Kun pari viikkoa sitten pakkasin matkalaukkua
ja suuntasin kohti Suomea tiesin, että matkasta tulee raskas. Äitini oli
joutunut sairaalaan ja hän oli kovin heikossa kunnossa. Harvinainen sairaus oli
havaittu liian myöhään. En ollut varma, ehdinkö ajoissa.
Sinnikkäästi hän kuitenkin piteli elämänsyrjästä kiinni
vaikka jo tiesi, että ote oli irtoamassa ja hän oli valmis lähtemään. Silti hän
eräänä päivänä harmitteli, että olisi halunnut tehdä vielä niin monia asioita.
Aika loppuu aina kesken.
Haaveet ovat olennainen osa ihmisen elämää.
Haaveet, toiveet, suunnitelmat, päätökset, odotukset. Ne ovat se moottori, joka
pitää meitä käynnissä loppuun saakka.
Eräänä päivänä teimme veljen kanssa lähtöä Meilahden sairaalasta Porvooseen siirretyn äidin
luota ja tämä kysyi: ”Nähdäänkö me vielä?” ”Totta kai me nähdään”, vakuutin ja
uskoin siihen.
Erehdyin. Aika loppuu aina kesken.
Kun reilut neljä vuotta sitten muutin
Portugaliin, tarkoitukseni oli keskittyä kirjoittamiseen. Sen olen tehnytkin.
Kaksi käsikirjoitusta on päätynyt syvälle elektroniseen pöytälaatikkoon, yksi
vielä hautuu. Neljännen, tällä kertaa dekkarin, aloitin toukokuussa, kirjoitin läpi
kesän ja syksyn, enkä kovin monelle hiiskunut koko projektista. Marraskuun
lopulla lähetin käsikirjoituksen ensimmäiselle kustantajalle. Kahden viikon
kuluttua he tarjosivat kustannussopimusta. Se on melkein lottovoittoon
verrattavissa oleva saavutus, tosin siihen tarvitaan tuurin lisäksi myös paljon
työtä.
Perjantaiaamuna minun oli tarkoitus mennä käymään äidin luona jälleen, sillä kertaa yksin. Hän oli pyytänyt, että lukisin hänelle tulevaa
kirjaani. Olin valinnut kevyempiä kohtia – sellaisia, joita on helppo kuunnella
ja kuvitella omin silmin. Sellaisia, joista jää hyvä olo.
Myöhästyin. Aika loppuu aina kesken.
Äiti luki paljon. Hän kertoi hotkivansa
dekkareita. Hänen kotonaan on kirjoja, satoja kirjoja, dekkareita, pokkareita,
klassikoita, kaikkea. Kirjat avaavat oven maailmaan, joka muutoin voi olla
tavoittamattomissa. Ne antavat elämyksiä, iloa, jännitystä, tietoa. Mielihyvää. Vievät matkalle ja tuovat silmänräpäyksessä takaisin kotiin. Antavat ihmiselle edes pienen syrjän unelmista – joku muu on jo tehnyt sen
mistä haaveilet ja jakaa kokemuksensa kirjan kautta. Äidille kirjat olivat
intohimo.
Jos eutanasia olisi Suomessa sallittu, hän
olisi valinnut sen, ja me lapset olisimme voineet olla äidin luona kun hän
lipui pois. Pitää kädestä. Hyvästellä. Nyt siihen ei ollut mahdollisuutta,
kaikki tapahtui niin nopeasti, niin pian. Yllättäen.
Aika loppuu aina kesken.
Ihmisen saa näännyttää ravinnon, nesteytyksen,
hapen ja lääkkeiden puutteeseen – tätä saattohoito käytännössä joskus on, kun
aktiivinen hoito lopetetaan – mutta hänelle ei saa antaa kuolinapua, joka
sallisi nopean, rauhallisen ja kivuttoman kuoleman valittuun aikaan, jolloin
läheiset voisivat olla läsnä.
Minä kysyn vaan, kumpi tapa on inhimillisempi?
Kumpi tapa kunnioittaa elämää ja ihmistä enemmän?
Se kuitenkin jatkuu, elämä, ja menetykset ja
saavutukset kuuluvat siihen yhtä oleellisena osana kuin taivaalle kuu ja
aurinko. Pimeyden keskellä on havaittavissa valopilkkuja, kuin tähtiä, ja niitä
kohti täytyy suunnistaa. Ensin täytyy kuitenkin pysähtyä hetkeksi, ottaa aikaa,
muistaa.
Kiitos Meilahden hematologian osasto 7A:n sympaattiselle henkilökunnalle äidin lämminhenkisestä hoidosta. Kiitos myös kaikille, jotka
ovat ottaneet osaa perhettämme kohdanneeseen suruun.