Sivutoimena kierrätyskyttä

En ole viherhippiäinen. Yritän kuitenkin kutistaa hiilijalanjälkeäni edes siellä missä aita on matalin. Pienin teoin. Kierrättämällä jätteet, ostamalla käytettyä silloin kun se on mahdollista, minimoimalla ruokahävikin, käyttämällä omia jalkoja ja julkisia liikennevälineitä, laittamalla kasvimaalle ja hedelmäpuille luontaisia lannoitteita; vuohien ja lampaiden lantaa ja tuhkat takasta, ostamalla maan ja paikallisten viljelijöiden omia tuotteita silloin kun niitä on saatavilla. Tästä hyvästä omatuntoni ei motkota kovin lujaa lentäessäni Suomeen tarpeen tullen ja sytyttäessäni tulen takkaan talvi-iltaisin.

Jätteiden kierrätys on tehty Portugalissa älyttömän helpoksi. Lähin lajittelupiste löytyy pikkukylän laidallakin koiranpissatusmatkan päästä, kaupungissa niitä on melkein joka korttelissa. Perinteisen roskasäiliön lisäksi on omat säiliönsä lasille, paperille&pahville ja muoville&metallille. Jokaisella säiliöllä on oma tunnusvärinsä, ja kyljessä vielä kerrotaan kuvasymbolein mitä sinne voi laittaa. Lukutaidotonkin osaisi kierrättää. Vastaavasti markettien tuotteista löytyy merkintä siitä, mihin lajittelusäiliöön pakkausjäte laitetaan. Vesipulloon ja säilykepurkkiin on painettu merkki ”ecoponto amarelo” (keltainen), viinipulloon etiketissä seisoo ”ecoponto verde” (vihreä) ja muropakkauksen kyljessä kerrotaan "ecoponto azul” (sininen). Jätteiden kotilajitteluun on saatavissa metallisia roska-astioita, joissa on omat lokeronsa kullekin jätelajille, samoin värein kuin mitä pakkauksissa ohjeistetaan.

Jätteiden kierrätys on tehty Portugalissa siis ihan älyttömän helpoksi. Ainoastaan asenteissa on vielä parantamisen varaa kierrätyskampanjoista huolimatta. Kaupungissa roskiksessa pilkottaa syntisen usein vesikanikoita, viinipulloja, limsatölkkejä. Kaikki eivät välitä tai eivät osaa. On ymmärrettävää, että yli seitsemänkymppinen huonomuistinen vanhus ei muista laittaa maitopurkkia muovijätesäiliöön, mutta kun teini-ikäinen poika laittaa tyhjän mehutölkin roskiin, löytyy selitys joko kodin tavoista tai yleisen kierrätystietoisuuden puuttumisesta. No, jos hänen omassa kotonaan ei kierrätetä, niin täällä oppii sitten senkin.

Uudessa kodissani minusta on tullut kauhea kierrätyskyttä. Kun vanharouva tulee keittiöön jugurttipurkki kätösissään, vinkkaan häntä kohti muovijätesäiliötä. Joskus hän muistaa sen itsekin, joskus ei, mutta muistaa joskus sentään sen, ettei purkki kuulu roskiin. Kun hän ei muista minne se kuuluu, hän jättää sen työtason kulmalle. Ei se mitään. Mieluummin korjaan sen siitä oikeaan paikkaan kuin kaivelen sitä roskiksesta. Sitäkin teen. Yksikin tölkki uusiokäytössä on yksi tölkki vähemmän kaatopaikalla, ja taloutemme hiilijalanjälki kevenee taas pienen ripauksen verran.

Joku minua vihreämpi voisi nyt sanoa, että pitääkö sitä jugurttia sitten ostaa ja syödä. ‟Hakekaa maito maitotilalta, niitähän siellä maalla varmasti on, ja tehkää jugurttinne itse.” Niinpä niin. Tein kesähelteillä jugurttia. Siitä tuli viiliä, joka happani jääkaapissa hyvin äkkiä. Jugurtinteko vaatii juuri oikean lämpötilan, mikäli ette sattuneet tietämään. Sitä varten on ihan omia somia pikku koneita. Sähkökäyttöisiä.

Monet Suomi-vieraat ovat ihmetelleet ja ihastelleet Portugalin siisteyttä. Kuljit sitten Lissabonissa, Portossa tai Vila do Condessa, ei kaduilla ole juuri roskan roskaa. Tämä on kolikon kiiltävämpi puoli, jota kadunlakaisijoiden armeija kiillottaa päivittäin, kun se harjat suihkien puhdistaa keskeisimmät kadut tuulen lennättämistä roskista. Roskiksiakin on kaduilla joka toisessa valotolpassa. No, melkein. Kolikon himmeämmällä puolella on köyhemmät asuinalueet tai liki hylätyt alueet, laittomat ”kaatopaikat” metsäteiden varsilla ja roskat, jotka talven sateet huuhtovat jokiin ja jotka jokia pitkin päätyvät mereen ja nousuvesi hylkää rannoille. Ei, turistin ei tarvitse peljätä. Ennen kesää rannat puhdistetaan, hiekka seulotaan ja tasoitetaan niin, ettei sieltä ihan heti löydy edes yhtä simpukankuorta. 

Espinhossa asuessani talviselta rannalta löytyi kaikenlaista. Otin kameran ja kuvasin roskia talven kuulaassa valossa. Kadotettu, hajotettu tai hylätty esine pääsi vielä hetkeksi valokeilaan, esitti joutsenlaulunsa, kumarsi yleisölle – hassulle valokuvaajalle, satunnaiselle rantakalastajalle ja puhdistuskoneen kuljettajalle – ennen kuin se lavalle heitetyn ruusun kera teki exitin puhdistuskoneen ahnaaseen kitaan. Nyt se elää uutta elämää uusiolasina, kierrätettynä muovina tai metallina. Ehkä rannalla kuvaamani viinipullo päätyi juomalasiin, jonka myöhemmin ostin marketista eurolla. Pieni romantikko minussa haluaa uskoa näin. 

Jotkut täällä ovat varmasti sitä mieltä, ettei näitä kuvia saisi laittaa näytille. Että en saisi näyttää tätä vähemmän kaunista puolta Portugalista. Mutta, kuten olen muutamaan kertaan jo todennut, Portugali ei ole täydellinen, ja se tässä maassa onkin parasta. Ei roskia pidä lakaista maton alle. Näytetään ne ja todetaan samalla, että oikealla tiellä ollaan, vaikka vielä onkin petraamista. Ja petrataan sitten. Eihän maailmakaan vielä ole valmis. 

Home sweet home

Viikko sitten sunnuntaina tuuli ei enää ujeltanut ikkunoissa. Se suorastaan kirkui niiden raoista. Pohjoisesta ei tule pelkästään matkapuhelimia ja vaaleita naisia tänne, vaan myös pelottavia talvimyrskyjä. Pelkäsimme, että katto lähtee. Ei se lähtenyt tässä talossa, mutta vuokralaisen talon kattoa korjailimme maanantaiaamuna parinkymmenen tiilen irrottua. En aiemmin tiennyt, että pittoreskit punaiset kattotiilet painavat niin paljon. Jaksoin kantaa kerralla vain kaksi. Miten lujaa pohjoistuuli mahtoi yöllä puuskuttaakaan, kun sai ne lentämään? Sydän kurkussa pitelin narulla sidottuja jatkettuja tikkaita paikoillaan, kun Carlos tuulen riepoessa kiipesi monen metrin korkeuteen laittamaan uusia tiiliä paikoilleen.

Tein pyhän päätöksen, että tähän päivitykseen en kirjoita mitään säästä. En ainakaan paljoa. Ei ketään oikeasti kiinnosta se, kuinka paljon täällä sataa vettä. Ei meitäkään kiinnostaisi nähdä yhtään enempää vettä tippuvan taivaasta. Viime päivinä ei ole voinut pahemmin edes tuulettaa. Yhtenä päivänä sateen tauottua avasin ikkunat. Paaaaha virhe. Ilma ulkona oli lämpimämpää kuin kiviseinien sisällä, ja kostea ilma tiivistyi seinien ja ovien pintaan ja veti peilit huuruun ja puulattiaan jäi tohvelien pohjista koristeelliset jäljet. Äkkiä ikkunat kiinni ja koneellinen ilmanvaihto päälle. Hui hirvitys.

Perjantaina minulla tuli lopulta henkilökohtainen kosteusmitta täyteen, kun kesällä kunnostetun katon lisäksi myös makuuhuoneen seinästä löytyi harmaita pilkkuja. Kukkia, joita kukaan ei halua katsella. Pyysin Carlosia viemään minut lähimpään rautakauppaan äänensävyllä, josta hän tiesi että tuolle akalle ei kannata nyt sanoa vastaan. Haimme kosteudenpoistolaitteen. Koneen tislattua huoneilmasta vettä muutaman tunnin ajan alkoi ilma tuntua ihmeen kevyeltä. Laite pitää kovaa ääntä, mutta minun korvissani se on musiikkia, kun vesi valuu säiliöön loristen. Liri lori laa laa!

Kylpyhuone ”en suite” eli makuuhuoneen yhteydessä ei ole aina hyvä idea. Aina ovea avattaessa kosteutta tulvahtaa myös huoneen puolelle, vaikka kuinka olisi ikkunaa auki. Suihkussa on pakko käydä, vaikkei likaisia hommia tekisikään, jollei joka päivä niin ainakin joka toinen päivä. Ja kun ruokakuntaan kuuluu maatilan töitä tekeviä yksi tai joskus kaksi, kuluu kuumaa vettä ja saippuaa. Se vesi mikä ei valu viemäristä alas höyrystyy huoneilmaan. Kun Suomen talvipakkasissa kärvistellään kuivan sisäilman kanssa, täällä pyyhitään kosteutta nahkealta otsalta ja odotellaan malttamattomina kesää ja kuivia kylpypyyhkeitä.

Kadun toisella puolella asuva leskirouva kertoi, että hänellä on sisäkatot menneet ihan harmaiksi. Viime sunnuntain myrsky tiputteli myös hänen talonsa katon reunatiiliä. Siinä ne nyt makaavat terrakottamurskana kadunlaidassa. Eikä hän ole moksiskaan. Katon korjaaminen vaatisi vain tikkaat ja muutaman ehjän tiilen. No, kesällä kai sitten.

Kävin kylässä erään vanhan rouvan luona ja haistoin homeen ulos asti. Katonkulmat olivat harmaina, rouva pyyhki silmiään ja ihmetteli kun ne vetistävät niin paljon. Ei, ei ole minun paikkani kertoa, että talossa on kosteutta. Sitähän on kaikissa taloissa nyt.

Vuokralla asuessani näytin vuokraemännän miesystävälle yöpöytien, pienten lipastojen taustoja, jotka olivat erikoisen vihreät. Ehdotin, josko haisulilipastot voisi viedä pois. Mies otti rätin ja pyyhkäisi taustalevyt puhtaiksi. ”Noin se lähtee”, hän sanoi tyytyväisenä ja koputti yöpöydän kanteen. Hänen lähdettyään nostin lipastot eteiseen ja pidättelin hengitystä aina kävellessäni niiden ohi. Tuoli suoritti ihan hyvin yöpöydän virkaa makuuhuoneessa.

Täkäläisestä näkövinkkelistä katsottuna Suomen homehysteriat kuulostavat reippaasti ylilyödyiltä. Meidät suomalaiset on pesty pilalle. Emme kestä yhtään homepilkkua ilman että nenä alkaa vuotaa kuin vesihana. Heikko homeenhaju saa meidät haukkomaan henkeä – kauhusta. Kostea läikkä seinässä ja olemme valmiita repimään talon maan tasalle.

Ei täällä. Kyllä kesä kuivaa sen minkä talvi kastelee. Pinoteksia pintaan ja kyllä lähtee.

En halua yhtään vähätellä homeallergikkojen tuskaa. Olen näköjään itsekin sellainen. Viikon verran olen napostellut antihistamiinia, ja turvonneiden silmäluomien paikalla on jälleen silmät. Talon muilla asukkailla ei ole mitään oireita. Tuleekohan homeimmuniteetti geenien mukana vai kasvetaanko siihen? Tosiasia joka tapauksessa on, että kosteuteen ja sen kurjiin myötäjäisiin on tavalla tai toisella, hyvällä tai pahalla, pakko jossain määrin sopeutua kun tällaisessa ilmastossa asuu.

On varmasti teoriassa mahdollista rakentaa talo, johon kosteus ei pääsisi käsiksi. Pitäisi olla keskuslämmitys, koneellinen ilmanvaihto, kosteudenpoistosysteemit, pyykinkuivauskone ja mielellään vielä asukkaat jotka hengittävät vain vähän eivätkä tykkää käydä suihkussa tai keitellä ruokaa. Yleisen ilmankosteuden minimoimiseksi talon pitää myös sijaita kaukana merestä, joista, tekoaltaista, metsistä ja pelloista. Siis jossain ulkoavaruudessa tai ihan eri maassa. Vaikka pohjoisnavalla. 

Liioittelenko nyt vähän? Tietenkin. Uutisissa näytetään päivittäin kuvia sekä jokilaaksojen että Englannin tulvista. Siis eihän metriseen kiviseinään rankkasateen jälkeen ilmestynyt kostea läikkä ole mitään siihen verrattuna, että talon ensimmäinen kerros on kirjaimellisesti akvaariona. Suhteutamme asiat aina omaan näkövinkkeliimme, mutta elämää on tietysti muuallakin. En minä valita, en. Itse olen valinnut missä asun ja olen tyytyväinen siihen. Erittäin tyytyväinen. Yhtenä päivänä, rankkasateisen aamun jälkeen kauas pilvet karkasivat, aurinko paistoi ja linnut lauloi. Istahdin pihaportin ulkopuolelle, pellon laidalle, Gaian pyrkiessä syliin. Katsoin maalaismaisemaa ja ymmärsin, miten onnellinen voinkaan olla kun täällä vain saan asustaa. Home sweet home, Oma koti kullan kallis, O lar doce lar... 

Kuvissa portolaisia kaupunkikoteja. 

Talvipäivän seisahdus

Blogin päivitys on normaalista viikkoaikataulusta myöhässä. En tiedä mistä kirjoittaisin. Ei ole tapahtunut mitään uutta. Itse asiassa ei ole tapahtunut mitään. Koko viikon on sadellut, enkä ole käynyt edes kävelyllä jätteiden kierrätyspistettä kauempana. Sade tulee jo korvista ulos, niin meillä ihmisillä kuin eläimilläkin. Päästän Gaian pellolle juoksemaan, se käy häthätää hoitamassa hätäasiansa ja juosta kirmaa takaisin pihan puolelle niin nopsaan kuin kintuistaan pääsee. Se asettautuu istumaan ison katoksen alle ja tuijottaa pihan tapahtumarikasta elämää: sadetta, joka joko viskoo vettä kiukkuisesti maahan tai valuu taivaasta kaiken tahmaavana tihkuna; tuulta tanssittamassa nuorta nurmikonalkua; hyasinttia, joka arasti availee terälehtiään ja heittää ilmoille hennon tuoksun; passionpuskassa pyrähteleviä varpusia; pihan poikki lentävää pulua; ylikypsää keltaista hedelmää, joka tipahtaa sitruunapuusta maahan, tömähtää, ja ehkä häiritsee mullan alla päivänokosiaan torkkuvaa uutta jyrsijää, joka yöt kaivelee tunneleitaan ja harmiksemme tekee myyräntyötään. Väsyttyään kaikkeen tähän aktiviteettiin Gaia pujahtaa huoneeseensa ja kiertyy kerälle katselemaan omia uniaan. Iltaisin se pääsee sisälle olohuoneeseen, ihan sen vuoksi, ettei se olisi niin paljon yksin.

Aiheiden puutteessa olin kirjoittaa yhä puuttuvasta sosiaaliturvatunnuksesta, rytmihäiriölääkkeiden ostamisesta ilman reseptiä ja muualta Euroopasta muuttavien eläkeläisten verovapaudesta, vaikken itse tietysti eläkeläinen olekaan. Kirjoitinkin siitä, mutta en julkaise. Kerron nyt vain sen verran, että lääkkeeni maksavat täällä alle puolet siitä mitä Suomessa, ja muilta mailta saadusta eläkkeestä ei aina tarvitse maksaa veroa. Tällä jälkimmäisellä halutaan houkutella tänne maksukykyisiä – ja toivottavasti hyväkuntoisia – eläkeläisiä. Ei hullumpi idea talouskriisissä kouristelevassa maassa.

Muotoilin myös mielessäni miten kertoa anoppikokelaan parisuhdeneuvoista, kun Carlos ei toissapäivänä vielä illallisaikaan ollut kotiutunut lounastapaamisesta kollegoidensa kanssa. Vanharouva kertoi äitinsä neuvoneen, ettei miehille pidä antaa liikaa vapauksia, muuten heitä ei enää kotona näy. Lotkautin korvaani hetkellisesti, mutta siihen se jäi. Vapauteni on minullakin ja pidän siitä, ja tässä talossa tunnetaan sellainen termi kuin tasa-arvo. Niin, ja Carlos kotiutui kaksi tuntia äitinsä arviota aikaisemmin. En ollut kaulimen kanssa vastassa vaan kysyin onko hänellä nälkä.

Ajattelin kirjoittaa ystävyydestä, onhan kohta Ystävänpäivä. Joku minulle kerran suorastaan suuttui siitä, kun kutsuin ystäväkseni henkilöä, jota en ollut vielä tuntenut kovin pitkään. Ystävä, kaveri, tuttava – mitä väliä sillä on? Ne ovat termejä, joilla yritetään kategorioida jotain mikä ei ehkä ole kategorioitavissa. Mihin lokeroon laitan ihmisen, jonka kanssa elin monta vuotta, joka on minulle yhä kaikkein läheisin ja jonka näkemykseen luotan asiassa kuin asiassa? Ja miksi kutsun ihmistä, jonka kanssa olin melkein päivittäin yhteydessä vuosien ajan, mutta jonka kanssa en ajatellut koskaan muuttavani saman katon alle – silti muutin? Entä hänet, jonka kanssa teimme töitä samassa firmassa, eri paikkakunnilla, toistakymmentä vuotta, mutta vasta täällä vieraalla maalla huomasimme että liikumme niin samoilla aaltopituuksilla? Tai hänet, joka on minulle ystävä, sielunveli, kuin käteni tai jalkani, kaikki samassa ihmisessä, mutta yhteyttä pidämme harvakseltaan? Koen perheenjäseniksi henkilöitä, joihin minulla ei ole veri- tai edes laillista sidettä. Koen ystävikseni ihmisiä, joiden kanssa saatan vaihtaa vain parit viestit vuodessa, mutta ne ovat hyviä viestejä, merkityksellisiä sanoja. Kaikki he ovat osa elämääni, osa, jota ilman elämästä puuttuisi jotain oleellista.

Olin vähällä kirjoittaa joulukuisesta turmasta, jossa kuusi opiskelijaa huuhtoutui meren matkaan, eikä seitsemäs, ainoa eloonjäänyt kerro mitä oikeasti tapahtui. Yliopisto-opiskelijoiden vihkiytymisriittejä, meidän aikuisten silmissä lapsellisia, tarpeettomia simputuksia ihan vain kai traditioiden vuoksi. Nyt traditiot kyseenalaistetaan. Kuusi kuollutta nuorta on liikaa.  

Aina voisin kirjoittaa ilmasta. Tästä talvesta, jota toisilleen tuntemattomatkin päivittelevät bussipysäkillä kyytiä odotellessaan. Minulle tämä on kolmas talvi täällä, ensimmäisen ja toisen välillä oli pari vuotta. Jokainen kokemani talvi on ollut yhtä sateinen ja kolea. En oikeasti usko, että niitä on toisenlaisiakin. Aina vaan vesi valuu ikkunoita, seiniä, katuja pitkin, kosteus tiivistyy sisätiloissa, kaikki on nahkeaa eikä mikään kuivu. Nousuveden aikaan Atlantti ärjyy niin lujaa, että se kuuluu tänne asti, viiden kilometrin päähän rannasta. Tuuli ulisee ikkunoissa, mutta kivitalon seinät nauraa räkättävät tuulenpuuskalle: ”Meitä et saa vapisemaan!” Missä viipyvät ne kuuluisat aurinkoiset, tyynet talvipäivät, joista ystäväni (?) täällä ovat niin kovasti puhuneet? Milloin pääsen taas kameran kanssa kävelylle? Loppuuko tämä talvi ikinä?

Kaikesta tuosta olisin voinut kirjoittaa, mutta en nyt keksi oikein mitään kerrottavaa. Rospuutto on täälläkin pitkästyttävää ja pitkäpiimäistä. Päivät ovat niin toistensa kanssa samankaltaisia, että vanhanrouvan kokeillessa onneaan ja kysyessä ”Onko tänään torstai?” pitää minun miettiä hetken aikaa ennen kuin vastaan ”Ei, tänään on perjantai, vaikken mennytkään torille”.

Eräs tuttu professori kirjoitti kerran sähköpostissaan, että talvi on hyvää aikaa työntekoon. Hän on oikeassa. Kun ulos ei ole asiaa on paljon matalamman kynnyksen takana nököttää sisällä lämmin tietokone sylissään ja naputtaa, naputtaa ja naputtaa vielä vähän lisää. Tarinat tulevat jostain pään uumenista, näkymättömästä lähteestä, ja joskus tunnen itseni vain välikappaleeksi, käsiksi joka konetta takoo. En väitä hallitsevani sanoja. Yritän komentaa niitä, kahlita ne haluamaani muotoon, mutta aina ne karkaavat, tekevät niin kuin lystäävät, ja pakoon kirmatessaan huutavat lällälällälää ja haastavat minut ottamaan ne kiinni. Ison alkukirjaimen ja pisteen väliin mahtuu paljon enemmän kuin pelkkä lause. Siihen mahtuu ajatus, mielipide, tunnustus, kysymys, kyseenalaistus, totuus. Sanat ovat enemmän kuin kirjaintensa summa, ne kertovat joskus enemmän kuin tuhat kuvaa. Ne kertovat kaiken ja jättävät kaiken muun sanomatta. Mitä olisi maailma ilman sanoja? Ihan totta, mitä olisi maailma ilman sanoja ja kirjoitusta?

En vieläkään tiedä mitä tähän päivitykseen kirjoittaisin, joten lopetan tältä erää tähän. Kun tämän viikon kuvasato käsittää vain pari näpsäystä raekasoista, kaivelin tuhansien kuvien varastoistani kaakeleita. Hiillos hehkuu takassa, keittiössä tuoksuu kanelipullat, cevadat on jo juotu ja Gaia-koira torkkuu jalkojen juuressa, höristää korvaansa, mutta katselee kohta omia uniaan ja tuhisee.