Lyhyt, silti pitkältä tuntunut helmikuu on päivää vaille
valmis lentämään kuiden taivaaseen. Sinne, minne muutkin kuukaudet pujahtavat
ajan tullessa täyteen. Ne jättävät jälkensä, omat merkkinsä, mieleen, muistiin,
ihoon ja kehoon. Aika kuluu.
Olen turhautunut. Työni ja tekemiseni ei kanna hedelmää, ei
ainakaan siinä tahdissa kuin haluaisin. En edes tee tarpeeksi paljon, omasta mielestäni, en
ainakaan sellaista mikä näkyisi pankkitilillä positiivisen etumerkin kanssa. Ei
minulla hätää ole, ei vielä. Mutta kun aika kuluu, ja iso osa siitä kuluu toissijaisiin asioihin.
Yhtenä iltana olin niin väsynyt, että tiskattuamme
illallisastiat ja laitettuamme vanhanrouvan nukkumaan lysähdin sohvalle ja
pistin kädet ristiin. Carlos melkein säikähti harvinaista näkyä. ”Etkö sinä tee mitään?” hän
ihmetteli. ”Ei tee mieli”, vastasin. Kutimet odottivat toisen sohvan nurkassa, ja
omatunto soimasi. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain, mutta aina ei pysty.
Kun asuin Suomessa, elin sitku-elämää: sitku on viikonloppu
tai loma tai pääsen eläkkeelle, elämä alkaa. Sitku muutin Portugaliin, vaihdoin
nytku-elämään. Elin tätä päivää täysin siemauksin.
Nyt olen taas vähitellen valahtanut sitku-elämään: sitku
meillä on rahaa tehdään sitä ja tätä, korjataan talon julkisivu, laitetaan kylpyhuoneeseen
uusi amme, ostan oman auton ja sen myötä liikkumisvapauden. Sitku jäämme kaksistaan, elämä vähän rauhoittuu. Sitku
jäämme eläkkeelle vietämme ainakin talvet Brasilian lämmössä. Sitku, sitku.
Purin tätä hyvälle ystävälle, ja hän vastasi näin: ” Onkohan
se Anu niin, että kaikki teollistuneiden maiden ihmiset ovat enemmän tai
vähemmän sitku-ihmisiä. Onko hyvinvoinnin lisääntyminen tehnyt enemmän
odotuksia ja siitä tulee se sitku. Tuntuu, että ihmiset aina odottaa jotain,
eskarin alkua, koulun alkua, koulun päättymistä, töihin pääsyä, sen oikean
löytymistä, siitä eroon pääsyä, töistä pääsyä, lomia, matkoja, eläkkeelle
pääsyä. Sä olet tehnyt paljon enemmän kun muut välttääksesi sitä.”
Nytkusta tulee ihan liian helposti sitku. Se johtuu elämän
realiteeteista. Kaikkea ei voi kontrolloida, kaikki ei mene oman mielen mukaan.
Kohtalo oikuttelee ja heittelee. Sopeudu tai kuole.
Sopeutuakseen täytyy löytää tasapaino. Sitkusta ei pääse
kokonaan eroon, mutta elämään voi hakea nytku-hetkiä. Ne pitää löytää, kaivaa
kiven alta päivänvaloon, ottaa ne kämmenelleen ja kohdella kuin kukkaa. Nytku
aurinko paistaa, menen ulos neulomaan, pesen vihdoin koiran nuoleman keittiön
lattian, käyn kuvaamassa magnolioita ja kedon kukkia. Nytku ei ole mitään
isompaa kirjoitustyötä työn alla teen pienempiä, annan ajatusten virrata, sillä
niiden pahin tuke on sitku. Ja nytku, jos siltä tuntuu, istahdan aurinkoiselle
seinustalle ja olen hetken tekemättä mitään, sillä olen niin onnekas, että minulla on tilaisuus niin tehdä.
Vein tänään aurinkoisena päivänä, torireissulta palattuani,
petivaatteet narulle tuulettumaan. Katsahdin ylös siniselle taivaalle. Näin
pääskysen, joka ponnisteli navakassa etelätuulessa. Kevään ensiairut, tiedustelija,
joka tutkii joko tänne voi tulla sankemmin joukoin. Otsaryppyni oikeni ja olo
keveni. Taas alkaa yksi talvi olla takanapäin, helmikuu on päivää vaille valmis
siirtymään helmikuiden historiaan. Aika kuluu, oli sitten nytku tai sitku. Aika
kuluu, eikä elämää tarvitse aina ottaa niin kauhean vakavasti.
Ensi viikolla teen nytku-matkan Espanjaan. Muutaman päivän kiertomatka junalla ja linja-autolla ennen paluuta Portugaliin. Sillä nytkulla jaksa sitkua taas pitkän aikaa.