tiistai 10. joulukuuta 2019

Virtaa




Miten ladata akkuja, kun elämäntapa ei tunne lomia? Mistä saa virtaa, kun arki sitä vain kuluttaa?

Palasin perjantaina muutaman päivän Algarven matkalta ja pompin kuin duracellpupu. Herätyskello oli soinut levottoman yön jälkeen kuudelta – puoli tuntia turhan aikaisin, mikä lavertelee siitä etten ole kovin tottunut käyttämään kyseistä kapinetta – ja olin matkustanut halki Portugalin kuudella eri kulkuvälineellä (taksi, kolme junaa, metro ja auto) kahdeksan tunnin ajan. Väsyttikö? Ei juurikaan. Olinhan juuri saanut ladattua akkuni piripintaan.

Algarven Suomi-Seuran kirjasto Portimãossa oli täynnä kuulijoita,
kuten myös ravintola Girassol Quarteirassa seuraavana päivänä. 
Arjessa nökötän päivät kotona pitkälti yksikseni, joskus Kisu seuranani. Kirjoitan, käyn sulkemassa koirien ja vanhanrouvan aukomia ovia, haen syötävää, vien pyykkiä kuivumaan, kirjoitan taas. Sosiaaliset kontaktit rajoittuvat pitkälti sähköpostiin ja muihin sähköisiin viestimiin, suomeakin opetan Skypen kautta. Illalla toki vaihdamme kuulumiset, joita minulla on yleensä vähän. Joskus olen patistanut karkuteille lähteneen vasikan takaisin oikealle laitumelle, joskus joku kolkuttaa ovelle milloin milläkin asialla, joskus saan kiinnostavia yhteydenottoja. Muina päivinä ei tapahdu mitään.

Matkat ovat henkireikäni. Ilman niitä happi loppuisi, ja virta akuista. Viime viikolla pidin Algarvessa kaksi tilaisuutta kiinnostuneelle yleisölle, kerroin kirjoistani ja kirjoittamisesta, kohtasin ihmisiä, keskustelin, osallistuin käsityöryhmän tapaamiseen, tapasin Helsingistä sattumalta samalle suunnalle tullutta ystävää, kyläilin sympaattisen suomalaispariskunnan luona, pääsin ajelulle vuoristoon ja kävelylle merenrantakylään mukavassa seurassa. 

Algarvelainen katu. 
Kaiken tämän jälkeen ei voi olla muuta kuin täynnä intoa ja virtaa. Hihkuisin, jollen olisi suht hillitty ihminen. Puran energian toisin: lauantaina rutistin loppuun viidennen dekkarikäsikirjoituksen ensimmäisen editointikierroksen ja lähetin sen kustannustoimittajalle kommentoitavaksi, siivosin, pyykkäsin ja tein varmaan jotain muutakin. Hiljalleen varaus purkautuu, akku tyhjentyy, niin sen täytyykin tehdä, että sen voi täyttää uudelleen. Nöyränä ja kiitollisena ajattelen miten onnekas olenkaan, miten erilaiset kohtaamiset ja kokemukset rikastuttavat elämää ja miten paljon niistä saan. Toivottavasti voin jotain myös antaa takaisin. 

Yritän hiljalleen kohdistaa ajatukset jouluun. Miten se onkin niin vaikeaa, johtuuko se rännän, lumen ja kaikkinielevän pimeyden puutteesta? Yksi asia on varmaa, joulu tulee ja se menee. Sitten se on ohi ja vaihtuu vuosi. Jotenkin minusta tuntuu, että ensi vuodesta tulee jännittävä. Silleen hyvällä tavalla.

Näiden ajatusten myötä toivotan hyvää ja tunnelmallista joulunaikaa sinulle, Rakas Lukija, pidä huolta itsestäsi ja läheisistäsi ja Suomessa pimeyden keskelläkin mielessä se, että 22.12. päivät alkavat pidentyä. Hyvää joulua!

lauantai 23. marraskuuta 2019

Viittä vaille valmis


Lähetin tänään viimeiset kommentit tammikuussa ilmestyvään, neljänteen Portugaliin sijoittuvaan rikosromaaniini Totuuden portaat. Ensi viikolla käsikirjoitus lähtee kohti painokoneita ennakkokappaleita varten. Mitä kaikkea on tätä ennen tehty? Valotanpa hiukan kirjoitus- ja kirjanjulkaisuprosessia lähinnä sen keston kannalta.

Ensimmäiset ideat Totuuden portaisiin alkoivat hahmottua mielessäni kesällä 2018. Elokuussa tarinan runko oli sen verran muotoutunut että aloitin käsikirjoituksen kirjoittamisen. Pidin taukoa Syyllisyyden rannan kustannustoimituksen ajan eli marras-joulukuulle saakka, minkä jälkeen jatkoin sen parissa. Ensimmäinen raakaversio valmistui helmikuun alussa ja lähti saman tien kommentoitavaksi kustannustoimittajalle. Kustannustoimitus tehtiin kevään aikana, tiiveimmässä vaiheessa käsikirjoitus sinkoili sähköpostitse Helsingin ja Vila do Conden väliä muutaman päivän välein kun juonta tarkennettiin ja sanamuotoja hiottiin. Valmista tuli  heinäkuun alussa. Sen jälkeen käsikirjoituksen kanssa ei vähään aikaan tapahtunut mitään, vaan aloitin jatko-osan eli viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamisen jälleen elokuussa, tasan kaksi vuotta esikoiskirjan julkistustilaisuuden jälkeen.  

Ribeiran portaikkoiset kujat inspiroivat
kirjoittamaan Totuuden portaat. 
Totuuden portaiden kansi suunniteltiin alkusyksyn aikana, ja mielestäni siitä tuli todella hyvä! 

Pari viikkoa sitten sain kirjan oikovedoksen kommentoitavaksi. Luin sen tarkkaan läpi virheitä etsien ja niitä muutama löytyikin. Muita isompia muutoksia käsikirjoitukseen ei tässä vaiheessa enää (yleensä) tehdä. Siinä sivussa sain valmiiksi jatko-osan ensimmäisen version. Kustantaja ilmoitti myös että Totuuden portaista aletaan tehdä äänikirjaa, joten tällä viikolla tein sitä varten ääntämisohjeet vieraskielisistä sanoista ja nimistä, ja niitähän riittää! Aloitin myös jatko-osan editoinnin. Mielessä kajastaa jo kuudennen osan teema ja siihen ideanjyväsiä mutustelen. 

Kuulostaako hiukan skitsolta? Siltä se myös tuntuu, varsinkin kun reilun viikon kuluttua lähden Algarveen, missä kahdessa Algarven Suomi-Seuran tilaisuudessa kerron viime helmikuussa ilmestyneestä Syyllisyyden rannasta. Pitää itsellekin palauttaa mieleen mistä kirja kertoo, kun sen ilmestymisen jälkeen olen kirjoittanut jo toisen ja aloittanut seuraavaa.

Kirjojen julkaisussa on siis melkoisen pitkät syklit. Itse kirjoitustyö vie muutaman kuukauden, mutta kirja tulee markkinoille vasta siitä muutaman kuukauden kuluttua. Kustantamossa on omat kuvionsa, kuten katalogitekstin ja kannen tekeminen, markkinoinnin suunnittelu, oikoluku ja taitto ym. ym. 

Kisu pitää seuraa. 
Mitä itse kirjoitusprosessiin tulee, se on varmasti kaikilla kirjailijoilla erilainen. Minä kirjoitan pari kolme tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa, ensin ensimmäisen raakaversion eli tarinan rungon, sitten muutaman editointikierroksen, ja jossain vaiheessa kustannustoimittaja liittyy mukaan. Taustatietojen hakemiseen menee oma aikansa, samoin nimien valitsemiseen ja erilaisten juonikuvioiden miettimiseen ja henkilöhahmojen luomiseen. Miljöön valitsen jo tarinaa hahmottaessani ja käyn tutkimassa tapahtumapaikkoja kameran kanssa.

Viimeksi eilen minulta kysyttiin, että mistä tarinani oikein tulevat, miten oikein keksin kaiken. Totta puhuen en tiedä. Jostain ne jutut vain pulppuavat, saavat alkunsa pienestä ideansiemenestä ja kasvavat kokonaiseksi käsikirjoitukseksi, kirjaksi. Ja aina se on yhtä hykerryttävää saada sellainen valmiiksi. Totuuden portaat on nyt viittä vaille valmis. 


Tutustu Totuuden portaiden kuvaukseen Into Kustannuksen katalogissa. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 18.1. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjaston Lukusalissa, Helsingissä. Tilaisuus on kaikille avoin. Tervetuloa! 

Seuraa kirjailijan elämää Portugalissa Instagramissa @anu_patrakka tai facebookissa Kirjailija Anu Patrakka. Instassa ja facebookissa luvassa makupaloja Totuuden portaista ja kuvia tapahtumapaikoilta Porton Ribeirasta. 


tiistai 15. lokakuuta 2019

Ummikkona ulkomailla



Olin muutaman päivän Münchenissa, kun alueen suomalaisyhteisö järjesti Kulttuuritreffit. Yhdessä Sveitsissä asuvan dekkaristi Helena Väisäsen kanssa kerroimme kirjoistamme ja kirjoittamisesta innostuneille ja kiinnostuneille kuulijoille. Tilaisuus oli todella mukava, kiitos järjestäjille! Enimmäkseen yksinään pakertavalle kirjailijalle kohtaamiset lukijoiden kanssa ovat antoisia ja energisoivia.

Yksin monista Ludvig II:n
rakennuttamista linnoista.
Parina päivänä ehdin myös tutustua kaupunkiin ja lähiseutuun, kun Helsingistä tulleen matkakumppanin kanssa kävimme tutustumassa Neuschwansteinin linnaan, jonka ”hullu” kuningas Ludvig II rakennutti voidakseen elää Wagnerin oopperoiden tapahtumapaikkoja jäljittelevässä ympäristössä. Rakennusprojekti on ollut valtava, silti kuningas asui siellä vain puolisen vuotta ennen kuin hänet haettiin ”hoitoon” ja sillä matkalla hän menetti henkensä. Oli miten oli, melkoisen turistirysän hän tuli luoneeksi. Tänä päivänä Saksan valtio lienee kiitollinen.  

München oli täynnä väkeä, hetkittäin jopa ahdistavan ruuhkainen. Kiertelin kameran kanssa hiljaisemmilla kaduilla ja totesin ettei kuvattavaa minun makuun ole juurikaan. Rakennukset olivat liian hyväkuntoisia, liian siistissä maalissa, rosoisuus puuttui kokonaan. Käänsin katseeni ja räpsin kuvia rakennuksista kun ne heijastuivat vastapäisistä ikkunoista. Johan alkoi näyttää paremmalta.

Juustoa juuston päällä. 
Sain mukavasti myös tuntumaa siihen, mitä Portugalissa vierailevat ystävät ja sukulaiset kokevat kun eivät osaa sanaakaan paikallista kieltä. Saksantaitoni rajoittuu kahteen lauseeseen, eikä niistä kummastakaan ole matkustaessa juuri apua (Ich weist nicht ja Ich lieben dich). Ruokalistoja ei läheskään aina ollut muilla kielillä ja kun liharuuat eivät enää maistu, oli aikamoista arpomista mitä eteensä sai. Käsesplätzlestä saattoi kyllä melko helposti päätellä että kyseessä on jonkinlainen juustopläjäys, mutta Törnelprötselin ja Swineinebörtslagenhaftin tms. kanssa epätoivo iski. Onneksi matkakumppani jaksoi kääntää käsittämättömiä ruokien nimiä ja sain syödäkseni. Tosin kuuluisassa Hofbräuhausissa ”kasvisruoka” vaikutti lähinnä annokselta, josta oli jätetty liha pois. Siinä oli iso taikinapallero joka ui sienikastikkeessa, ei mitään muuta.

Olin tuskin päässyt istumaan lentokentälle vievään bussiin kun sen kuljettaja tuli hakemaan minua. Tulkiksi! Ulkona kadulla kaukaa idästä tullut nainen halusi tietää onko illalla luvassa liikenneruuhkaa. Hän puhui selkeää englantia, kuski ei. Nainen kysyi käsiä huitoen: ”Traffic jam at six o´clock?”, kuski vastaa: ”Ja, ja! Keine problem!”. Minäkin yritin, mutta vastaus oli yhtä ristiriitainen. Kehotin naista kysymään asiaa seuraavan bussin kuljettajalta tai hotellista.

Tätä kirjoittaessa odotan lentoa Portoon ja kotiinpaluuta. Reissuun lähtiessäni Kisu oli eläinsairaalassa kovan flunssan vuoksi, nyt se on kotona mutta sisälle suljettuna. Se ei ole ollut siitä kovin mielissään vaan alkaa aamuyöstä pitää naukukonserttia. Pitää jatkaa myös huoneemme maalausremonttia ja viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamista. Ei käy aika pitkäksi, toisaalta koskapa olisi käynyt.


On sitä ruskaa muuallakin kuin Suomessa. 

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Menestyksen mittarit


On vaikeaa elää tässä hetkessä. Joko sitä murehtii tulevia tai märehtii menneitä, rakentaa itselleen häkin jonka kaltereiden takaa tarkastelee elämäänsä eikä huomaa olevansa omien ajatusmalliensa vanki. Hetkessä oleminen on samaa kuin pysähtyminen, ja sehän ei meille sovi. Aina pitäisi olla liikkeessä tai muuten hukkaa arvokasta aikaa.

Tällä hetkellä istun nukkuvan Kisun vieressä vilkkaan Suomessa vietetyn viikon jälkeen. En märehdi enkä murehdi vaan iloitsen viikon kohokohdista: mahtavasta Dekkarifestivaalista, ryhmähaleista kummilasten kanssa, täydestä korillisesta herkkutatteja, elämäni ensimmäisistä veriseitikeistä (sopiva sieni dekkarikirjailijalle), perheen ja ystävien tapaamisista, metsäretkistä ja majapaikan rauhasta. Ei liene yllättävää, että kotiinpaluu tuntuu mielialassa lievänä notkahduksena. Järkyttävän kostea ilma ei edesauta asiaa. Kokemuksesta tiedän, että huomenna tai viimeistään ylihuomenna olo on normalisoitunut.

Näin runsas tattisaalis oli suuri saavutus. 
Helsingissä Paasitornissa järjestetty Dekkarifestivaali keräsi kokoon sankan yleisön ja parisenkymmentä kirjailijaa eri Pohjoismaista. Kirjarouvan elämää -blogissa on kattava kuvakooste tapahtumasta. Olin haastateltavana yhdessä Matti Remeksen ja Heikki Valkaman kanssa, aiheena oli miljöön merkitys dekkarissa. Keskustelu liikkui Hangon, Portugalin ja Japanin välillä. 

Parikin ihmistä kysyi minulta että jännittikö esiintyminen. Ei jännittänyt, olen sen verran tylsä viilipytty. Jos jotain jännitin niin sitä, että kuuluuko nälkäisen vatsani murina mikrofonin kautta yleisölle. Jäi nimittäin välipala syömättä.

Paneelihaastattelun jälkeen kiiruhdin pikatreffeille muutaman lukijan kanssa. Viiden minuutin ajan sain kertoa viimeisimmästä kirjastani, Syyllisyyden rannasta, ja viidentoista minuutin ajan osallistujat saivat tentata minua. Syntyi antoisa keskustelu. Pidän sellaisesta enemmän kuin ison mykän yleisön edessä puhumisesta. Yksin puurtavalle kirjailijalle vuorovaikutus on kullanarvoista. Se ikään kuin muistuttaa että kirjoitusprosessin toisessakin päässä on elämää. 

Sain tutustua myös muutamaan kirjailijaan. Mistä kirjailijat puhuvat keskenään? Kirjoitusprosessista, työtavoista, meneillään olevista hankkeista ja vähän muustakin. Puheenaiheet ovat kutakuinkin samoja oli sitten keskustelukumppanina aloitteleva tai jo asemansa vakiinnuttanut kirjailija. 

Oodiin menossa. 
Myöhemmin Matti Remes kertoi kirjoittaneensa menestystä käsittelevän tietokirjan yhdessä Päivi Remeksen kanssa. Siihen he haastattelivat ihmisiä elämän kaikilta laidoilta, kysyivät miten kukakin menestyksen määritteli. Yllättäen useimmat haastatelluista eivät mitanneet menestystä rahalla, vaan aivan toisenlaisilla, pehmeämmillä arvoilla. Aion hankkia kirjan käsiini jossain välissä, sillä aihe alkoi kiinnostaa.

Jäin miettimään menestyksen mittaa. Kirjailijan menestys on nopeasti ajateltuna helppo määritellä: kirjaa myydään runsaasti, sitä käännetään muille kielille ja siitä tehdään elokuva. Ei riitä, että kirja on hyvä tai erinomainen. Menestyksen saavuttamiseksi tarvitaan paljon muutakin kuten markkinointia, myyntiponnistuksia, onnea ja sattumaa. Sitäkin, että kirjoittaa oikeasta aiheesta oikeaan aikaan.

Oodi on suurmenestys! 
Jos myyntiä pitää menestyksen mittarina, eivät kaikki kirjailijat voi millään olla menestyneitä. Kirjamarkkinat ovat yksinkertaisesti liian pienet. Kaikille ei riitä. Ehkä menestyksen voisikin määritellä toisin, siten, että on onnistunut työssään silloin kun kirja löytää lukijansa ja tarjoaa heille antoisan lukuelämyksen, sellaisen, joka jää mieleen. Että pistäessään kirjan kiinni lukija ajattelee että vau, olipa hyvä kirja, ja jää vielä vähäksi aikaa leijumaan sen maailmaan. 

Lukijoilta saatu palaute on sekin kirjailijalle kullanarvoista. Miten muuten voisi tietää onnistuneensa. 

Näiden pohdintojen jälkeen on aika keskittyä viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamiseen. Jälleen kerran olen kirjoittanut itseni umpisolmuun, mutta uskon lapsenomaisesti että se solmu vielä aukeaa, kuin itsestään. Ovathan ne aiemminkin auenneet.

torstai 29. elokuuta 2019

Ei tämän täydellisempiä


Yritin jokin aika sitten lohduttaa puolisonsa menettänyttä tuttavaa. Sanoja oli tietenkin vaikea löytää, ja vaikka kuinka tarkkaan yritin miettiä niitä, jälkikäteen tuntui siltä että sanoin, tai siis kirjoitin, toisin kuin mitä tarkoitin. Vietin pari unetonta yötä itseäni soimaten. Sanoja ei voi koskaan vetää takaisin.

Ihmiselämään kuuluu niin hyviä kuin pahoja asioita. Se on luonnollista ja niin itsestäänselvää, ettei sitä oikeastaan tarvitsisi edes sanoa. Elämä ei ole pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua, välillä jalka osuu piikkiin, se sattuu, se jättää jälkensä, mutta siitä myös opimme jotain. Vastoinkäymisissä voi löytää itsestään voimavaroja, joiden olemassaolosta ei ollut aiemmin edes tietoinen. Rämmimme yli pahimman, mukaudumme ja sopeudumme ja elämä löytää uuden uomansa. 

Toisessa rikosromaanissani Kuolet vain kahdesti todetaan: ”Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää.” Asioiden pitää tapahtua tietyssä järjestyksessä tai muuten ne jäisivät kokonaan tapahtumatta. Yksi asia johtaa toiseen, elämä kuljettaa eteenpäin vaikka aluksi voi tuntua siltä että kaikki on loppu. Ei se ole. Se on vain uuden alku.

Lähdin lähes päivälleen seitsemän vuotta sitten Irtiottoon koska rakas isäni kuoli. Tuntui, että aika oli kypsä tavoitella sitä mitä olin aina halunnut saavuttaa ja aina tiennyt, että jonain päivänä minun pitää edes yrittää. Jostain sain rohkeutta ja pelkoni hävisivät, uskoin vahvasti siihen että näin minun pitää tehdä. Surua ja ikävää se ei tietenkään poistanut tai edes vähentänyt, olen oppinut elämään niiden kanssa, niistä on tullut osa elämää. Ihminen mukautuu ja sopeutuu.

Tein Irtioton myös siksi, koska olin vuosia ollut narsistin hampaissa työpaikalla. Ei suoraan, vaan selän takana puukottaen. Minulle kerrottiin siitä, mutta minulla ei ollut voimia eikä lopulta enää haluakaan tehdä asialle mitään muuta kuin lähteä pois. Ihminen, jota olin pitänyt ystävänäni, ei totisesti ollut sitä. Ei se ole petoksista pahin, mutta aika läheltä liippaa.

Kaksi hyvin erilaista ja hyvin raskasta koettelemusta, joita ilman en olisi nyt tässä kirjoittamassa sinulle, Rakas Lukija, enkä myöskään olisi kirjoittamassa viidettä rikosromaaniani. Se, että lapsesta asti toivomani asia on toteutunut, on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, mutta on tapahtunut muutakin hyvää. Perheemme ja sukumme on tiivistänyt rivejään, ja Irtioton myötä olen saanut tavata monta ihanaa ihmistä. 

Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää. Meidän pitää ensin mennä rikki, että voisimme eheytyä.

Moni asia on tietenkin kiinni ihmisestä itsestään. Mistä vahvuus kumpuaa? Miksi toiset ovat heikompia? Olemme erilaisia, elämme erilaiset elämät ja suhtaudumme vastoinkäymisiin eri tavoin. Itsesäälin hetkinä surkuttelen kohtaloani, elämää samassa talossa hermoja koettelevan muistisairaan kanssa – enkö muka ansainnut parempaa? Miksi joku muu saa enemmän ja hienompaa? Sitten yritän ryhdistäytyä ja mietin mitä voisin tästä kaikesta oppia, miten voisin kehittää itseäni ja kärsivällisyyttäni, miten selvitä kunkin konfliktin yli tyynenä kuin tuuleton pakkasyö. Mutta entä jos minusta näiden koettelemusten kautta tulee vielä nykyistä vahvempi, miten sitten käy jos en enää tarvitse ketään? Eikö se olisi aika surullista? Eikö se olisi aika yksinäistä?

On meillä lupa olla joskus heikkoja ja epätäydellisiä. Riittää, että tekee parhaansa. Sallitaan puutteet itsessämme ja suvaitaan ne toisissamme. Vahvempia meistä voi tulla elämän myötä, mutta ei tämän täydellisempiä. Se on oikeastaan aika helpottavaa. 


Kuvituksena löytöjä Atlantin rannalta.

torstai 15. elokuuta 2019

Lakkoilua ja lukemista


Kysyin Carlosilta aihetta blogikirjoitukseen, ja hän ehdotti tämän hetken kuuminta puheenaihetta, vaarallisten aineiden kuljettajien lakkoa. Viime päivinä uutisiin ei ole juuri muita aiheita mahtunut ja olen taipuvainen ajattelemaan, ettei maailmalla ole tapahtunut yhtään mitään. 

Lakon hehkutus aloitettiin mediassa jo muutama päivä ennen lakon alkamista, sillä seurauksella että polttoainetta jonotettiin ympäri maata ja ainakin Bragasta kuului, että marketista loppui maito kun ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita. Yleinen hysteria valtasi maan. 

Hallitus on julistanut maahan energiakriisin ja sen varjolla pakottaa osan kuljettajista töihin. Kieltäytyjiä uhkaa syyte kansalaistottelemattomuudesta ja jopa kahden vuoden linnakeikka. Neljä kuljettajaa oli haettu kotoa töihin poliisin voimin. Polttoainerekkoja ajetaan myös kansalliskaartilaisten voimin ja poliisisaattueessa keskellä yötä. Ajoneuvojen ja lentokoneiden menovesi näyttää olevan elintärkeää. Ilman sitä maa pysähtyy.

Lakko ajoitettiin tietenkin pahimpaan loma-aikaan, jolloin puoli Portugalia suuntaa Algarven rannoille ja tietenkin omilla autoilla. Tänä eduskuntavaalivuonna kuljettajien lakko on jo ainakin ziljoonas ja tuskin jää viimeiseksi. Kuljettajien ammattijärjestö on näreissään siitä, että lakko-oikeutta rajoitetaan. Kansalaisten sympatiat ovat kuitenkin vähissä, kun lakolla kinutaan palkankorotuksia parin vuoden päähän.

Lakkoilu on toiselle työtä tekevien etuoikeus. Carlosin kanssa tuhahtelemme uutisia seuratessamme. Karjankasvattajan tai kirjailijan lakko ei kiinnostaisi ketään, vaikka meillä voisi olla ihan asiallisia vaatimuksia: että luonnonmukaisesta, ei-tehokasvatetusta lihasta maksettaisiin laatua ja työmäärää vastaava hinta, että e- ja äänikirjojen kirjastolainoista maksettaisiin kirjailijalle korvausta kuten painettujenkin kirjojen lainoista, ihan näin esimerkiksi. Lainsäädäntö laahaa teknisen kehityksen perässä.

Kirjailijana en voi lakkoilla enkä kyllä haluaisikaan, mutta voisimme koota joukkomme mielenilmaukseen, jossa toisimme esille huolen lukemisen vähentymisestä ja lukutaidon heikkenemisestä Suomessa, kuten viime vuosina on toistuvasti uutisoitu. Meillä kirjailijoilla pitäisi tietenkin olla tarjota ratkaisuja lukemisen lisäämiseen, mutta olemme aika voimattomia kilpailevien kanavien – television ja varsinkin internetin – rinnalla. Hauska valokuva tai videoklipin pituinen pätkäviihde menee paljon helpommin alas kuin kokonainen kirja. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin plaraamaan puhelimella seuraavaan. Aivoja tarvitsee käyttää minimaalisen vähän.

Entä jos jokainen peruskoulun päättävä saisi valtiolta sadan euron lahjakortin kirjojen hankkimiseen? Entä jos älypuhelimen käytölle asetettaisiin alaikäraja, holhousyhteiskunnassahan se ei vaatisi edes eduskuntavaalien yli vetkuttamista. Entä jos kepin sijasta tarjottaisiin porkkanaa, pieni palkkio lapselle kirjan lukemisesta? 

En ala paasaamaan lukemisen hyödyistä enkä sen sivistävästä ja empaattisuutta lisäävästä vaikutuksesta. Johan eräs suomenruotsalainen kirjailija totesi tyhjentävästi: ”Lukeminen kannattaa aina.” Uskotaan niin. 

Kirjailijan arkea voi nyt seurata facebook-kirjailijasivullani (Kirjailija Anu Patrakka) ja Instagramissa (@anu_patrakka). Myös täällä blogin puolella on muutoksia: kirjoille, arvioille ja haastatteluille on omat sivunsa, jotka löytyvät yläpalkista, matkapuhelimella valitsemalla blogiotsikon alla nuolesta. 



Kuvissa portaita Porton Ribeirasta. Miksi? No siksi, koska tammikuussa ilmestyvän kirjani nimi on Totuuden portaat.

torstai 25. heinäkuuta 2019

Insomnia


Herään johonkin. Mihin? On hiljaista. Ei ole hiljaista. Pöllö kiljuu kiivipuiden suunnalla. Katua pitkin kaahaa auto, joka herättää naapurin koirat räksyttämään metalliportin takana. Korvat soivat ja vierustoveri hengittää syvää unta. Kohotan päätäni ja katson sängyn toisella puolella olevaa kelloradiota, turhaan. Erotan vain jotkut punaisista numeroista. Ykkösen ja nelosen. Kauheaa miten näkö on heikentynyt.

Nousen käydäkseni vessassa. Vaikkei juuri nyt ole hätä, kohta on kuitenkin. Käyn kaiken varalta ja palatessani juon pari hörppyä vettä. Janottaa. Käyn pitkäkseni toiselle kyljelle ja haen mukavan asennon, sellaisen, ettei lonkkaa särkisi. Porton lentokentälle laskeutuva rahtikone kohisee ohi. Kellon täytyy olla kolmen tienoilla. Nyt se alkaa taas. Valvominen. Ei uneta yhtään.

Ajatukset karkaavat ensin käsillä olevaan kirjoitusprojektiin. Mietin juonenkulkua, umpikujia joihin olen itseni kirjoittanut, henkilöhahmoja ja yksittäisiä lauseita. Solmukohdat aukenevat aamuyöllä kun ajatus on kirkkaimmillaan. Jotta vielä aamulla muistaisin yön aikana keksityt ratkaisut minun täytyy painaa ne mieleen. Toistan niitä kuin mantraa  jonkinlaisen muistijäljen aikaansaamiseksi.

Riisun sukat, käännän kylkeä ja hörppään vettä. Ajatukset livistävät muihin asioihin. Nykyisen elämäntilanteen haasteisiin, menneisiin tapahtumiin, isän ja äidin kuolemaan, kaikkeen sellaiseen mitä aamuneljän aikoihin ei missään nimessä kannattaisi ajatella. Ainakin alkuyön aikana kuivuneet silmät saavat kostuketta.

Vaihdan taas asentoa ja vedän tyynyn mahan alle. Yritän hengittää hitaasti ja syvään ja keskittää ajatukset rauhoittavaan mielikuvaan. Siinä istun hiekkarannalla auringon laskiessa. Vieressäni on joku, ihminen jota ei ole olemassakaan. Juttelemme. Mielikuvassa aurinko laskee, oikeassa elämässä värähdän vilusta. Se ennakoi nukahtamista, mutta havahdun siihen. Puen sukat takaisin, vedän peittoa olkapään yli ja huokaisen. Taivaalla kohisee lentokone toiseen suuntaan. Kellon täytyy olla viisi eikä ole kovin sumuista. KLM:n lento Amsterdamiin on aamun ensimmäinen. Lentokentän läheisyys on kätevää silloin kun itse matkustaa, muulloin ei. 

Torkahdan ja jos hyvin käy, nukun sikeästi aamukuudelta alkavan lentosuman yli. Kahdeksalta, kun vierustoveri alkaa heräillä ja huokailla ja verrytellä puutuneita käsiään, herään jostain syvän tyrmän pohjalta. Haluaisin jäädä sinne vielä.

Olen valvonut aamuöisin lähemmäs kolmekymmentä vuotta, ainakin siitä asti kun asuin rivitalossa pienessä porvoolaiskylässä ja lehtiä jakava naapuri palasi aamuyöllä töistä, kolautti etuoven kiinni ja pisti pesukoneen päälle. Sen ääni kantautui lattiavaluja ja Hästensin puujalkoja pitkin ja yksittäispussitettujen jousten kautta korviini kaikumaan. Hur hur hur, tauko. Hur hur hur, tauko. Lopulta linko ja veden lorina viemäriin. Siihen heräsin mutten siihen kun naapuritontille laskeutui kerran alkuyöstä Mediheli.

Kymmenen vuotta myöhemmin valitin aamuöistä heräilyä työterveyslääkärille. Hän kehotti menemään myöhemmin nukkumaan. Kokeilin. Silmät ristissä valvoin iltayhteentoista saakka ja sain siirrettyä heräämistä tunnilla eteenpäin. Unen määrä pysyi vakiona eikä se tuntunut riittävältä, ei ainakaan talvisin. Torkuin junassa mutta niinhän kaikki tekivät. Kesäisin nousin toisinaan aamuviideltä ja lähdin töihin. Olin siellä ensimmäinen, vaikka työmatkaan oli vierähtänyt tunti.

Vuosi sitten pyysin perhelääkäriltä unilääkereseptiä sellaisten päivien varalle, jolloin pitäisi olla virkeänä. Silloin kun olisi esimerkiksi opaskeikka tai kirjaesiintyminen. Lääkäri motkotti unilääkkeiden aiheuttavan riippuvuutta ja määräsi valerianatabletteja. Kokeilin sellaista taas viime yönä. Aamukolmen sijaan heräsin puoli yhdeltä (katsoin kelloa silmälasien kanssa), nukuttuani vasta tunnin verran. Valvoin, nukahdin ja heräsin toistamiseen kuuntelemaan lentokoneita. Aamukahdeksalta olin taas tutussa tyrmässä.

Olen kokeillut lääkkeeksi fyysistä rasitusta. Siitä ei ole apua. Herään silti ja makaan ihan raatona enkä jaksa edes ajatella. Iltalukeminenkaan ei tehoa. Nukahtaminen illalla ei ole mikään ongelma. Suljen silmät ja kops.

Vuorokausirytmini on kai tällainen. Ei se haittaa nyt, kun ei tarvitse aamulla nousta töihin. Saan unta riittävästi, mutta sängyssä kuluu ihan liian paljon aikaa. Olisi niin paljon tekemistä, niin paljon kirjoitettavaa vielä. 


Kuvissa jälleen unikoita. Ollessani vauva äiti alkoi ihmetellä kun nukuin koko ajan. Syyksi selvisi vatsakouristuksiin määrätty oopiumia sisältänyt lääke. Se oli silloin 60-luvulla. 


lauantai 13. heinäkuuta 2019

Maajussille morsian



Portugalin televisiossa on viime aikoina esitetty Suomessakin toteutettua reality show -ohjelmaa, jossa maanviljelijöille etsitään morsiamia. Olemme luonnollisesti seuranneet sarjaa uteliaina. Tottahan maatilalla asuvia kiinnostavat muiden vastaavien touhut.

Maatiloilla morsiankandidaatit on pistetty töihin. Ohjelmassa on ollut niin taimien suojausta villisioilta kuin possujen ruokkimista ja heinän talikointia. Ihmettelin kerran, että miksi naisten pitää osallistua maatilan töihin, voisihan heillä olla omakin ammatti ja ura. Vastaus tuli naurahduksen kera: yleensä maanviljelijät naivat maatalon tyttöjä, jotka tietävät mistä on kyse. Työnteosta aamusta iltaan. Se on elämäntapa ja vieläpä sellainen, jolla saa vahvan sydämen.

Totesin siihen, että kävipä Carlosilla sitten huono tuuri kun minut sai. Paitsi että istun osan päivästä nenä kiinni tietokoneessa, olen välillä myös päiväkausia matkoilla. Varsinaisiin maatilan töihin en ole osallistunut pitkään aikaan, ennen kuin viime viikolla. Carlos nimittäin veti moottorisahalla polven auki.


Sinä päivänä oli valmistunut neljännen Portugaliin sijoittuvan rikosromaanini käsikirjoitus. Totuuden portaat ilmestyy tammikuussa 2020. Tarkoitus oli juhlistaa monta kuukautta kestäneen työrupeaman päättymistä lasillisella portviiniä, mutta ilta kuluikin sairaalan päivystyksessä.

Aluksi tilanne näytti pahalta ja olin jo soittaa ambulanssin. Verenvuoto saatiin kuitenkin tyrehtymään nopeasti, ja polvi paketoituna Carlos ajoi itse sairaalaan. Lähdin mukaan kaiken varalta. Yllättävää oli se, etten pyörtynyt. Yleensä pelkkä haavan läsnäolo on riittänyt viemään jalat alta. Nyt näin ison avohaavan ja kipitin hakemaan ensiaputarvikkeita ja autoin tekemään improvisoidun puristussiteen. 

Mietin myöhemmin, että ovatko vuodet maatilalla karaisseet, vai murhatarinoiden kirjoittaminen.

Sairaalassa ollessamme vuokralaisemme soitti ja kysyi mikä on tilanne. Vanharouva oli kertonut, että ”nyt Carlos kuolee”. Palatessamme kotiin iltakymmeneltä oli keittiön ovi lukossa ja vanhus teillä tietymättömillä. Hän löytyi sitten vuokralaisen luota keittoa syömästä. Keittiönoven avainta ei ole löytynyt vieläkään. Hän on laittanut sen niin varmaan talteen.

Lämmitti mieltä, kun vuokralaisemme huolehtivat vanhastarouvasta.


Siksi illaksi suunniteltu herkkuillallinen, mustekalan lonkerot, vaihtuivat einespizzaan. Pääasia kuitenkin, ettei polven kanssa käynyt pahemmin. Haava paranee hiljalleen ja nyt, yli viikkoa myöhemmin, kävelykin on helpompaa. Parina ensimmäisenä päivänä autoin kuitenkin karjan ruokkimisessa, ja Carlosin poika tuli tällä viikolla avuksi. Olenkin ihan naatti, sillä pistin pojan myös siivoustöihin ja olen tietenkin itse ollut siinä mukana. Vielä en ole esittänyt varovaista toivetta ikkunoiden pesusta.

Kesä etenee hautovan helteisenä. Ukkonen jyrähtelee toisinaan, mutta vettä ei ole satanut. Viimeisin nautavauva syntyi hyvään aikaan ja ilman apuja. Yhtenä hetkenä lehmä oli pitkällään laitumella, luulimme sen vain nukkuvan ja nauttivan, mutta hetkeä myöhemmin laitumelle  oli pullahtanut uusi tulokas. Naaras, joten se jää tänne kasvattamaan laumaa. Alle puolen tunnin ikäisenä se pyrki jo sorkilleen.

Polven hiukan parannuttua olemme jatkaneet iltakävelyjämme koirien kanssa. Eräs lähitilallisista – kuusikymppinen poikamies – käy lypsytöihin samoihin aikoihin, iltakymmeneltä. Mistä lie johtuu ettei ole löytänyt morsianta itselleen. Ehkä hänen pitäisi ilmoittautua tositv-ohjelmaan?

Kuvissa lemmenkipeiden maajussien kunniaksi kukkia ja mehiläisiä. Ja yksi perhonen. Lisää perhoskuvia PhotosAlmassa. 


tiistai 2. heinäkuuta 2019

Kissanpäiviä


Mums mums. 

Kirjoitin vuosi sitten kun kannoilleni ilmestyi kolmas varjo, kadulta vanhanrouvan perässä tullut kissanpentu (lue juttu täältä). Kisu kotiutui nopeasti ja oppi kaveeraamaan Gaia- ja Batatinha- koirien kanssa, mutta se otti itselleen myös erivapauksia.

Koirat eivät pääse yläkertaan. Kisukin sai pari kertaa vauhdikkaat lähtöpassit, mutta sen jälkeen luovutin. On nimittäin kiva kun se nukkuu vieressäni kun kirjoitan. Kisun lempipaikka - traktorin jälkeen - on työhuoneessani villatakkini (eikä suinkaan vanhan) päällä. Se polkee ja vetää sitä hampaillaan ja nukahtaa villatakkia imeskellen, herää kohta ja syljeskelee karvoja suustaan, katsoo minua unesta kieroin silmin.

Kukkuu.
Koirat eivät saa nukkua sohvilla. Kisu saa. Koirien yritykset päästä syliini toppaavat komentoon palata lattialle, Kisun katsellessa niitä ylimielisesti sylistä käsin. Jos syli käy liian kuumaksi, se hyppää toiselle sohvalle ja kiertyy siihen nukkumaan kunnes koko konkkaronkka pistetään yöksi pihan puolelle, missä niillä on kullakin omat petinsä lavandariassa ja yhdessä kylpyhuoneessa. 

Koirat eivät pääse yksin pihan ulkopuolelle. Kisu pääsee. Se hyppää yläterassilta pihakatoksen päälle ja laskeutuu navetan vieressä kasvavaa puskaa pitkin alas, kipittää laitumen toiselle laidalle ja oletettavasti jahtaa siellä jotain. Joskus se on liesussa koko päivän, kuten tänäänkin, ja sydän syrjällä odotan sen kotiin paluuta. Olemme alkaneet epäillä, että sillä on toinenkin koti. Viettääkö Kisumme kaksoiselämää? 

"Pahus, Mami löysi minut."
Jostain se aina kuitenkin tupsahtaa yhtäkkiä ja ilmoittaa tulostaan naukuen. Kiitokseksi ilmaantumisestaan se saa purkkiruokaa. Paté maistuu. Maistuisi myös koirille, mutta ne joutuvat tyytymään kuivamuonaan ja keitettyyn pastaan ja kauraan.

Tiettävästi Kisu ei ole pyydystänyt ainuttakaan hiirtä, myyrää tai varpusta, joita on riesaksi asti, sillä ne kakkivat kaikki paikat. Kisun ainoat saaliit ovat olleet pari sisiliskon poikasta ja yhtenä päivänä pihalla itsekseen luikerrellut isomman liskon häntä, josta riitti ihmetystä myös koirille. Gaia sen sijaan hotkaisi kerran varpusen lennosta. Haiman vajaatoiminnan vuoksi sillä on jatkuva nälkä, lääkityksestä huolimatta. Onneksi se ei enää katsele Kisua huulia lipoen kuten aluksi, vaan on hyväksynyt naukujan osaksi laumaa.

"Miksi Kisu saa olla sohvalla ja me ei?
Epäreilua!"
Yhden asian Kisu on oppinut: pöydille ei ole asiaa, ei keittiössä eikä olohuoneessa. Paitsi jos silmä välttää ja pöydällä sattuu olemaan jotain makoisaa. Tässäkin asiassa ennaltaehkäisy on paras strategia. Jäähtymässä olevat ruuat on syytä peittää.

Editointiapuna. Ainakin
teoriassa.
Kisun tullessa taloon pelkäsin, että kohta ovat sohvat riekaleina. Eivät ole. Kisu ei ole tehnyt mitään tuhoja sisällä. No, kerran se kakki vaatekaappiin kun joku oli pistänyt oven kiinni sen livahdettua sinne nukkumaan, ja vasta illalla huomasin etsiä sitä kaapista. Parina yönä se on piiloutunut sisälle ja tullut herättämään meidät keskellä yötä. Että tarttis päästä ulos. Se päästää jonka naamaa se nuolee.  

Kisun ilmestyttyä meille suunnittelin, että siitä tulee myyriä ja hiiriä jahtaava ulkokissa. Vähänpä tiesin, miten pian se luikertelisi sisälle ja sydämiimme. Nyt se nukkuu tuossa vieressäni, masu patéeta pullollaan ja kissanunia katsellen. Tassut nykivät, häntä vispaa, se maiskuttelee. Taitaa olla maukas uni. 


Text Smith -blogi kirjoitti syvällisen arvion kolmannesta rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Lue arvio täältä. Tällaisen palautteen jälkeen on mukava viimeistellä seuraavaa, tammikuussa 2020 ilmestyvää Rui Santos -tarinaa.


maanantai 10. kesäkuuta 2019

Kiipeilyä


Neljäs Portugaliin sijoittuva rikosromaanini alkaa olla loppusuoralla, sitä viimeistellään kustannustoimittajan kanssa hyvissä ajoin ennen ensi vuoden alkuun suunniteltua ilmestymistä. Jälleen tositapahtumien inspiroima tarina vei minut tutkimaan Porton Ribeiran hämyisiä kujia ja portaita, joille kirjan tapahtumat sijoittuvat. Otin kuvia kansigraafikolle antamaan osviittaa siitä millaista paikan päällä on. Jännityksellä odotan kansiluonnoksia.

Vanhoissa kaupungeissa kapeat kujat ovat tavallisia. Ei ennen ajettu autoilla, hyvä jos hevosten vetämillä kärryillä. Porton Ribeira on kuitenkin enemmän kuin kapeita kujia: osa alueesta sijaitsee jyrkässä rinteessä, ja kujat muodostuvat portaista. Käydessäni siellä ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten tuttavani varoitti liikkumasta siellä yksin edes päiväsaikaan. Joillakin kulmilla on huumekauppaa, prostituutiota ja muuta niiden liepeille pesiytynyttä oheistoimintaa. Nyt näyttää siltä, että turismi on työntämässä niitä muualle, sillä ennen autioille aukioille on ilmaantunut ravintolapöytiä kirjavine päivänvarjoineen ja hellettä ja ylämäkeä huokailevat matkailijat kulkevat kujilla.

Lähdin liikkeelle rannasta pitkin Barredon portaita. Siinä kiivetessäni ja sivukujille eksyessäni ajattelin, miten perheenisät ja -äidit kantavat kauppakassinsa matkan takaa, sillä autolla ei ole asiaa niille kulmille. Entä miten sairastunut viedään hoitoon, miten palokunta pääsee paikalle, miten jätehuolto toimii, miten tuodaan uusi sohva ja viedään pois vanha patja. Arjessa on omat haasteensa kun koti on portaiden varrella.

Toivon, että portaiden varsilla olevat talot pysyisivät portolaisten koteina ja ettei turistimajoitus leviäisi niille. Kaupunki on kiinnostava niin kauan kuin siellä on tavallista elämää, kissoja torkkumassa kujankulmassa, vanha nainen kurkkimassa ikkunassa, pyykkiä kuivumassa ja avoimesta ikkunasta vyöryy tuhdin kotiruuan tuoksu. Sitten kun joka toisessa talossa on elegantti boutique-hotelli tai naurettavan pieniä annoksia tarjoava bistro, on kaikki menetetty.  

Uskon, että alue pitää pintansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ketään turistia huvita raahata matkalaukkujaan pitkin kapeita ja epätasaisia portaita yölennon jälkeen tai aamulennolle lähtiessä. Sopivampiakin paikkoja hotelleille löytyy. Jopa sellaisia, joiden oven eteen pääsee taksilla.

Kapuamista on ollut muutenkin kuvausretken jälkeen. Pari viikkoa sitten saamani suru-uutinen kiskaisi minut pimeään, upottavaan kuoppaan, josta yhä yritän kiivetä pois. On erityisen vaikeaa hyväksyä kuoleman lopullisuus ja peruuttamattomuus silloin kun se on tapahtunut ihmisen omasta päätöksestä. Kun on mennyt, on mennyt eikä palaa koskaan. Me rajan tälle puolelle jääneet yritämme rämpiä eteenpäin jossitellen entä jos olisimme tehneet jotain toisin. Olisiko sillä ollut jotain merkitystä? Ehkä olisi, ehkä ei. Emme koskaan saa tietää. 

Tuntuu siltä että tähän pitäisi keksiä jokin loppukevennys. Suomen helteissä kärvisteleville tiedoksi, että käytän yhä villasukkia (yölläkin) ja nyt on villatakin päällä myös lämmin huivi. Hihittäkää sille. Aamulla pistin sentään hameen päälle mutta ennen lounasta vaihdoin sen housuihin kun alkoi polvia kolottaa. Hekottakaa pois. Atlantilta rinnettä ylös puhaltava kylmä viima vie halut puuhata pihalla vaikka aurinko paistaakin, ja talokin pysyy kohtuullisen viileänä. Pyykit sentään kuivuvat, ja se on jo jotain.

Lisää kuvia ribeiralaisilta portailta löytyy täältä: PhotosAlma


keskiviikko 8. toukokuuta 2019

Jos paavi oisin


Seurasimme sunnuntailounaalla uutislähetystä, kuten rutiineihin kuuluu. Olen turtunut uutisiin. Gazan pommitukset eivät valitettavasti tunnu missään, ei myöskään kriisi Venezuelassa tai Pohjois-Korean ohjuskokeet. Gazasta kerrottaessa totesimme Carlosin kanssa yhteen ääneen, että tuota on jatkunut niin kauan kuin muistamme, ja se on aika kauan. Ei se siitä miksikään muutu. Ei kukaan oikeasti halua sovintoa. Ovat tottuneet sotimaan. Siltä se täältä matkan päästä näyttää, toki paikan päällä oleva näkee asian varmasti toisin.

Gazasta uutislähetys siirtyi Bulgariaan ja paavin, Papa Chicon, vierailuun siellä. Kuvissa näytettiin jokseenkin räytyneen oloinen paavi rukoilemassa ja pohtimassa sitä mitä paavit pohtivat. Maailman menoa, ehkä, tai sitä milloin on ruoka-aika tai minkä asian vuoksi tänään pitikään vedota ihmisten hyvään tahtoon. ”Kovaa hommaa”, totesin Carlosille. ”Niin, joutuu ensin kuokkimaan maata ja sitten kylvämään ja kastelemaan ja niin pois päin.” Sanoin tarkoittaneeni henkisesti.

Papa Chico, kuten paavia tuttavallisesti ainakin Portugalissa kutsutaan, on yksi maailman arvostetuimmista ihmisistä, sitä ei voine kukaan kiistää, silti hänen vetoomuksensa rauhan ja sovun puolesta kaikuvat kuulemattomille korville. Suurvaltojen johtajat eivät välitä siitä mitä hän sanoo. ”Yes, yes, of course, right away”, Donald Trump vakuuttaa tarkoittamatta sitä kuitenkaan, kun paavi kehottaa Yhdysvaltoja vetäytymään sieltä missä heidän ei pitäisi olla ja ihmettelee itsekseen missä kaikkialla he nyt olivatkaan. ”Muy bien”, tuhahtaa Nicolas Maduro toiveelle demokraattisista vaaleista ja käy käsiksi paksuun pihviin kansan nähdessä nälkää. Entä Putim, tai Pudim (portugaliksi vanukas), kuten häntä kutsun? Paavi anoo rauhanomaista ratkaisua Ukrainan tilanteeseen, Pudim vain tuijottaa eteensä ja tokaisee ”njeponimaju”, ja suunnittelee mielessään seuraavaa machokeikaustaan.

Se on varmasti paaville ihan hirvittävän turhauttavaa. Hänen sijassaan minä suuntaisin päivän päätteeksi kuntosalille ja takoisin nyrkkeilysäkkiä vähän aikaa. Siihen voisi olla liimattuna parin diktaattorin naamakuvat treenin tehostamiseksi. Tämän jälkeen jaksaisin jälleen seuraavana päivänä jaella siunauksia eteerisen lempeän näköisenä ja rukoilla maailman pelastumisen puolesta.

Jos olisin ahdistukseen taipuvainen, olisin aivan toimintakyvytön ajatellessani maailman menoa. Toteutan kuitenkin vähemmän sydäntä rasittavaa suhtautumistapaa: välinpitämättömyyttä. En voi ratkaista maailman ongelmia, hyvä jos omassa arjessani ja omissa pienissä piireissäni selviän ilman konflikteja. En ole koskaan kuvitellut olevani täydellinen ihminen – no, likimain, mutta ei ihan – mutta eläminen jääräpäisen muistisairaan kanssa samassa talossa on näyttänyt miten epätäydellinen sitä onkaan. Pinna venyy, venyy, venyy, mutta sitten se katkeaa. Se ei ole kivaa, mutta se on inhimillistä. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä jolloin meillä on rauhallista. Onneksi niitä on enemmän kuin niitä toisia. Sitäpaitsi ihminen sopeutuu ja tottuu melkein kaikkeen. 

Reissut ovat tervetulleita hengähdystaukoja. Parin viikon takainen Suomen matka sujui hyvin kaikkine haastatteluineen, vaikka yleisöä olisi voinut olla enemmän, mutta Kallion kirjaston tapahtumassa oli sentään luokkakaveri kolmenkymmenen vuoden takaa ja ennestään tuntematon sukulainen. Oli myös mukava tutustua taas pariin uuteen ihmiseen Innossa ja virolaiskirjailija Indrek Harglaan, joka kirjoittaa mm. keskiajalle sijoittuvia dekkareita. Ne kuulostivat todella mielenkiintoisilta.

Neljäs Rui Santos -dekkarini on nyt kustannustoimittajan käsittelyssä ja minulla olisi aikaa miettiä vaikkapa maailman karmivaa menoa tai ilmaston muuttumista. Tai tehdä veroilmoitukset, tai pestä ikkunat, tai siistiä kukkapenkkejä. Teen myös sitä mistä pidän; värjään lankoja, neulon sukkia, ompelen jotain, ehkä leivonkin. Olen eräänlaisessa välitilassa, jota ei voi kutsua lomaksi vaan pikemminkin odotteluksi, että pääsee taas töihin käsiksi kun käsikirjoitus palautuu kustannustoimittajalta.

Arjen haasteista huolimatta taidankin olla pahuksen onnekas, kun voin suhtautua työhöni tällaisella innolla, eikä päivän päätteeksi tarvitse purkaa turhautumia nyrkkeilysäkkiin tai mihinkään muuhunkaan. Tai no, ehkä ihan vähän joskus, mutta ei kuitenkaan niin usein ja niin paljon kuin jos olisin paavi. 

sunnuntai 21. huhtikuuta 2019

Alman Tino


Nuori uros (ei Tino) poseeraa kameralle.
Kirjoitin kolme vuotta sitten Almasta, jonka kaunis Linda-emo menehtyi poikimisen jälkeen (lue juttu täältä, jos pystyt). Ilman emonmaitoa Alman kasvu oli hidasta, vaikka se saikin pulloruokintana korviketta ja myöhemmin myös proteiinipitoista rehua perinteisen heinän ja ruohon lisäksi. Huolestuneena seurasin sen kehittymistä. Hyvissä ajoin Carlos eristi sen lauman uroksista, ettei se tulisi tiineeksi (liekö oikea termi) liian varhain kuten emonsa.

Pulloruokittu Alma on muita kesympi, jos sille ojentaa kätensä, se tulee lähemmäs ja lipaisee, kun muut naudat kavahtaisivat. Se antaa rapsuttaa sarviensa välistä. Se on perinyt emonsa kauniit piirteet ja kiharaisen turkin. Karjankasvatus ei ole kuitenkaan lemmikkien pitämistä. Naaraiden tehtävä on tuottaa jälkeläisiä, siitossonnia lukuun ottamatta muiden uroksien tie vie lautaselle. Se vain on niin. Jos kitukasvuinen Alma ei vahvistuisi ja kehittyisi, sillä olisi sama kohtalo.

Kamut: Tino ja sen veli.
Ajan mittaan Alma kasvoi, hitaasti, mutta sinnikkäästi. Se pääsi muun lauman joukkoon, ja muutama kuukausi sitten huomasin sen vatsan alkavan pullistua. En uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Niin moni asia voi mennä pieleen, varsinkin kun on kyse ensipoikijasta. Kun Alman poikimisen aika läheni – sen näkee utareiden kasvamisesta – olimme Carlosin kanssa molemmat hermostuneita. Sujuisiko tällä kertaa kaikki hyvin? Henkisesti olin valmis lyömään hanskat tiskiin jos menettäisimme Almankin.

Kaikki sujui hyvin. Pari viikkoa sitten Carlos kipusi yläkertaan kertomaan, että vasikka oli syntynyt. Ihan yllättäen, ihan itsestään, ilman apuja. Pian se oli jo jaloillaan ja pyrki utareille. En uskaltanut ottaa niistä kuvia, olin vielä niin peloissani. Oli kylmää ja sateista, vasikkapolo tärisi vilusta. Vastasyntynyt voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Ensimmäiset pari viikkoa Alma poikasineen olikin yöajat ja tuulisimmat päivät sisällä navetassa.

Kasvivärjätty sukkalanka.
Uusi tulokas näyttää ihan Tinolta. Tiedän, en saisi antaa sille nimeä enkä kiintyä siihen. Siitä ei voi tulla seuraavaa siitossonnia, se ei ole puhdasrotuinen minholainen nauta, joten sen elämän tarkoitus on se toinen vaihtoehto. Silti ilahduttaa katsella sitä loikkimassa Alman ympäri, pitkin laidunta, käyvän maate viikkoa nuoremman, silti isokokoisemman velipuolensa viereen. Kaverukset kulkevat kimpassa ja käyvät välillä emojensa luona aterioimassa.

On aina hyvä kun vasikat syntyvät keväällä. Niillä on koko pitkä kesä aikaa kasvaa ja vahvistua ennen talven sateita ja tuulia.

Tätä kirjoittaessa istun vaihteeksi Frankfurtin lentokentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja mietin, miten yhteen ihmiselämään mahtuukin niin monenlaista osa-aluetta. On karjanhoitoa, opaskeikkoja, valokuvaamista, muistisairaasta vanhuksesta huolehtimista, kirjoittamista ja siitä puhumista, kaikenlaista touhuamista hillonkeitosta villalankojen värjäykseen ja sukkien neulomiseen. Entisessä elämässä oli hektinen toimistotyö ja vähäinen, väsynyt vapaa-aika, arkea pilkkoivat lomamatkat. Ei juuri muuta.

Jos voisin valita uudestaan, valitsisin samoin.

Pian pääsen jälleen puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta yleisön edessä. Kirjan ja ruusun päivänä, tiistaina 23.4. kerron uusimmasta kirjastani Syyllisyyden ranta seuraavissa paikoissa Helsingissä:

16.00 Akateeminen kirjakauppa (Pohjoisesplanadi 39) 
17.30 Sellon Suomalainen kirjakauppa
19.30 Rosebud (Kolmen sepän patsas) KELLONAIKA PÄIVITETTY

Ja keskiviikkona 24.4. klo 18 Kallion kirjasto. Suuri kiitos Innon aikaansaavalle väelle tilaisuuksien järjestämisestä!

Tervetuloa tutut ja tuntemattomat!

lauantai 23. maaliskuuta 2019

Kun mikään ei riitä



Bloggarikollega Italiasta purki mieltään siitä, että kokee olevansa kaikessa keskiverto, ettei tee mieli edes ryhtyä mihinkään kun tietää ettei ole siinä kovin hyvä. Sellaisia pahan päivän ajatuksia, kun mikään ei maistu miltään.

Kirjoitus kolahti omalla kohdalla, ja varmaan monen muunkin lukijan kohdalla. Tekisi mieli sanoa naisen, mutta näinä sukupuolineutraaliuden aikoina en taida uskaltaa etten saa miesten ja feministien vihoja ylleni. Meihin on iskostettu suorittamisen, pärjäämisen ja aina vain parempaan pyrkimisen vimma. Huhuu! Miksei saisi olla keskiverto jossain? Eikö riitä että yrittää olla edes jotain, että tekee parhaansa?

Esimerkki: jos lapsena olisin ajatellut ettei minusta kuitenkaan tule menestynyttä kaunoluistelijaa, en olisi vaivautunut opettelemaan luistelemaan ollenkaan. Mutta opettelin, ja se oli ihanaa niin kauan kuin sitä kesti. Yhteenkään kilpailuun eivät rahkeeni riittäneet, mutta opin tekemään muutaman pyörähdyksen piruetin, hyppäämään jotenkuten ja pysymään pystyssä yhden jalan varassa. Pieniä saavutuksia, pieniä onnistumisia. Niistä on elämä tehty. Ja niiden väliin mahtuu sitä tasapaksua punnertamista.

Omalta osaltani nämä asiat on tullut jo mietittyä halki poikki ja pinoon. Uskon, että ihminen kykenee melkein mihin vaan jos hänellä on joko riittävän suuri tarve tai tarpeeksi vahva motivaatio. Tietysti pitää ottaa huomioon realistiset resurssit, mutta tahtotila ratkaisee.

Itse painiskelen tätä nykyä riittämättömyyden tunteen kanssa. Se ulottuu niin kirjoittamiseen kuin kotioloihin. Alan hiljalleen nostaa käsiä pystyyn jälkimmäisen kanssa. En jaksa enkä ehdi siivota siinä tahdissa kuin pitäisi, ja villakoirat nurkissa murisevat viikko viikolta äänekkäämmin. Teen kauhean tunnustuksen: viime vuonna en pessyt olohuoneen ikkunoita kertaakaan, ja sen kyllä huomaa. Puunaamisessa ei tunnu olevan mitään mieltä; käännän hetkeksi selkäni, ja lattialla on taas leivänmuruja, koirien turkeista irronneita ja yhteen keräytyneitä karvoja, jääkaapin ovessa rasvainen sormenjälki.

Ongelma on omani. Ketään muuta täällä eivät sotkut häiritse, mutta minä satun pitämään siisteydestä, puhtaista lattioista ja raikkaasta tuoksusta. Pakolliset reissut stressaavat, kun tiedän että kotiin tullessa pitää heti alkaa siivoamaan. Taktikoin: lusmuilen imuroinnin kanssa ennen matkaa, teen sen vasta palattuani.

Ratkaisu olisi helppo: palkata siivooja. Niinhän muutkin tekevät. 6-7 eurolla per tunti saa jonkun hoitamaan likaisen työn, ehkä 6-8 tuntia viikossa riittäisi kun ottaa huomioon että osa ajasta uppoaisi vanhanrouvan kanssa rupatteluun. Siivoojan palkkaaminen olisi kuitenkin sama kuin myöntäisin oman riittämättömyyteni, sen, etten olekaan supernainen joka puunaa ja pyykkää ja siinä sivussa kirjoittaa rikosromaanin ja neuloo sukat ja harjaa koirat ja keittää mandariinihilloa. Kyllähän minun täytyy pystyä ja kyetä, olenhan sentään perusterve ja ”nuori” eikä tämä talo mitenkään mahdottoman kokoinen ole enkä koko päivää käyttäisi kuitenkaan kirjoittamiseen. 

Tokihan Carloskin joskus osallistuu talon sisäisiin töihin muutenkin kuin laittamalla ruokaa. Mutta ei joka viikko. 


Lykkään ratkaisua lupaamalla itselleni, että siivooja tulee taloon sitten kun (jos) ansaitsen kirjoittamisellani niin paljon, että se on perusteltua.  

Näissä tunnelmissa kaivan taas matkalaukkua esiin, vaikka vasta viime viikolla pistin sen komeroon palattuani Costa del Solilta. Maanantaina nokka kohti Lissabonia, Suomesta tulevan ystävän seuraksi pariksi päiväksi. Kamera lähtee mukaan.

Oheiset kuvat Torremolinosista, missä vietin muutaman aurinkoisen päivän. Oli virkistävä reissu sekin, ja mukavat tilaisuudet niin Torren Kymppipaikassa kuin Fuengirolan Suomelassa. Toivottavasti pääsen sinne vielä uudestaan!