jaksaisin jälleen seuraavana
päivänä jaella siunauksia eteerisen lempeän näköisenä ja rukoilla maailman
pelastumisen puolesta.
Jos olisin ahdistukseen taipuvainen, olisin
aivan toimintakyvytön ajatellessani maailman menoa. Toteutan kuitenkin vähemmän
sydäntä rasittavaa suhtautumistapaa: välinpitämättömyyttä. En voi ratkaista
maailman ongelmia, hyvä jos omassa arjessani ja omissa pienissä piireissäni
selviän ilman konflikteja. En ole koskaan kuvitellut olevani täydellinen
ihminen – no, likimain, mutta ei ihan – mutta eläminen jääräpäisen muistisairaan
kanssa samassa talossa on näyttänyt miten epätäydellinen sitä onkaan. Pinna
venyy, venyy, venyy, mutta sitten se katkeaa. Se ei ole kivaa, mutta se on
inhimillistä. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä jolloin meillä on
rauhallista. Onneksi niitä on enemmän kuin niitä toisia. Sitäpaitsi ihminen sopeutuu ja tottuu melkein kaikkeen.
Reissut ovat tervetulleita hengähdystaukoja. Parin
viikon takainen Suomen matka sujui hyvin kaikkine haastatteluineen, vaikka
yleisöä olisi voinut olla enemmän, mutta Kallion kirjaston tapahtumassa oli sentään luokkakaveri kolmenkymmenen vuoden takaa ja ennestään tuntematon sukulainen. Oli myös mukava tutustua
taas pariin uuteen ihmiseen Innossa ja virolaiskirjailija Indrek Harglaan, joka
kirjoittaa mm. keskiajalle sijoittuvia dekkareita. Ne kuulostivat todella
mielenkiintoisilta.
Neljäs Rui Santos -dekkarini on nyt
kustannustoimittajan käsittelyssä ja minulla olisi aikaa miettiä vaikkapa maailman karmivaa menoa tai ilmaston muuttumista. Tai tehdä veroilmoitukset, tai pestä ikkunat, tai siistiä kukkapenkkejä.
Teen myös sitä mistä pidän; värjään lankoja, neulon sukkia, ompelen jotain, ehkä
leivonkin. Olen eräänlaisessa välitilassa, jota ei voi kutsua lomaksi vaan
pikemminkin odotteluksi, että pääsee taas töihin käsiksi kun käsikirjoitus
palautuu kustannustoimittajalta.
Arjen haasteista huolimatta taidankin olla
pahuksen onnekas, kun voin suhtautua työhöni tällaisella innolla, eikä päivän
päätteeksi tarvitse purkaa turhautumia nyrkkeilysäkkiin tai mihinkään
muuhunkaan. Tai no, ehkä ihan vähän joskus, mutta ei kuitenkaan niin usein ja niin paljon kuin jos olisin paavi.