Parin lämpimän jakson jälkeen on viime päivinä ollut
vaihteeksi koleaa. Kevät viivyttelee tuloaan, mutta joulun jälkeisten pakkasten
nuivettamat valkoiset kallat nostavat jo päätään valkoisina täplinä peltojen
pientareilla. Hedelmätarhassa kukkivat luumut ja persikat, mutta omenat ja päärynät vielä aristelevat. Talon viereiseltä pellolta niitettiin ensimmäinen heinäsato;
vielä se saa kasvaa lisää toukokuulle saakka. Ensimmäiset kärpäset lentelevät
avoimista ikkunoista sisään, jäävät pörräämään keskelle huonetta kuin
ihmeissään heräämisestään.
Kevään merkkejä on ilmassa.
Valvoin yöllä pari tuntia miettien niitä, näitä. Aamulla
olinkin sitten unta täynnä (cheia de
sono), ja Carlosin lähtiessä aamutöihin painoin minä silmäni tyynynpieleen pimeään
ja taisin torkahtaa. Horteen läpi olin kuulevinani kurkien kailotusta. Se on
tuttu ääni Porvoossa vietetyn lapsuuden ajoilta, asuinhan lähellä Ruskiksen
luonnonsuojelualuetta; jokisuistoa, joka on tuhansien muuttolintujen
levähdyspaikka keväät, syksyt.
Kuuntelin aikani ulkoa kuuluvaa honotusta. Mielikuvitus teki
tepposet, tiesin kyllä. Jossain aivopoimujen kätköissä majaillut muistikuva
ponnisteli ylös ja ilmoille, muuntaen kuultua joksikin tutuksi. Nousin ylös ja
avasin ikkunan. ”Kurkeni” oli kiivipuussa kumppanin perään kukerteleva kyyhky.
Ei sen kummempaa.
Carlos sai lauantaina kutsun illalliselle. Kaveriporukka
laittelee silloin tällöin yhdessä ruokaa, syö, juo ja parantaa maailmaa.
Ruokalistalla oli tällä kertaa puluja, joita joku oli metsästänyt. Ai voiko
puluja syödä? Riippuu varmaan siitä miten ne valmistetaan. Nämä uppopaistettiin
öljyssä, ja olivat kuulemma ihan sitkeitä ja mustia. Niiden sulkien ja
höyhentenkin poistossa oli kuulemma ollut aika urakka. Veikkaan, että ensi
kerralla miehet laittavat ruuakseen jotain muuta.
Kotona laittelin vanhallerouvalle ja itselleni tatti-pekonipastaa,
ja Carlosin pojalle popcornia odottamaan kotiinpaluuta, sillä jotenkin arvasin,
ettei hänelle pulut maistu. Vanhanrouvan mentyä nukkumaan sammutin television
ja sytytin kynttilän, istuuduin sohvannurkkaan virkkaamaan, unisen Gaian
ynistessä tyytyväisenä jalkojeni juuressa – ja nautin omasta rauhasta. Olen
onnekas kun osaan olla yksin. Vanharouva ei osaa. Gaia-koirallakin se tekee tiukkaa.
Vanhanrouvan muisti tuntuu vähän kohentuneen mutta
ymmärryskyky vähentyneen. Olemme hänen kanssaan aika lujilla, pakko myöntää. Tänne muuttaessani taisin yliarvioida kärsivällisyyteni. Omalääkäri
tarjosi minulle rauhoittavia lääkkeitä. Kiitin ja kieltäydyin.
Elämä etenee sykäyksittäin, vuodenaika kerrallaan. Omat suunnitelmat ja tavoitteet asetetaan kvartaali kerrallaan kuin parhaassakin pörssiyhtiössä. Mitä tänä kesänä pitää saada aikaan, entäpä vielä ennen sitä, kevään aikana? Millä on kiire, mikä voi odottaa, mitä ei tarvitse tehdä? Maalaistalo on ikuisuusprojekti, ihan kuten itse elämäkin. Kun yhden kantin saat kuntoon, pitää jo aloittaa kohentamaan toista. Elämä kuluttaa mutta myös kasvattaa, jälkiä jättämättä se ei päästä käsistään ketään.
Päivät ovat pidenneet aimo harppauksen alkuvuodesta. Valo
valaa voimaa ja virtaa. Pihalla näkee touhuta illallisaikaan asti ja tekemistä
riittääkin. Maalla ei juuri ole aikaa pysähtyä ennen kuin illallisen jälkeen cevada-kupillisen parissa. Ei mene enää
kauaa kun voimme taas kiivetä yläterassille mukiemme kanssa, kurkkimaan käykö
naapurin leskirouvan kosiskelija vielä pälyilemässä katuvalon alla, katselemaan
tähtitaivasta ja ohi kiitäviä lepakoita. Talvi on onnellisesti takanapäin,
kesän parhaat palat edessäpäin. Sitä ennen vielä kiihkeä kylvö- ja istutusaika, ja pian
pääsee taas kummastelemaan kasvun ihmettä.
Omenankukat kuvattu 20.4.2014.