Uskon asioita

Pääsiäisen ja Meksikossa olleen kastejuhlan jäljiltä uskonasiat ja katolisuus pyörivät vielä mielessä. Pääsiäislauantain Queima do Judas -esityksessä ei juuri ollut viitteitä uskontoon, paitsi ehkä puheissa – en kuullut enkä ymmärtänyt kaikkea. Ehkä esityksestä oli tehty nykypäivän tarpeisiin moderni, populaari versio. En tiedä, sillä se oli ensimmäinen Queima do Judas, johon osallistuin. Oli melkoinen voimainponnistus pienen kaupungin asukkailta järjestää sellainen spektaakkeli. 

Portugalissa uskonnon olemassaolon näkee selvemmin kuin Suomessa, ihan jo siksi, että kirkkoja, kappeleita, ristejä ja uskonnollisia kaakelimaalauksia on joka suunnalla.  Vanhemmilla asuinalueilla tuskin voi kävellä korttelin matkaa näkemättä jotain edellä mainituista. Pyhimykset ovat suosittuja, vähän kuin entisajan rokkitähtiä, ja jokaisella kylällä ja kaupungilla on nimikkopyhimys, jota juhlitaan kyseisen pyhimyksen päivänä. Eikä kyseessä ole mikään pienimuotoinen kukkaseppeleen lasku ristille, vaan lähestulkoon karnevaali kulkueineen ja popcornin ja farturoiden (makea munkin tapainen leivonnainen) myyjineen. Kunnon juhlat, jotka kestävät yömyöhään. 

Katolilaisuus on maan valtauskonto, mutta nykypäivän Portugalissa elämä on varsin liberaalia, ja tästä ollaan myös ylpeitä. Nuorempi väki ei juurikaan piittaa uskonnosta, mutta monet vanhemmat ihmiset käyvät säännöllisesti messussa, missassa. Kirkkoon on helppo mennä, sillä asutuilla alueilla sellainen löytyy aina läheltä. Seurakuntien ongelmana on lähinnä pappien, padre, puute. Ammatti ei ole nykyään erityisen suosittu. Katoliset papit eivät tietenkään voi mennä naimisiin ja saada lapsia. He eivät myöskään pääse koskaan eläkkeelle, vaan toimivat pappeina niin kauan kuin jalat kestävät ja ääni kantaa. Todellinen kutsumusammatti. 

Kun tulin tänne toista kertaa, kyselin ihan perusasioita. Ovatko ehkäisy ja abortti sallittuja (ovat), onko avoliitto tavallista (on), onko avioero mahdollinen (on). Naimisiin mennään ehkä herkemmin kuin Suomessa. Naimisiinhan on aina kiva mennä. Eroaminen on paljon ikävämpää, ja myös ikävän yleistä. Eronnut ei kuitenkaan kelpaa kummiksi, eikä ei-katolinen. 

Samaa sukupuolta olevat voivat myös mennä keskenään naimisiin maistraatissa, eikä tämä ole ainoa asia, missä Portugalissa ollaan Suomea edistyksellisempiä. Kerron joskus toiste ”kaupunkilaisen kaupasta”. En ole huomannut yleisesti keskusteltavan avioliiton solmimisesta kirkossa ja papin siunaamana. Sitä ei ehkä koeta niin kynnyskysymyksenä, kun uskonnon asema ihmisten elämässä ei ole kovin merkittävä. Yllättävää kyllä, mutta täältä päin katsottuna Suomi näyttää joskus ahtaan luterilaiselta ja luterilainen kirkko varsin vaikutusvaltaiselta. 

Ystävälläni Carlosilla on ollut varsin murheellinen talvi. Siitä lähtien kun muutin Portugaliin syyskuussa, hän on käynyt hautajaisissa melkein viikoittain. Kotikylän vanhuksia nukkui pois yksi toisensa jälkeen, ja kun kyseessä on hyvän ystävän äiti tai isä, tai oma naapuri, käydään vainaja hyvästelemässä tämän kotona ja osallistutaan hautajaisiin. Kun tuntee paljon ihmisiä, tulee väkisinkin eteen vaihe, jolloin on paljon hautajaisia.  

Katoliset hautajaiset ovat paljon nopeampi toimenpide kuin Suomessa. Hautajaiset on pidettävä 24 tunnin kuluessa kuolemasta, mikäli ei ole painavaa syytä lykätä niitä. Siksi hautajaisia pidetään viikon ja vuoden jokaisena päivänä. Varsinaista muistotilaisuutta ei ole, joten tilaisuuden jälkeen kukin suuntaa päivän askareisiinsa.  Kuolinilmoituksia näkee kahviloiden ikkunoissa, ja ihmiset käyvät tutkimassa näkyykö kuvissa tuttuja naamoja. Kuolema on loppujen lopuksi ihan luonnollinen asia, eikä siinä ole mitään pelättävää. Hautausmaan portin yllä voi olla pääkallo ja luut ristissä ja katakombissa hautapaikkaa koristaa pääkallo. Évoran kaupungissa on Capela dos Ossos, kappeli, jonka rakennusaineina on käytetty ihmisluita ja pääkalloja. Se ei ole yhtään niin pelottava paikka kuin luulisi, päinvastoin. Se huokuu rauhaa. 

Pienissä kylissä, varsinkin täällä pohjoisessa, elämä menee yhä vanhojen kaavojen ja perinteiden mukaan. Eräs nuori ystäväni arvelee Lissabonissa asuvan sisarensa elävän avoliitossa. Hän ei ole varma, sillä asiasta ei voi perheen kesken keskustella. Hän kertoi myös, ettei voisi koskaan mennä naimisiin sellaisen naisen kanssa, jota hänen vanhempansa eivät hyväksy. Ei tulisi kuuloonkaan. Joka sunnuntai hän käy vanhempiensa kanssa kirkossa, vaikkei itse olekaan erityisen uskovainen. Perheen merkitys ja vaikutusvalta on täällä paljon voimakkaampi kuin Suomessa. 

Vahasta tehtyjä varaosia kaupan
pienessä kappelissa Guimarãesissa. 

Vila do Condessa näkee monin paikoin rakennusten seiniin upotettuja pieniä kappeleita, tai pikemminkin alttareita. Joku, ehkä paikalliset nunnat, käy aika ajoin avaamassa ja sulkemassa niiden oviluukut. Sairaalan lähellä olevaan kappeliin käyvät jotkut viemässä vahasta muovattuja ruumiinosia parantumisen toivossa. Viimeksi ohi kävellessäni siellä oli yksi rinta ja muutama vahapää. Talouskriisi ja ihmisten masentuminen näkyy näinkin konkreettisella tavalla.  

En ole tippaakaan uskonnollinen ihminen, mutta kun matkoillani näen avoinna olevan kirkon tai kappelin, menen kurkistamaan sisälle. En oikein tiedä miksi. Ovathan ne toki kulttuurillisesti kiinnostavia, mutta kun on nähnyt kaksikymmentä kirkkoa, on nähnyt ne kaikki. Tai ainakin melkein. Lissabonin keskustassa on São Domingosin kirkko, joka paloi pahoin vuonna 1959, ja yhä tänä päivänä palon jäljet ovat nähtävissä. Seinät ovat mustuneita, ja melkein voi aistia savun hajun. Se on jotenkin erilainen paikka kuin kaikki muut. Käyn kirkossa aina kun kävelen siitä ohi, aina, vaikka olisin käynyt siellä edellisenäkin päivänä. Keskellä kaupungin hälinää ja väenpaljoutta se on paikka, jossa voi hiljentyä ja rauhoittua hetken aikaa ja miettiä maailman menoa ja omaa elämäänsä.

Joidenkin mielestä ratkaisu jättää suhteellisen varma työpaikka ja mukava elämä Suomessa ja muuttaa Portugaliin lähes tyhjän päälle oli rohkea teko. Minulle se oli luonteva valinta. Jos ei riskeeraa, ei voi mitään saavuttaa. Elämäni voi vaikuttaa helpolta, kun ei tarvitse käydä päivätöissä ja saan aikatauluttaa menemiseni kuten tahdon. Olen niin vapaa kuin ihminen voi olla, mutta vain määräajan. Koko ajan takaraivossa nakuttaa se tieto, että jostain pitää alkaa saamaan tuloja, muuten joudun palaamaan Suomeen työnhakuun. Lähes viisikymppisenä se ei ole helppoa, kuten tiedetään. Juttuja pitää siis saada julkaistua, artikkeleita kirjoitettua, romaanille kustantaja, valokuvia jonnekin näytille, edes noita pahuksen käsitöitä kaupaksi jollain tavalla. Paine on jokapäiväinen eikä hellitä otettaan edes sunnuntaisin, pyhäpäivänä. Silti olen levollinen sillä uskon, ehkä vähän lapsenomaisesti, että kaikki järjestyy, palaset loksahtavat kohdalleen. Mikään ei tipu taivaasta valmiina, vaan pitää tehdä töitä ja olla myös älyttömän onnekas. Mutta kaikki järjestyy. Uskon siihen.

Ja jos, ei vaan KUN niin käy, käyn ehkä sytyttämässä kynttilän johonkin näistä kaupungin monista kappeleista, tai ehkä menen jopa Cabo Espicheliin, jonka kallion laidalle rakennettu sipulikattoinen kappeli on mainittu romaanissani. Teen niin kuin maanviljelijä, joka kiittää hyvästä sadosta viemällä maissintähkiä kappeliinsa. 

Teki tässä maailmassa mitä tahansa, pitää tehdä sitä mihin uskoo ja uskoa siihen mitä tekee. Ilman sitä uskoa lilluu tyhjän päällä, heiluu rotkon reunalla, eikä millään ole mitään perustaa. Usko, oli se sitten kristinusko tai mikä tahansa, on kuin johtotähti, joka vie meitä meidän kannaltamme oikeaan suuntaan ainakin silloin, kun emme passiivisesti kulje virran vietävänä. Silloin isotkaan ratkaisut eivät ole vaikeita, vaan ainoita oikeita.