Konna kylpyhuoneessa

Entinen oliiviruukku on nyt kotina mm. laventelille. 

Parin viikon takaisen superviikonlopun jälkeen olemme palanneet jälleen arjen rutiineihin. No, eilen oli jonkin jalkapalloturnauksen loppuottelu. Benfica taisi voittaa. Jollen väärin muista, niin se on lissabonilainen joukkue.

Se, että asuu jossain maassa, ei automaattisesti tarkoita sitä, että imaisee itseensä ihan kaikki tavat ja kiinnostuksen kohteet. Hyljin jalkapalloa teflonin tehokkuudella. 

Lauantaiaamun rutiineihin kuuluu etupäässä alakerran imurointi ja yleinen siistiminen. Pölyt pyyhin niiden laskeuduttua. Sitä voi joskus odotella pari päivää. Joskus pidempäänkin. Se on samalla inhokkilistallani kuin ikkunoidenpesukin.

Sisääntuloaulaa imuroidessani siellä tuli tavanomaisten villakoirien lisäksi tällä kertaa vastaan myös pökäle. Kyllä, luit oikein, Rakas Lukija. Sellainen 4-5 sentin mittainen ja sentin paksuinen pätkä ihan sitä itseään. Liian pieni koiran kikkareeksi, ja ne molemmat ovat oppineet kyllä sisäsiisteiksi. 

Vahtikoira lipoo huuliaan, lienee havainnut sisiliskon. 

Pökäle ei tullut vastaan kävellen eikä ryömien, vaan osui imuriin. Se taisi olla sen vanhan, tumman antiikkimaton päällä, mikä siellä on, ja oli siksi jäänyt huomaamatta aiemmin. Onneksi kukaan ei ollut astunut sen päälle. Liisk. Käytämme suoraan kadulle vievää etuovea aika harvoin. 

Mistä pökäle oli tullut? mietin itsekseni samalla kun koppasin sen talouspaperin palaseen ja kiikutin roskikseen. Ah, Batatinha tietenkin retuuttanut sen pihalta, missä olen nähnyt vastaavia silloin tällöin ja olemme Carlosin kanssa aprikoineet, minkä lie petolinnun peppu pudotellut sellaisia pommeja. 

Nämä meidän koiraneidit eivät ole mitään hienohelmoja. Ne tykkäävät tonkia puutarhajätekompostia, vuokralaisten roskapussia, pelloilla olevia naudanlantapaakkuja ja kaikkea muuta kivaa. Yhden kiinteän pökäleen kanniskelu ei siis ole mikään ihme temppu, joskaan ei myöskään ihan jokapäiväistä touhuilua. 

Jatkoin imurointia. Alakerran kylpyhuoneessa allaskalusteen alta singahti päivänvaloon toinen pökäle. Mitä ihhhmettä?? ällistelin nyt. Ei ole Batatinhan tuomisia tämä. Koppasin pökäleen taas paperiin ja kiikutin ulos. Tuijoteltiin sitä Carlosin kanssa ja ihmeteltiin tovi että kuka mitä hä?

Liftari. 

"Pussaa mua, oon sun unelmies prinssi",
kehottaa ihkaoikea sammakko eli rã.

Tapaus painui selittämättömänä unholaan. Sunnuntaiaamuna availin olohuoneessa ikkunoita ja pihalle vievän oven tuuletusta varten, kuten joka aamu silloin kun ei sada. Hiukan myöhemmin Carlos puhui jotain avoimesta ovesta ja sisälle pyrkivistä konnista. Käsitin, että hän pelkäsi että joku tulee ja ryöstää meidät (faz assalto). Rauhoittelin, että avasin oven vasta aamulla. Sitten hän puhui jotain sammakosta (um sapo) ja kylpyhuoneesta. Ah, koirien huoneeseen eli pihan puolella sijaitsevaan kylpyhuoneeseen, tai pikemminkin vessaan, eksyy aina silloin tällöin sammakko. Heilautin kättäni ja sanoin että ei se mitään, se etsii vaan kosteaa paikkaa kun olin pistänyt vastapäätä olevan pienen varaston oven kiinni laitettuani sinne säilöön kauppakassin kokoisen salaatinkerän ja kaksi pientä kaalia. Talvisin pikkuvarasto on sammakkojen suosikkipaikka vanhoista kivirappusista tihkuvan kosteuden ansiosta, tosin yksi niistä heitti siellä henkensä kun tuuli oli painanut oven kiinni eikä kukaan sitä vähään aikaan avannut. 

Jokin jäi kuitenkin nakuttamaan takaraivoon. Kylpyhuone. Sammakko. Pökäleet. Olin varmaan käsittänyt tai kuullut jotain väärin. Ei olisi ensimmäinen kerta. 

Piti kysyä uudestaan. ”Alakerran kylpyhuoneessa oli aamulla iso sammakko”, selitti Carlos nyt niin että minäkin ymmärsin. ”Se on varmaan tullut sisään olohuoneen avoimesta ovesta.”

Ah. Pökäleiden arvoitus sai ratkaisun. Ja sammakko oli jo saanut rikkalapiolla kyydin pihalle.

Nyt kun puhumme sammakosta, tarkoitamme tietenkin rupikonnaa. Niitä majailee pihan puolella – ja näköjään satunnaisesti myös sisällä – useampia. Eräänkin kukkapenkkiin laittamani pohjattoman ruukun sisällä pitää kotiaan ainakin kolme konnaa. Arvoitukseksi yhä jää miten ne pystyvät täällä lisääntymään, mutta aika ajoin suljetulle sisäpihalle ilmaantuu pikkusammakoita. Wikipedian mukaan rupikonna tarvitsee munilleen vettä. Ja että ne voivat elää jopa 40-50 -vuotiaiksi. 

"Pienet sammakot, pienet sammakot,
ne lystikkäitä on..."

Ihmeellistä tässä taloon tunkeutumisessa oli tällä kertaa se, ettei Batatinha tehnyt siitä ilmoitusta. Yleensä se haistaa ja huomaa kaiken (lue vaikka täältä) ja haukkuu erityisesti konnille, kissoille ja käärmeille. Ja kaikelle epämääräiselle mitä kadun puolelta kuuluu. 

Olen joskus ehdottanut pienen lammen tekemistä pihalle ja parin ihan oikean pikkusammakon hankintaa. Olisi niin lystiä kun ne kurnuttaisivat siellä öisin.

Emme ole päässeet tässä asiassa minkäänlaiseen konseksukseen, joten joudun tyytymään kuuntelemaan sammakoiden kurnutusta peltojen poikki kulkevassa pienessä joentapaisessa, ribeiro. Suomessa sitä sanottaisiin kyllä ojaksi.

Ilmat ovat olleet sammakoiden kannalta ihanteelliset; on lämmintä ja kosteaa. Tätä kirjoittaessa taivas alkaa sinertää lännestä lähtien, joten ehkä tänään näemme vielä auringonkin. Konnat sen sijaan ryömivät syvemmälle kaivamiinsa koloihin ja lähtevät liikkeelle vasta pimeän tultua. 

Oi Salvador, viisumaineen pelastaja!

Uusi elämä nousee tuhkasta palaneessa metsässä. 

Portugalissa aletaan hiljalleen toipua Superviikonlopusta. Jollei paavin vierailussa ollut tarpeeksi jännitettävää – ja sitä varmasti oli ainakin turvallisuudesta vastaavalla organisaatiolla – tunnelmaan pääsi viimeistään lauantai-iltana kun ennakkosuosikki Portugali kisasi Euroviisujen voitosta.

Viisut ovat toki kokeneet rajun inflaation lapsuuteni ajoista, jolloin kevyttä musiikkia esitettiin radiossa ja etenkin televisiossa erittäin, erittäin kitsaasti. Ei ollut lukemattomia taivaskanavia vaan tasan kaksi kansallista, sittemmin seuraan liittyi kolmaskin. Musiikinjano oli kuitenkin kova, joten kun kuukausia odotettu viisuilta koitti, linnottauduin makuupussin kanssa olohuoneen lattialle telkkarin eteen päättäväisenä pysymään hereillä koko lähetyksen ja pisteidenjaon ajan.

Useimmiten nukahdin kesken kaiken, ja joku perheenjäsenistä herätteli sitten kun tulos julkistettiin.

Viime lauantaina en malttanut alkaa edes astioiden tiskuuseen illallisen jälkeen, sillä en halunnut jättää näkemättä Portugalin esitystä. Sitä ennen tuli kyllä monen viisun edestä jumputusta, humputusta, hytkytystä ja nytkytystä. ”Taas yksi nainen laulaa korkeelta ja kovaa”, totesin Carlosille aika monen esityksen päätteeksi. Oli vähäpukeisia, kauniita miehiä ja naisia, räiskyviä valoja, liikkuvia taustakuvia, niin paljon kaikkea että alkoi jo ahistaa.

Sitten lavalle asteli Salvador Sobral ja alkoi laulaa. Pidättelin hengitystä varmaan koko kappaleen ajan. Salvadorilla ei ollut taustalaulajia eikä tanssijoita. Hän elehti vain käsillään ja antoi kauniin äänensä puhua puolestaan. Mykistävää.

Oli varmaan elämäni ensimmäinen – ja ehkä myös viimeinen kerta – kun pysyin hereillä koko pisteidenlaskun ajan. Se oli niin jännittävää ja sitäpaitsi jatkuvasti sai tuuletella, kun Salvador sai täydet 12 pistettä. Kun tulos oli selvillä ja voittaja julistettu, poksautimme mekin auki kuohuviinin. 

Ja Carlos kun on aina ennen sanonut, ettei hän perusta Euroviisuista pätkääkään.

Kuten ennen Suomi, sai myös Portugali odottaa ainokaista voittoaan vuosikymmenten ajan. Portugalissa asuvat suomalaiset, ainakin ne jotka tunnen, ovat hehkuttaneet voittoa vilpittömän iloisina. Facebookissa tietenkin. Olemme iloisia kaikesta positiivisesta, mikä kotimaatamme kohtaa. 

Salvadorin voittokappale on lyhyt ja yksinkertainen, siksi kaunis. ”Musiikki ei ole ilotulitusta, musiikki on tunnetta”, sanoi Salvador jälkeenpäin haastattelussa.

Olisiko niin, että kaiken sen pelon ja hämmennyksen jälkeen, mitä Euroopassa on parin viime vuoden aikana koettu, tarvitaan vaihteeksi hiukan rauhaa ja rakkautta. Ei ilotulitusten pauketta. 

Ai niin, tällä viikolla on uutisoitu myös Portugalin talouden olevan hyvässä kasvussa. Kyllä tämä maa vielä talouskriisien tuhkista nousee uuteen eloon. 

Ei minulla tällä kertaa muuta, mutta ensi kerralla varmaan on. 

Paavi tulee, oletko valmis

Lähdimme perjantaina käymään kaupassa muutaman kilometrin päässä. Maantiellä ohitimme joukon keltaisin huomioliivein varustautuneita kävelijöitä. He eivät olleet menossa Santiago de Compostelaan, vaan päinvastaiseen suuntaan, Fátimaan.

Tämän viikon lauantaina, 13.5. koittaa Portugalissa Suuri Päivä. Silloin tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun Neitsyt Maria ilmestyi Fátimassa kirkkaana valona kolmelle paimenessa olevalle lapselle ensimmäisen kerran, ja itse paavi Franciscus kunnioittaa merkkipäivää läsnäolollaan perjantaista lähtien. Monelle katolilaiselle osallistuminen juhlatilaisuuksiin ja messuun Fátimassa on hengellisen elämän huipentuma. Jotkut vaeltavat paikalle jopa satojen kilometrien päästä. Heillä on huoltojoukot, jotka kuljettavat tavarat, järjestävät muonituksen ja majapaikat. Vaeltajan tarvitsee vain kävellä ja laulaa. 

Paavin vierailuun varaudutaan luonnollisesti tiukoin turvatoimin. Rajatarkastukset on otettu tilapäisesti käyttöön. Televisiossa on vilauteltu poliisikoiria, panssariautoja ja armeijan helikopteria. Kansakunnan muistista ei ole pyyhkiytynyt paavi Johannes Paavali II:n murhayritys Fátimassa 12.5.1982. 

Neitsyt Marian ilmestymisen vuoksi Fátima on yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista, mutta erityisen tärkeä sija sillä on portugalilaisten uskovaisten sydämissä, omalla maalla kun ollaan. Jokaisen kunnon katolilaisen pitäisi käydä siellä edes kerran elämässään kiittämässä siitä hyvästä mitä on saanut tai pyytämässä anteeksi syntejään. Tai sekä että. Vanhanrouvan mieli herkistyy, kun hän muistelee omaa käyntiään Fátimassa joskus vuosia, vuosia sitten. Siitä on niin pitkä aika, että hän vielä muistaa sen.

Voi vain kuvitella millainen tunnelma on messussa valtavan väkijoukon keskellä. Iltapimeällä, kynttilä kädessä piintyneimmänkin kyynikön suupieli värähtää ja silmäkulma kostuu.

Kuvittelun varaan se nyt jää, sillä vaikka palan uteliaisuudesta nähdä paavin vierailun omin silmin, fanitanhan häntä itsekin, niin jää se tällä kertaa väliin ja toista tilaisuutta tuskin tulee. Tosin hotelleissa olisi vielä tilaa, yllättävää kyllä, huonehintojen yltäessä jopa tuhannen euron pintaan.

Pyhiinvaelluskohteet ovat henkisen merkityksensä lisäksi ennen kaikkea hyvä business. Fátimassa, jossa ei pyhätön lisäksi taida olla juuri muuta nähtävää, on kuitenkin hotellikapasiteettia ja ravintoloita pienen lomakeskuksen verran. Matkamuistomyymälöissä myydään katolilaista krääsää – anteeksi vaan tämä nimitys. Tokihan jokaisen pyhiinvaeltajan pitää ostaa muistoksi Fátiman neitsyttä kuvaava patsas. Tärkeä tehtävänsä on myös niillä vahasta tehdyillä ruumiinosilla, joiden avulla rukoillaan parantumista kyseiselle ruumiinosalle.

Varsin nerokkaan liikeidean keksi mies, nimestä päätellen venäläis- tai ukrainalaistaustainen, joka sai päähänsä purkittaa Fátiman siunattua ilmaa. Kyllä, ihan on sellaiseen koristeelliseen säilykepurkkiin taltioitu se ilma ja pistetty purkki kiinni. Maksaa kolme euroa ja on kuulemma herättänyt kovasti kiinnostusta. Jollei sitä ota vitsinä, voi purkin joskus Tärkeänä Hetkenä avata ja henkäistä kitusiinsa Fátiman siunattua ilmaa.

Ei-katolilaisen ja ei-uskovaisen silmissä kaikki on tietenkin kummaa, joskin mielenkiintoista.

Itse en kaipaa väkijoukkoihin rukoilemaan kimpassa. Hiljennyn yksin vaikka omalla pihalla. Yhtenä lämpimänä iltana menin astiat tiskattuamme ulos ja istuuduin puutarhatuoliin koirien mennessä narskuttamaan nappuloitaan. Katselin tummansiniseksi pimentyneelle taivaalle, jota pitkin purjehti hiljalleen vaaleita hahtuvaisia pilviä. Sellaisia, jotka näyttävät pumpulista revityiltä. Niiden välissä näkyi pieni valopiste. Lentokone. Pian toinen. Sekin lentokone?

Ei. Yksi kerrallaan tähdet syttyivät taivaalle pilvenhattaroiden välisiin rakoihin. Yksi kerrallaan ilmestyi pieni pilkahdus toisista maailmoista, niistä tavoittamattomista, jotka ovat ihmiskunnan ulottumattomissa. Kaukana, silti läsnä, olemassa, muttei käsin kosketeltavissa. Emme voi kaikkea valloittaa, onneksi ei tarvitsekaan. Riittää kun ne osaa nähdä, ne valonpilkahdukset. Ei tarvitse mitään muuta tehdä kuin katsoa ja nähdä. 

Ei henkiseen hiljentymiseen muuta tarvita kuin pimenevä taivas ja muutama tähti. 

Näitä kuvia olen käyttänyt aiemminkin, mutta ne sopivat jotenkin aiheeseen. Ensi kerralla sitten tuoreita otoksia.