maanantai 30. maaliskuuta 2015

Kevään merkkejä

Parin lämpimän jakson jälkeen on viime päivinä ollut vaihteeksi koleaa. Kevät viivyttelee tuloaan, mutta joulun jälkeisten pakkasten nuivettamat valkoiset kallat nostavat jo päätään valkoisina täplinä peltojen pientareilla. Hedelmätarhassa kukkivat luumut ja persikat, mutta omenat ja päärynät vielä aristelevat. Talon viereiseltä pellolta niitettiin ensimmäinen heinäsato; vielä se saa kasvaa lisää toukokuulle saakka. Ensimmäiset kärpäset lentelevät avoimista ikkunoista sisään, jäävät pörräämään keskelle huonetta kuin ihmeissään heräämisestään. 

Kevään merkkejä on ilmassa. 

Valvoin yöllä pari tuntia miettien niitä, näitä. Aamulla olinkin sitten unta täynnä (cheia de sono), ja Carlosin lähtiessä aamutöihin painoin minä silmäni tyynynpieleen pimeään ja taisin torkahtaa. Horteen läpi olin kuulevinani kurkien kailotusta. Se on tuttu ääni Porvoossa vietetyn lapsuuden ajoilta, asuinhan lähellä Ruskiksen luonnonsuojelualuetta; jokisuistoa, joka on tuhansien muuttolintujen levähdyspaikka keväät, syksyt.

Kuuntelin aikani ulkoa kuuluvaa honotusta. Mielikuvitus teki tepposet, tiesin kyllä. Jossain aivopoimujen kätköissä majaillut muistikuva ponnisteli ylös ja ilmoille, muuntaen kuultua joksikin tutuksi. Nousin ylös ja avasin ikkunan. ”Kurkeni” oli kiivipuussa kumppanin perään kukerteleva kyyhky. Ei sen kummempaa.

Carlos sai lauantaina kutsun illalliselle. Kaveriporukka laittelee silloin tällöin yhdessä ruokaa, syö, juo ja parantaa maailmaa. Ruokalistalla oli tällä kertaa puluja, joita joku oli metsästänyt. Ai voiko puluja syödä? Riippuu varmaan siitä miten ne valmistetaan. Nämä uppopaistettiin öljyssä, ja olivat kuulemma ihan sitkeitä ja mustia. Niiden sulkien ja höyhentenkin poistossa oli kuulemma ollut aika urakka. Veikkaan, että ensi kerralla miehet laittavat ruuakseen jotain muuta.

Kotona laittelin vanhallerouvalle ja itselleni tatti-pekonipastaa, ja Carlosin pojalle popcornia odottamaan kotiinpaluuta, sillä jotenkin arvasin, ettei hänelle pulut maistu. Vanhanrouvan mentyä nukkumaan sammutin television ja sytytin kynttilän, istuuduin sohvannurkkaan virkkaamaan, unisen Gaian ynistessä tyytyväisenä jalkojeni juuressa – ja nautin omasta rauhasta. Olen onnekas kun osaan olla yksin. Vanharouva ei osaa. Gaia-koirallakin se tekee tiukkaa. 

Vanhanrouvan muisti tuntuu vähän kohentuneen mutta ymmärryskyky vähentyneen. Olemme hänen kanssaan aika lujilla, pakko myöntää. Tänne muuttaessani taisin yliarvioida kärsivällisyyteni. Omalääkäri tarjosi minulle rauhoittavia lääkkeitä. Kiitin ja kieltäydyin. 

Elämä etenee sykäyksittäin, vuodenaika kerrallaan. Omat suunnitelmat ja tavoitteet asetetaan kvartaali kerrallaan kuin parhaassakin pörssiyhtiössä. Mitä tänä kesänä pitää saada aikaan, entäpä vielä ennen sitä, kevään aikana? Millä on kiire, mikä voi odottaa, mitä ei tarvitse tehdä? Maalaistalo on ikuisuusprojekti, ihan kuten itse elämäkin. Kun yhden kantin saat kuntoon, pitää jo aloittaa kohentamaan toista. Elämä kuluttaa mutta myös kasvattaa, jälkiä jättämättä se ei päästä käsistään ketään. 

Päivät ovat pidenneet aimo harppauksen alkuvuodesta. Valo valaa voimaa ja virtaa. Pihalla näkee touhuta illallisaikaan asti ja tekemistä riittääkin. Maalla ei juuri ole aikaa pysähtyä ennen kuin illallisen jälkeen cevada-kupillisen parissa. Ei mene enää kauaa kun voimme taas kiivetä yläterassille mukiemme kanssa, kurkkimaan käykö naapurin leskirouvan kosiskelija vielä pälyilemässä katuvalon alla, katselemaan tähtitaivasta ja ohi kiitäviä lepakoita. Talvi on onnellisesti takanapäin, kesän parhaat palat edessäpäin. Sitä ennen vielä kiihkeä kylvö- ja istutusaika, ja pian pääsee taas kummastelemaan kasvun ihmettä. 


Omenankukat kuvattu 20.4.2014. 

maanantai 23. maaliskuuta 2015

Kieli solmussa

Espanjaa ymmärtää hyvin portugalinkin pohjalta:
"Hyvä kahvi ei muuta elämää, mutta tekee
siitä paljon virkistävämmän."
Ei kuulosta kovin hyvältä suomeksi.
Madrid.
Opin jälleen kerran kantapään kautta, ettei asioita kannata suunnitella liikaa. Tai siis periaatteessa olisin voinut oppia, sillä jos en tähän ikään mennessä ole vielä sitä sisäistänyt, niin ehkei sitä tule tapahtumaankaan.

No, joka tapauksessa. Viikko sitten asetin tavoitteeksi, että sunnuntaihin mennessä on kasvimaa käännetty ja lannoitettu ihan oikealla naudanlannalla ja kompostilla, ja sinne istutettu torilta ostetut taimet. Aloitin leikkaamalla sirpillä rikkaruohoja, jotka kuskasin naapurin leskirouvan kääpiövuohien, ankkojen ja kanojen ruuaksi. En löytänyt kuokkaa, joten ihan supisuomalaisella sisulla ja pienellä haralla raaputin pienen osan kasvimaata puhtaaksi rikkakasvien juurista. Siinä vaiheessa alkoi keuhkoissa tuntua pientä rohinaa.

Seuraavana päivänä yskin jo täysillä, ja olo oli kuin olisi kulkenut jonkinlaisen nuijintavekottimen läpi. Ihoa särki, mutta se helpottui särkylääkkeellä. Kasvimaalle ei ole kuitenkaan asiaa ennen kuin yskä on talttunut, sillä yhdestä keuhkokuumeesta opin sen läksyn ettei tuulen kanssa pelleillä. Ja täällä tuulee.

Palasin tänään aamupalan jälkeen sänkyyn, ja Carlos tuli seurakseni vietyään eläimille ruokaa. ”Dedä on dugossa”, totesin hänelle erään yskänkohtauksen päätteeksi. ”Laita sitä spraytä”, hän ehdotti, viitaten sieraimet suorastaan auki räjäyttävään aineeseen, jota hän toi apteekista edellisen flunssan aikoihin. ”Kohta”, vastasin. ”Haluan maksimoida helpotuksen.”

Tässä liikkeessä asiointi sujui espanjan ja portugalin yhdistelmällä.
Madrid.
Keskustelimme hetken siitä, onko ”maksimoida” portugaliksi maximar (kuten sanoin) vain maximisar (kuten sitten opin). Arvailen sanoja välillä summamutikassa sillä tiedän, että opettajani oikaisee virheet. Tosin välillä hän pistää minut arvuuttelemaan niin kauan kunnes osun oikeaan. ”Kyllä sinä osaat kun vain vähän yrität”, hän kannustaa.

Portugalilaisten rakastamaa diminutiivia olen ainakin oppinut käyttämään. ”Esta coisinha que se usa para…” (se pikku juttu millä voi tehdä...) on hyvin kätevä tapa välttää käyttämästä sanaa josta ei ole harmainta hajua, oli sitten kyse porakoneesta, korkinavaajasta tai vaikkapa kastelukannusta. Aiemmin käyttämäni coisa on muuttunut coisinhaksi ihan huomaamatta. Mistäköhän se on tarttunut?

Puhun suomea päivittäin. Koiran kanssa. Se vastailee omalla kielellään. Olen huomannut, että pikkuhiljaa alkaa senkin kanssa livahtaa portugalinkielisiä sanoja suuhun. Ja aina kun menemme ulos, menemme ”ulosh”.

Seinäraapustuksia, Salamanca.
Alan siis olla sellaisessa kielisolmussa, ettei paraskaan merimies osaisi sellaista tehdä saati avata. Kirjoittaminen ja lukeminen ovat tehokkaimpia tapoja tarrata kiinni äidinkieleen. Roikunkin kiinni siinä kynsin ja hampain, sillä sanat täytyy hallita. Suomeksi en voi selitellä ”se pikku juttu jolla tehdään pikku reikiä” kun kirjaan ohjetta vaikkapa pienen hyllyn tekemiseen.

Kielen unohtaa jollei sitä käytä. Vieraideni kanssa Carlos on kaivellut muististaan aiemmin osaamaansa englantia. Onneksi hän ei kaivellut sitä aikoinaan minun kanssani, sillä silloin minulta olisi saattanut jäädä portugali oppimatta.

Kyllä iso osa kuulluista asioista menee silti yhä huti. Vanhanrouvan puheet usein, samoin tv-uutiset. Molemmat kertaavat menneitä tapahtumia, joita en ihan heti osaa liittää mihinkään konkreettiseen. Vierasta kieltä on paljon helpompi ymmärtää silloin kun aihetta voi käsin kosketella. Kun tehdään ruokaa, pilkotaan porkkanoita ja perunoita ja keitetään ne, tai kun käydään ostoksilla, ostetaan lihaa ja kalaa ja wc-paperia. Helppo juttu. Kun Brysselissä keskustellaan lainavakuuksista ja koroista ja talousnäkymistä on se yhtä hepreaa kuin olisi joku marsilainen höpöttämässä sikäläisistä tapahtumista; minkä sävyinen vihreä nahka on muodissa juuri nyt, ja kuinka on keksitty uusi menetelmä tehdä vettä vetyhypsuperoksalidoimalla avaruuspölyä.
Ilmiselvä E.T. Joan Mirón maalaus
Reina Sofian taidemuseossa Madridissa.

Kun en nyt täällä petin pohjalla voi juuri muuta tehdä kuin kirjoittaa ja suunnitella, ja olen nyt tältä päivältä juttuni melkein kirjoittanut, suunnittelen mitä teen sitten jos joskus kasvan isoksi. Ja jos ne suunnitelmat menevät poskelleen ei se haittaa, sillä niiden toteutuminen ylipäätänsä on aika epätodennäköistä, koska tuskin tästä isommaksi koskaan kasvan.

Taidanpa seuraavaksi mitata lämmön… tuntuu vähän siltä. 


Kuvissa vielä välähdyksiä Espanjan kierrokselta.

maanantai 16. maaliskuuta 2015

Juna kulkee ja tie vie

Näin läheltä en ole nähnyt lunta pariin vuoteen.
Blogin päivityksessä on ollut pitkähkö tauko  anteeksi, rakkaat lukijat. Olin pienellä Espanjan kiertomatkalla. Nähtyä tuli Madrid, Toledo, Burgos ja Salamanca, vielä viimeisenä helmenä Portugalin puolella Guarda, 1000 metrin korkeudessa sijaitseva vanha, vanha kaupunki. Matkaa taitettiin Suomesta tulleen matkakumppanin kanssa junalla ja linja-autolla maisemia katsellen, huikeimpana niistä reitti Guardasta Coimbraan, jolloin juna kulki keltaisenaan kukkivien mimosametsiköiden halki, osan matkasta villinä virtaavan joen varrella, rataa varten kaivettuja solia myöten, ylittäen kapeaa siltaa pitkin kaksi laaksoa madellen hitaasti, niin hitaasti, että pisti miettimään mahtoiko veturinkuljettajaa pelottaa.

Juna ylittää siltaa, nopeusrajoitus 10 km/h.
Salamancan ja Guardan välin kuljimme bussilla. Ennen rajalle saapumista auto pysähtyi puoleksi tunniksi, kaiketi kuljettajan lakisääteinen paussi. Taukopaikassa oli ravintola ja kauppa, ja mennessämme kahville tuli mieleen vanhat lännenelokuvat. Katoksen alla varjossa norkoili väkeä, ja sisällä ravintolassa baaritiskiin nojasi joukko miehiä, joiden päät kääntyivät yhtä aikaa tuijottamaan kun kaksi, ei nyt enää niin nuorta naista käveli sisään. Olin kuulevani jostain Hyvien, pahojen ja rumien tunnussävelmän. Ehkä kuvittelin, ehkä en.

Rajamuodollisuudet oli hoidettu nopeasti. Linja-auto pysähtyi rajalla, sisälle marssi tuiman näköinen mursuviiksinen tullimies tai poliisi, mikä lie, ja katsoi kaikkien passit. Sitten jatkettiin taas matkaa.

Tabernan isäntäpariskunta ja toinen
aamun aikaisista asiakkaista.
Guardassa kävimme vielä ennen junalle ja kotimatkalle lähtöä kävelemässä vanhassa kaupunginosassa. Erään talon edustalla kurkisteli iäkäs mies kuin saluunanluukkujen takaa ja kysyi mistä päin olemme. Sanoin, että Suomesta (Finlândia). ”Aah, Holânda” (Hollanti), mies huudahti ilahtuneena ja kutsui meidät peremmälle juomaan pienet lasilliset. Huomasimme olevamme pienessä punaisella sisustetussa tabernassa, Benfica-jalkapallojoukkueen kannattajien kantapaikassa. Vanhus veti meille jakkarat pöydän alta ja köpötteli tiskin taakse kaatamaan lasilliset Ginjaa, täkäläistä oliivinnäköisillä marjoilla maustettua viinaa. Hän kertoi, kun kysyimme, pyörittäneensä tavernaa 52 vuoden ajan, eikä siellä ole mitään muutettu sinä aikana. Aika oli pysähtynyt, mutta vanhus ei, ja hän osoitti tehokkuutensa houkutella asiakkaita pieneen, ulospäin huomaamattomaan kuppilaansa.

Salamancan katedraalipari, jos oikein muistan...
Salamanca oli eloisa, valokuvauksellinen kaupunki, yliopistokaupunki ja se kyllä katukuvassa näkyi. Paikka oli paljon eläväisempi kuin Burgos, joka houkuttelee lähinnä Santiago de Compostelaan matkaavia pyhiinvaeltajia, joita ei ehkä yöelämä liiemmin kiinnosta. Molemmissa kaupungeissa isot, ylenpalttisesti koristellut katedraalit. Niiden jälkeen Guardan katedraali oli hyvin koruton, mutta ehkä juuri siksi vaikuttavampi.

En ole varmaan koskaan nähnyt niin isoja rakennuksia kuin Madridissa. En ole suurkaupunkifani. Madrid jättikin minut hiukan kylmäksi. Kaunis, siisti kaupunki, mutta parissa päivässä oleellinen oli nähty. Toledo sen sijaan oli mielenkiintoinen. Ainakin sellaisen silmissä, joka pitää kivimuureista, torneista ja kapeista kujista.
Vievätkö kaikki tiet Roomaan?
Roomalaisten rakentama tie Toledossa.

Matkalle lähtiessäni olin jokseenkin stressaantunut, mutta maisemanvaihto ja kameran käyttö on ihmeellistä terapiaa. Räiskyttelin omaani pahemmin kuin japanilaiset turistit.

Matkakumppanini tuli vielä pariksi päiväksi kyläilemään, tänään saattelin hänet lentokentälle. Arki alkaa taas, ja listaan hoidettavia asioita. Yhtenä akuuteimpana on päättää mitä teen Järvenpään asunnolle kun vuokralaiset muuttavat toukokuun lopussa pois. Kristallipallo oli taas kiva.

Viime viikkoon mahtui yksi pettymyskin. Toukokuulle sovittu työkeikka peruuntui, ja tuli jälleen sellainen olo, että mistään ei tule mitään. Hanskoja ei saa kuitenkaan heittää tiskiin. Pitää mennä niin kuin tabernan paappa, sitkeästi, sitkeästi, ja hymyillä ei saa unohtaa. Tie vie minne vie, pysyttele sillä, sillä se on sinun tiesi, ei kenenkään muun.


P.S. Käykäähän vilkaisemassa valokuvablogia PhotosAlma. Sinne tulossa lisää matkan aikana napattuja otoksia.