Bloggarikollega Italiasta purki mieltään
siitä, että kokee olevansa kaikessa keskiverto, ettei tee mieli edes ryhtyä
mihinkään kun tietää ettei ole siinä kovin hyvä. Sellaisia pahan päivän
ajatuksia, kun mikään ei maistu miltään.
Kirjoitus kolahti omalla kohdalla, ja varmaan
monen muunkin lukijan kohdalla. Tekisi mieli sanoa naisen, mutta näinä
sukupuolineutraaliuden aikoina en taida uskaltaa etten saa miesten ja feministien
vihoja ylleni. Meihin on iskostettu suorittamisen, pärjäämisen ja aina vain
parempaan pyrkimisen vimma. Huhuu! Miksei saisi olla keskiverto jossain? Eikö
riitä että yrittää olla edes jotain, että tekee parhaansa?
Esimerkki: jos lapsena olisin ajatellut ettei
minusta kuitenkaan tule menestynyttä kaunoluistelijaa, en olisi vaivautunut
opettelemaan luistelemaan ollenkaan. Mutta opettelin, ja se oli ihanaa niin
kauan kuin sitä kesti. Yhteenkään kilpailuun eivät rahkeeni riittäneet, mutta
opin tekemään muutaman pyörähdyksen piruetin, hyppäämään jotenkuten ja pysymään
pystyssä yhden jalan varassa. Pieniä saavutuksia, pieniä onnistumisia. Niistä
on elämä tehty. Ja niiden väliin mahtuu sitä tasapaksua punnertamista.
Omalta osaltani nämä asiat on tullut jo
mietittyä halki poikki ja pinoon. Uskon, että ihminen kykenee melkein mihin
vaan jos hänellä on joko riittävän suuri tarve tai tarpeeksi vahva motivaatio.
Tietysti pitää ottaa huomioon realistiset resurssit, mutta tahtotila ratkaisee.
Itse painiskelen tätä nykyä riittämättömyyden
tunteen kanssa. Se ulottuu niin kirjoittamiseen kuin kotioloihin. Alan
hiljalleen nostaa käsiä pystyyn jälkimmäisen kanssa. En jaksa enkä ehdi siivota
siinä tahdissa kuin pitäisi, ja villakoirat nurkissa murisevat viikko viikolta äänekkäämmin.
Teen kauhean tunnustuksen: viime vuonna en pessyt olohuoneen ikkunoita
kertaakaan, ja sen kyllä huomaa. Puunaamisessa ei tunnu olevan mitään mieltä;
käännän hetkeksi selkäni, ja lattialla on taas leivänmuruja, koirien turkeista
irronneita ja yhteen keräytyneitä karvoja, jääkaapin ovessa rasvainen
sormenjälki.
Ongelma on omani. Ketään muuta täällä eivät
sotkut häiritse, mutta minä satun pitämään siisteydestä, puhtaista lattioista
ja raikkaasta tuoksusta. Pakolliset reissut stressaavat, kun tiedän että kotiin
tullessa pitää heti alkaa siivoamaan. Taktikoin: lusmuilen imuroinnin kanssa
ennen matkaa, teen sen vasta palattuani.
Ratkaisu olisi helppo: palkata siivooja.
Niinhän muutkin tekevät. 6-7 eurolla per tunti saa jonkun hoitamaan likaisen
työn, ehkä 6-8 tuntia viikossa riittäisi kun ottaa huomioon että osa ajasta uppoaisi
vanhanrouvan kanssa rupatteluun. Siivoojan palkkaaminen olisi kuitenkin sama kuin
myöntäisin oman riittämättömyyteni, sen, etten olekaan supernainen joka puunaa
ja pyykkää ja siinä sivussa kirjoittaa rikosromaanin ja neuloo sukat ja harjaa
koirat ja keittää mandariinihilloa. Kyllähän minun täytyy pystyä ja kyetä, olenhan sentään perusterve ja ”nuori”
eikä tämä talo mitenkään mahdottoman kokoinen ole enkä koko päivää käyttäisi
kuitenkaan kirjoittamiseen.
Tokihan Carloskin joskus osallistuu talon sisäisiin töihin muutenkin kuin laittamalla ruokaa. Mutta ei joka viikko.
Lykkään ratkaisua lupaamalla itselleni, että
siivooja tulee taloon sitten kun (jos) ansaitsen kirjoittamisellani niin paljon, että
se on perusteltua.
Näissä tunnelmissa kaivan taas matkalaukkua
esiin, vaikka vasta viime viikolla pistin sen komeroon palattuani Costa del
Solilta. Maanantaina nokka kohti Lissabonia, Suomesta tulevan ystävän seuraksi pariksi
päiväksi. Kamera lähtee mukaan.
Oheiset kuvat Torremolinosista, missä vietin
muutaman aurinkoisen päivän. Oli virkistävä reissu sekin, ja mukavat
tilaisuudet niin Torren Kymppipaikassa kuin Fuengirolan Suomelassa. Toivottavasti pääsen sinne vielä uudestaan!