maanantai 1. maaliskuuta 2021

Erilaiset julkkarit

 
Uusin rikosromaanini Häpeän aukio, Portugali-dekkarien viides osa ilmestyi kaksi viikkoa sitten. Jännityksellä aloin odottaa miten otetaan vastaan teos, jonka koen itselleni läheiseksi eri tavalla kuin aiemmat. Sen kirjoittaminen oli monisyinen prosessi, jossa oli mukana monenlaisia tuntemuksia. Kirjoitin myös aiheesta, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään: keski-ikäisen naisen alkoholismista. Aihe, josta kukaan ei halua puhua.

Ensimmäisten kommenttien perusteella tarinan Mafalda on herättänyt hyvinkin ristiriitaisia tuntemuksia. Se oli tarkoituskin. Kukaan ihminen, ei edes kirjan fiktiivinen hahmo, ole oikeasti mustavalkoinen, joko hyvä tai paha. Ihminen on kokemustensa ja tekojensa ja valintojensa summa, ja sen sijaan että tuijottaisimme rappiotilassa olevaa ihmistä tuomiten, meidän pitäisi yrittää nähdä syvemmälle ja ymmärtää, että jotain on tapahtunut kun ihminen on päätynyt siihen tilaan. Inhon sijaan voisimme tuntea hitusen myötätuntoa, niin maailmasta voisi tulla hivenen verran parempi paikka. Ei kukaan pienenä lapsena päätä, että ”sitku mä tuun isoks mä haluun olla alkkis”. Kukaan ei ole täydellinen, yhdellä on enemmän tahdonvoimaa kuin toisella, enemmän onnea, enemmän mahdollisuuksia, enemmän läheisten tukea, enemmän eväitä elämään. Yritetään muistaa se kun seuraavan kerran kohtaamme jonkun ”Mafaldan”.  

Ensimmäisenä Häpeän aukion ehti arvioimaan Kirjojen kuisketta -blogi (katso täältä), seuraavana Helsingin Sanomat (katso täältä). Varsinkin jälkimmäinen arvostelu sai aikaan onnitteluviesten tulvan ja selvän ryntäyksen kirjastovarauksiin ainakin Helsingin alueella. Hämmentävää. Ihanaa. 

Viimeisen vuoden aikana ollaan vietetty erilaista pääsiäistä, juhannusta ja joulua. Nyt pidettiin erilaiset julkkarit, kun kirjanjulkistamistilaisuus oli virtuaalisesti Porton ja Porvoon välillä kirjailija Jaana Lehtiön haastatellessa minua. Ensimmäinen kerta, kun olin julkkareissa villasukat jalassa! Tallenteen voi yhä katsoa täältä. Facebookissa tallenne on kerännyt yli 2200 katselukertaa, tai ainakin vilkaisua. 

Työt jatkuvat, niin kirjoittaminen kuin siihen liittyvä oheistoiminta. Koska lukijatapaamisia ei voi järjestää paikan päällä, tehdään niitä verkon kautta. Lukupiiri- ym. vierailuja on ollut ja lisää on tulossa, tekniset sovellukset siihen on olemassa. Varsinkin pienessä ryhmässä on mukava kertoa kirjoista ja kirjoittamisesta ja vastata kysymyksiin. Näistä kohtaamisista saa ihan yhtälailla uutta energiaa ja intoa kirjoittamiseen kuin lähitapaamisistakin. Korona on ja jatkuu vielä tovin, mukaudutaan siihen.


Häpeän aukion voi tilata Into Kustannuksesta, ostaa kirjakaupasta tai lainata kirjastosta. E- ja äänikirjat ovat saatavilla suoratoistopalveluissa. 


maanantai 16. marraskuuta 2020

Päiväni murmelina


Tavallista pidemmältä tuntunut vuosi lähestyy hiljalleen kohti loppuaan. Vuodenajat ovat vaihtuneet, mutta päivät sujuneet pitkälti samoin rutiinein, niin toistensa kaltaisina, että olen joskus ajatellut eläväni elokuvaa Päiväni murmelina. Samat asiat toistuvat päivästä toiseen: aamutoimet, koirien riehunta kun laitan niille ruokaa, se kun ne ajavat kissan palmupuuhun, vanhanrouvan valitus kylmästä (oli vuodenaika mikä hyvänsä), lounaan jälkeinen vetäytyminen yläkertaan kirjoittamaan, illallinen, nukkumaan meneminen. Joka päivä samat puuhat samaan kellonaikaan samoin saatesanoin.

Päivittäisten rutiinien toistuminen ei johdu edes koronasta. Elämä vain on tällaista. Arkea. Ennen sitä katkaisivat matkat ja lukijatapaamiset, tutustumiset uusiin paikkoihin ja ihmisiin. Nyt viikon ja kuukauden kohokohdat ovat melko matalia ja isommat huiput jotain sellaista, mikä ennen oli aivan tavallista. Jos pääsen käymään Portossa päiväseltään, palaa kotiin virkistynyt ja innostunut Anu. Parin tunnin kävely rannalla kameran kanssa yhtenä päivänä teki minusta ihan uuden ihmisen. Ilon repiminen pienistä asioista korostuu nyt entisestään, ja sekin, että täytyy tehdä niitä asioita joista tulee hyvä olo. Värjään kasveilla lankaa, neulon sukkia, myyn niitä tutuille ja laitan osan hinnasta hyvään tarkoitukseen, vähäosaisten ruoka-apuun eli Banco Alimentariin. Viime vuonna kertyi ostoskärryllisen edestä ruokaa, tänä vuonna toivottavasti vähintään saman verran. Tarve ainakin on suurempi. 


Kirjoitan parhaillaan kuudetta rikosromaaniani. Muutin työskentelyaikatauluani, jotta voisin hyödyntää päivänvalon ajan muuhun tekemiseen, kuten käsitöihin ja kodin askareisiin. Ryhdyn kirjoittamaan loppuiltapäivästä ennen kuin alkaa hämärtää ja jatkan koneen naputusta melkein siihen asti kunnes on aika laittaa illallista. Ehdin sohvannurkkaan Carlosin seuraan vasta lähempänä iltakymmentä. Törmäämme toisiimme pitkin päivää, olemme ainakin läsnä ja lähettyvillä, vaikka molemmilla on omat tekemisensä. 

Kun elämä pyörii pitkälti kotipiirissä, on mahdollisuus hidastaa ja karsia turhaa hötkyilyä. Miettiä mikä on oleellista, olla kiitollinen terveydestä ja jokaisesta päivästä. Harmituksen hetkiä on ja toisinaan ne ovat todella mustia, mutta ne menevät ohi. Odotan. Jonain päivänä olemme jälleen vapaampia. Jonain päivänä pelko väistyy ja antaa tilaa toivolle. Jonain päivänä voimme taas halata ystäviä ja läheisiä ja itkemme siitä ilosta. Odotan tämän murmelin talviunen päättymistä ja uuden kevään alkamista. 





lauantai 11. heinäkuuta 2020

Lomatunnelmia


Olen lomalla kirjoittamisesta. Viides rikosromaanini on koelukukierroksella, ja sen kustannustoimitus jatkuu elokuun alussa. Jouten en tietenkään osaa olla, eli olen tehnyt maalausremonttia sekä ylä- että alakerrassa.

Loma näkyy lähinnä siinä miten käytän luppoajat. Eräänäkin aamuna istuin aamuteen ajan pihalla neulomassa. Yleensähän syön aamujugurtin ja -murot seisaaltani samalla kun laitan edellisen illan astiat kaappiin, annan ruokaa koirille (ja kissalle, jos hän suvaitsee ilmaantua patéelleen), pistän pesukoneen pyörimään, kastelen janoisimmat pihakasvit, putsaan jääkaapin ja pakastimen ovet maitotahroista, pistän lankoja värjäytymään. Teemukillisen aikana samat askareet jatkuvat, mutta saatan välillä piipahtaa viemässä roskat tai imuroimassa jonkin tilan tai huuhtelemassa värjätyt langat naapurin vesialtaalla, missä vielä juoksee vettä.  

Istuminen paikallaan teemukillisen ajan tuntui hurmaavalta. Koirat kävivät vuoron perään kerjäämässä rapsutuksia, kissa nökötti nurmikolla silmät kiinni ja odotti kai että varpunen tipahtaisi koivet ojossa kuonon eteen. Tätä pitäisi tehdä useammin, ajattelin. Edes kerran viikossa. Edes sunnuntaiaamuisin. Kuka minua muka estää?

”Sinun pitää koko ajan suorittaa”, sanoi perheystävä, kun kerroin neulovani samalla kun juttelemme Whatsappin kautta. Totta varmaan. ”Olet hyperaktiivi”, väittää Carlos, jota taitaa välillä harmittaa kun en pysähdy hetkeksikään, paitsi kirjoittaessani. Olen supernainen, joka sunnuntailounaaksi tekee kolme pellillistä pizzaa from scratch, siinä sivussa melko työlään kuivakakun ja tähtianiksella maustetun vaniljakastikkeen, lopuksi vielä pyöräyttää syömisen ohessa pari pellillistä sämpylöitä muiden pyöritellessä silmiään. Onhan se rasittavaa katsella. Vuorosunnuntaisin sentään haetaan valmis ruoka marketista. Sitä odotellessa haahuilen keittiössä ja ihmettelen mihin sitä ryhtyisi. Pesaisen sitten vaikka alakerran kylpyhuoneen. Ja jos virtaa ja aikaa riittää, jatkan yläkerrassa.

Mutta lomalla olen, ja yhtenä iltapäivänä istuin pihan perällä ihan vain neulomassa odotellessani maalin kuivumista. ”Minä olen lomalla”, hihkaisin Carlosille, joka tuli hakemaan jotain työkalua pihakatoksen alta. Hän hymyili rohkaisevasti. Ajatteli varmaan, ettei tuo kauaa tuossa pysy. Pöh. Kyllä minä osaan relata, eräänäkin iltana menin riippumattoon lukemaan. Vieläpä lastenkirjaa. Olin siinä niin kauan kunnes tuli kylmä ja aika ryhtyä illallisen laittoon. Puoli tuntia tai jotain.  

On tietenkin tärkeää välillä pysähtyä ja olla tekemättä mitään. Antaa ajatuksille tilaa syntyä ja kasvaa. Tai olla ajattelematta mitään. Katsella kuunsirppiä, nukkuvaa kissaa, maissin kasvamista tai tomaattien kypsymistä. Kuunnella pöllön huutoa yössä, sammakoiden kurnutusta, hiljaisuutta – ihanaa, täyteläistä hiljaisuutta. Ottaa hetkiä sieltä täältä ja tallentaa ne, sillä niistä hetkistä voi ammentaa voimia sitten kun on tarpeen.

Loma jatkuu. Ehkä jonain päivänä repäisen ja otan kissan kanssa päiväunet. Seuraavaksi tartun kuitenkin taas maalitelaan. 


Kuvissa kukkia ja ahkeria ötököitä. 

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Neiti Aika


Silloin kun olin lapsi, ennen kännykkäaikaa ja digitaalisia televisioita tai tietokoneita, soitettiin lankapuhelimella (sellaisella, jossa oli pyöritettävä numerokiekko) tiettyyn numeroon jos haluttiin tarkka kellonaika. Nauhoitettu naisen ääni kertoi sen. Kuka muistaa Neiti Ajan? Edellä mainituista teknisistä välineistä huolimatta häntä ei ole hyllytetty, vaan hän on yhä olemassa.

Muistin Neiti Ajan, kun mietin miten aika ei tahdo riittää kaikkeen mihin sen pitäisi. Miten sitä nuorempana sai aikaiseksi kaikenlaista ilman minkäänlaista vaivaa, villapuseron neuloin viikossa, leivoin, poimin, säilöin, kaikki täyspäivätyön ja tunnin työmatkojen ohella. Nyt turaan sitä sun tätä eikä mikään tule valmiiksi. Väitän, että tunnit ja minuutit ovat lyhentyneet ja käytän ne tehottomammin. Minusta on tullut hidas, ei silleen nautiskelevalla tavalla vaan yksinkertaisesti siksi, kun en enää osaa hosua. Enkä jaksa. Vanha väsyy.

Rytmitän päivää, kaikelle on oma slottinsa. Aamupäivällä siivousta putsausta pyykkäystä kastelua kitkemistä tai vaihtoehtoisesti lankojen värjäystä. Lounaan jälkeen kirjoittamista kirjeenvaihdon ynnä muiden tietokoneella tehtävien asioiden hoitamista suomen opetusta. Hups, kello on melkein kuusi. Koirien kanssa pikainen lenkki ja suihku. Sitten melkein pitääkin jo alkaa laittaa ruokaa tai ainakin käydä hedelmätarhalla viemässä kompostipussi. Illallisesta selvittyämme ja tiskattuamme kello on puoli kymmenen. Siinä on sitten aikaa harrastaa jotain. Jos vielä jaksaa.

Haluaisin soittaa Neiti Ajalle ja kysyä mihin aika oikein katoaa. Mihin sekunnit ja minuutit menevät, mitä niille tapahtuu, miksei niistä voi pitää kiinni. Jemmaako niitä joku joka maailmanlopun hetkellä pistää huutokaupan pystyyn ja myy jatkoaikaa niille joilla on varaa sitä ostaa. Minne hukattu aika valuu. Viemäriinkö. Saisiko sitä jollain konstilla takaisin, mielellään puhtaana, kiitos.

Odotat varmasti minulta tähän kohtaan jotain syvällistä viisautta, Rakas Lukija. Joudun tuottamaan sinulle pettymyksen. En ole yhtään sen viisaampi kuin Neiti Aika, joka vain latelee kellonaikoja välittämättä siitä että aika kuluu, sekunti toisensa jälkeen poksahtaa puhki ja haihtuu kuin saippuakupla, sillä erotuksella ettei niistä jää märkää länttiä todisteeksi siitä että ne olivat olemassa. Ajan ajattelu alkaa ahdistaa. Elämässä pääsee kuulemma vähemmällä jos ei pohdi liikoja. Siinä on vielä opettelemista, mutta onhan siihen, kuten kaikkeen muuhunkin, koko loppuelämä aikaa. 



keskiviikko 22. huhtikuuta 2020

Varpushaukka

Lokki Porton Sén eli katedraalin luona
tähyää parempiin aikoihin.

Kiskoin aamulla vaatteita ylleni ja katselin samalla ikkunasta ulos laitumelle. Sen laidassa, kiivipuiden katveessa näin haukan nököttämässä puupylvään nokassa. Se käänteli päätään puolelta toiselle. Se jahtaa murattipusikossa majailevia varpusia, ajattelin ja mietin ehtisinkö hakea kameran napatakseni haukasta kuvan.

Hain ensin silmälasit ja menin katsomaan haukkaa tarkemmin. Ensin en nähnyt sitä. Sitten tajusin, että ”haukkani” olikin kumisuojalla päällystetyn pylvään huipulla keikaileva varpunen. Kerrankin tunnistin lajin. Sehän oli ilmiselvä varpushaukka.

Tiesmitähaukkoja näkyy usein. Liitelemässä taivaalla iloisesti kiljahdellen, nököttämässä peltojen reunoja merkkaavien kivipilareiden huipulla tai sähköjohdoilla. Kai ne jahtaavat myyriä, puluja tai kyyhkysiä, pienempiä lintuja tai kanoja. Meidänkin Kanamme päätyi petolinnun saaliiksi. Ruokaketju on armoton.

Kevään edetessä västäräkit ovat häipyneet, ne ovat kai suunnanneet pohjoiseen. Talitintit sen sijaan tyytittävät piharakennuksen katolla tai vanhan antennin päällä. Rastaitakin näkee ja kuulee ja yöaikaan tiesmikäpöllö on palannut huhuamaan puu-i, puu-i. Peltojen välisellä lammella majailevat kirkkaanvihreät sammakot vastaavat sille. Pääskyset saapuivat aurinkoisena sunnuntaina, tänään pilvisenä päivänä niitä ei näy. Palasivatko ne etelän lämpöön? 

Kevät on edennyt tuskallisen hitaasti. Yhä olemme alle kahdenkymmenen asteen lämpötiloissa, yhä käytän kahta paria villasukkia sekä villatakkia, yhä Kisu pujahtaa yöksi sisälle nukkumaan. Takkaan emme sentään ole laittaneet tulta pariin viikkoon, vaikka yhtenä iltana sitä ehdotin ihan vain ilman kierrättämiseksi ja kuivaamiseksi. Kevätistutuksetkin on pääosin tehty, sisäpihalle säkkeihin ja ruukkuihin kastelun helpottamiseksi. Laitumen yhden osan kylväminen odottaa sitä että osuuskunta saa hankittua siemeniä.

Kahleet Porton Ribeirassa. 
Arki soljuu omalla painollaan ihan kuten ennenkin, sitä rytmittävät ruoka-ajat, lounas puolenpäivän aikaan ja illallinen kello 20. Poikkeuksellisen maailmantilanteen huomaa lähinnä kaupassa käydessä ja siitä, että on ihanan hiljaista kun ei jatkuvalla syötöllä kulje lentokoneita liki. Nyt Porton kentälle laskeutuva tai sieltä nouseva kone on keskustelun arvoinen tapahtuma. Raportoimme konehavainnoista toisillemme, oliko lentokone TAPin vai minkä yhtiön.

Vaikka arki päällisin puolin vaikuttaa normaalilta, on kaipuu takaisin niin sanottuun normaalielämään suuri. Siihen, että voisi hypätä metroon ja huristaa Portoon ja nähdä iloiset turistilaumat. Siihen, että voisi käydä ruokakaupassa ilman pelkoa tartunnasta. Siihen, että uutisissa puhuttaisiin taas korruptiosta ja Marcelon vierailuista juustojuhlissa ja jalkapallosta. Siihen, että saisi tuntea olevansa vapaa eikä erilaisten rajoitusten kahlitsema.

Silti meillä maalla asiat ovat paljon paremmin kuin kaupungissa. On tilaa olla ja ulkoilla, työtkin sujuvat enimmäkseen entiseen malliin, vaikka kyllä korona kirpaisi minunkin tekemisiä. Sosiaalista elämää helpottavat iltapäiväkahvit suomalaisystävien kanssa sunnuntaisin Skypen kautta, kuten myös viestit ja Whatsapp-keskustelut Suomeen. 

Pyykit kuivuvat rakennusten välisellä
kujalla Porton Ribeirassa. 
Ahdistusta aiheuttaa huoli läheisistä ja talouden lamaantumisesta ja kaikesta siitä epävarmuudesta missä vellomme vielä pitkään. Sitä helpottaa Kisun pitely sylissä ja muu mukava tekeminen. Pitkästä aikaa olen tarttunut kirjoihin ja lukenut. Suosittelen samaa sinullekin, Rakas blogin Lukija. Lukeminen tarjoaa irtioton arjesta ja hyvän kirjan matkassa voi tehdä turvallisen nojatuolimatkan ja tutustua uusiin, vaikkakin fiktiivisiin ihmisiin. Kaivele kirjahyllyäsi, voit tehdä löytöjä. Myös jotkut kirjastot toimivat, ja kustantamot postittavat kirjat kotiin. Kirjoja löytyy myös marketeista, sieltä, missä käyt ruokaostoksilla. Pian Lehtipisteen hyllyiltä löytyy myös kolmas Portugali-dekkarini Syyllisyyden ranta pokkarina.

Palaan taas arkeen. Varpuset lirkuttavat murattipöheikössä, jossain laulaa moottorisaha. Lentokone lensi yli ja säntäsin ikkunaan katsomaan, ehdin nähdä sen pyrstön. Pelloilta niitetään heinää ja maissi kylvetään kunhan lantalietteet on ensin levitetty ja kynnetty maan poveen. Kesä tulee, näillä lämpötilalukemilla en kyllä tiedä milloin, mutta tulee se. Ainakin kalenterin mukaan. Aurinkoa ja vapautta odotellessa pysythän terveenä, Rakas Lukija!

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Teoria puluista (iltasatu aikuisille)



Kaksi miestä istuu penkillä pienen kaupungin aukion laidalla. Aurinko paistaa lämpimänä, vaikka etelän kuuma kesäpäivä on pyörtämässä kohti iltaa. Ihmisiä on runsaasti päiväkävelyllä, perheitä isovanhemmilla vahvistettuna, pikkulapsia polkupyörillään vanhempien juostessa heitä kiinni, pariskuntia käsi kädessä. Ilman täyttää puheensorina, rakennusten välissä pujottelevien pääskysten kirskutus ja kanavalla turisteja kuljettavien veneiden moottorien surina. On sunnuntai, perhepäivä. 

Vanhemman miehen suupielessä roikkuu sytyttämätön tupakka. Kaksikymmentä vuotta sitten hän poltti kaksi askia päivässä. Nyt riittää yhden savukkeen imeskely koko päiväksi. Miehen kasvot ovat uurteiset, kulmakarvat hapsottavat harmaina, ruskeissa silmissä on kirkas katse. Päässä on lippalakki, joka peittää jo aikoja sitten harmaantuneet hiukset. 

”Kuulehan, poika. Naisen tavoittelussa pitää soveltaa pulukoiraan taktiikkaa.” Mies viittaa kädellään puluihin, jotka liikkuvat aukiolla edestakaisin vellovana laumana, osa nokkien ruuanhitusia maasta, osa jahdaten lajikumppaneitaan. 

”Katsos noitakin kahta. Siinä se naaras vaan nokkii kaikessa rauhassa, kun koiras yrittää vongata siltä. Mutta naaras vain teeskentelee välinpitämätöntä. Se ottaa muutaman askeleen ja katsoo, tuleeko koiras perässä. Ja kyllähän se tulee. Sen pitää kierrellä ja kaarrella, osoittaa huomiota ja kerjätä sitä. Naaras ihan vain kiusaa sitä ottamalla pikku pyrähdyksen. Jos se oikeasti ei olisi kiinnostunut, se olisi lentänyt aikaa sitten pois.”

Mies ottaa tupakan pois suustaan ja tarkastelee sitä, pistää sen takaisin suupieleen roikkumaan.

”Samalla tavalla poika sinunkin pitää toimia naisen kanssa. Niitä pitää tavoitella, liehitellä, pitää hyvänä. Missään nimessä ei saa antaa periksi, jos todella mielii päästä.. noo…” Vanhus hörähtää. ”Tiedäthän sinä, iso mies.”

Miehistä nuorempi on kolmissakymmenissä. Hän on pitkä, hoikka, kaunis ja ilme kasvoilla vakava. Hiukset ovat ruskeat ja taipuisat, silmät yhtä ruskeat kuin vanhalla miehellä, mutta niitä kehystävät tuuheat tummat ripset. Hän hymähtää vanhuksen jutuille mutta seuraa nyt tarkemmin pulujen touhuja.

”Se on niin, että pulunaaras katsoo kuka koiraista jahtaa sitä uutterimmin”, vanhus toteaa. ”Jos koiras jättää leikin kesken, ei sen passaa seuraavana päivänä yrittää uudestaan. Jos se siirtyy liehittelemään seuraavaa naarasta, voi se vetää saman vesiperän. Sana kiertää, pulupiireissäkin. Pulusta puluun hyppivä koiras saa huonon maineen. Se on naistenmies, eikä vakavasti otettava. Mutta jos koiras jatkaa naaraan tavoittelua periksi antamatta, se osoittaa naaraalle omaavansa hyvät geenit. Eihän se poikasten kasvatuksesta ymmärrä mitään, mutta ei sen tarvitsekaan.”

Vanhus suoristaa selkäänsä ja oikoo hartioitaan ähkäisten, painuu jälleen nojaamaan päätä käteen ja kättä reiteen.

”Ennen parittelua naaraspulu on kiinnostuneempi ruuasta kuin pulukoiraasta, joka taas on kiinnostuneempi naaraspulusta kuin ruuasta. Parittelun jälkeen tilanne on toinen. Naaraspulu haluaa kukerrella ja viettää aikaa yhdessä, kun taas koiraspulu haluaa nokosten jälkeen vain ruokaa. Se on tavoitteensa saavuttanut, joten se voi keskittyä muihin asioihin. Sama pätee ihmisiin. Jos tätä luontaista asiaa ei sisäistä, ei parisuhdetta saa toimimaan.”

”Ollapa pulu”, nuorempi mies huoahtaa.

”Älä muuta viserrä”, vanhus sanoo, ottaa lakin päästään ja haroo hiuksiaan.

”Mutta toisaalta, ihmisen elämässä on nautintoja paljon laajemmalla kirjolla, ja meillä on myös mahdollisuus ymmärtää ottaa niistä kaikki irti. Tosin aika harva sitä tajuaa. Pulujen aivoilla ei ymmärretä senkään vertaa. Niillä on vain suvunjatkamisvietti.”

”Ei pulunkaan elämä varmasti helppoa ole”, vanha mies jatkaa. ”Ruuasta on taisteltava höyhenet pölisten. Sitten niitä höyheniä joutuu sukimaan ja pitämään puhtaana, että olisi edukseen kun lähtee riiuureissulle. Jos on vetimet hiukan heikossa kunnossa, niin on turha yrittääkään tavoitella sitä lauman hemaisevinta tipua. Pulunaaraatkin osaavat olla nirsoja. Ja jos sillä tavoittelemallaan tipulla sattuu olemaan pää kipeä, pitää leikki jättää sikseen siltä päivältä ja jatkaa aamulla uudestaan. Katsos poika, naista pitää kunnioittaa, ja huomioida sen tarpeet. Myös ne pikku oikut ja känkkäränkät.”

”Niin”, nuori mies huokaisee syvään.

”Ja mistä sitten tietää tulleensa sen oikean pulun kohdalle?” vanhus alkaa innostua. ”Se on se kun katsoo toista silmiin ja on hetken aikaa nokakkain. Ei siinä tarvita tietoa pankkitilin saldosta tai toisen luonteenpiirteistä. Se on vaan silkkaa kemiaa, tai olisiko se sitten fysiikkaa. Me elävät olennot kun ollaan 100 % lihaa ja verta, se on raaka totuus. Joku miellyttää ja joku toinen ei. Ei sitä voi sen tarkemmin selittää. Kun pulukoiras näkee lemmittynsä, sen sydän alkaa väpättää kuin koiranpennun häntä. Pulunaaraalla käy samoin, lisäksi sen koivet notkahtavat ja silmiin syttyy sellainen tähtien loiste, ettei sen veroista ole.”

Vanhus hiljenee hetkeksi ja katsoo taivaanrantaan.

”Ne on sellaiset kaksi tähteä, jotka valaisevat tietäsi”, hän sanoo kuin itselleen. 

Nuorempi mies vilkaisee vanhukseen, hymy vilahtaa hänen suupielessään. On se ukkikin ollut joskus rakastunut…

Vanha mies selvittää kurkkuaan ja imaisee sytyttämättömästä tupakastaan kiivaasti, otsa rypistyen.

”Joskus, poika, sitä luulee, että se menetetty rakkaus on se elämän rakkaus. Se tipu, joka ei jäänytkään härnäämään ja leikkimään kanssasi vaan lensi pois. Mutta joskus se onkin se seuraavana vastaan tepasteleva, pyrstöään niin nätisti keikuttava tipu, jonka silmät loistavat vielä kirkkaammin kuin sen ensimmäisen. Ei kannata jäädä suremaan niitä pois lentäneitä, vaan katsoa avoimin silmin mitä vastaan tulee. Torjutuksi tuleminen tekee kyllä kipeää, mutta aika auttaa siihenkin.”

Nyt nuorempi mies oivaltaa, mihin vanhempi mies oli tarinallaan tähdännyt. Lohduttaahan se ukki yrittää, omalla tavallaan. Miehen mieli tuntuu saman tien kevyemmältä. Hän antaa katseensa kiertää pitkin aukiota, nauttii näkymästä, ilta-auringosta ja ihmisvilinästä.

”Tulehan, ukki, tarjoan sinulle kahvit”, hän sanoo nousten ja ojentaen kätensä vanhan miehen tueksi.

”Tarjoatko paukun myös?” vanhus kysyy ilme kirkastuen.

”Saat paukunkin”, nuori mies naurahtaa. ”Vaikka kaksi, jos lääkäri ei ole kieltänyt.”

Miehet kävelevät hitaasti lähikahvilaan. Vanhus jupisee jotain, taitaa kommentoida vaimonsa kotkotuksia. Nuori mies nauraa. Ilta-aurinko kultaa kävelykadun kivetyksen, ihmisiä on paljon liikkeellä, kahvilat ja ravintolat alkavat täyttyä, puheensorina leijuu lämpimässä kesäillassa. Elämä jatkuu, aurinko nousee ja paistaa taas huomenna.



torstai 19. maaliskuuta 2020

Kuinka usein unisukat pitää vaihtaa (iltasatu aikuisille)


Uutistenlukijan lause jäi kesken, kun nainen napsautti television sammuksiin. Hän nousi sohvalta huokaisten, käveli makuuhuoneeseen ja riisuutui, ripusti työvaatteet siististi henkariin jonka pisti roikkumaan vaatekaapin ovennupista. Hän istuutui sängynlaidalle ja kaivoi tyynyn alta yöpuvun.

Nallekuvioinen pyjama oli jo pesun tarpeessa, mutta nainen päätti pitää sitä vielä yhden yön. Ei hän yöllä nukkuessaan kuitenkaan huomaisi sen tunkkaista tuoksua. Huomenna sitten, lauantaina, voisi vaihtaa lakanat, käydä saunassa ja pukea puhtaan pyjaman. Keittää kamomillateetä ja katsoa Iltalypsyn.

Nainen kaivautui peiton alle, kietoi sen tiukasti ympärilleen ja yritti saada olonsa lämpimäksi. Mielessä mylläsivät tuhannet työasiat, ne mitä viikon aikana oli saanut tehtyä ja ne mitä oli vielä tekemättä, odottamassa maanantaina. Hän nukahti levottomaan uneen, pyörien kyljeltä toiselle, kykenemättä asettautumaan aloilleen.

Keskellä yötä ja syvintä unta nainen heräsi siihen, kun vilu värisytti hänen kehoaan. Peitto oli pudonnut puoliksi lattialle jättäen jalat paljaiksi. Varpaat tuntuivat jäisiltä. Nainen kiskaisi peiton takaisin päälleen ja muisti äidiltä joululahjaksi saadut unisukat. Hän napsautti yöpöydällä olevan lampun päälle ja alkoi silmät sirrillään kaivaa laatikostosta sukkia, löysi ne ja kiskaisi ne jalkaansa.
Muutaman minuutin kuluttua jalat olivat lämmenneet, ja vilunväristykset hellittivät. Hiljalleen lihasjännitys laukesi, ja nainen makasi sängyllään jäsenet raskaina, kuin ne olisi täytetty hiekalla. Hän nukahti ja nukkui syvää unta aamuun asti.

Niin hyvin hän nukkui, että alkoi joka yö käyttää unisukkia. Niiden hyväilevä lämpö tuntui leviävän koko kehoon. Unetkin tuntuivat pehmeämmiltä, pumpuliin pakatuilta, ja valoisilta. Aamuisin hän heräsi levänneenä ja virkeänä ja jaksoi kahlata läpi kamalien työpäivien.

Pari viikkoa myöhemmin, perjantai-iltana, nainen istui jälleen sängyn laidalla ja veti pyjamaa ylleen. Hän oli aivan uuvuksissa ikävän työviikon jälkeen. Kymmenen tunnin työpäivät eivät olleet edes pahinta. Hän oli joutunut tekemään asioita, jotka törmäsivät kolahtaen hänen omien arvojensa kanssa, ja harkitsi irtisanoutumista. Niin ei voisi tehdä niin ennen kuin olisi uusi työpaikka tiedossa, tai hän jäisi yhtä tuuliajolle kuin ne ihmiset, jotka oli vasten tahtoaan joutunut irtisanomaan. Ei kai kukaan järkevä ihminen tyhjän päälle hyppää?

Nainen huokaisi ja tuijotti unisukkia, joita piteli käsissään. Ne olivat pinkit, possunpunaiset suorastaan. Miten ihmeessä äiti oli saattanut antaa nelikymppiselle tyttärelleen vaaleanpunaiset pörrösukat? Niiden varsissa oli molemmin puolin valkoiset lampaat. Nainen nuuhkaisi sukkia. Ne olivat olleet käytössä joka yö jo kaksi viikkoa, mutta tuoksuivat yhtä raikkailta kuin silloin, kun hän oli ottanut ne esiin joulupaketista laventelisaippuan kera. Hentoinen laventelintuoksu tuntui niissä vielä nytkin. Ihmeellistä. Nainen nuuhkaisi pyjamaansa. Se haisi hikiselle, kostealle. Huomenna pitäisi taas vaihtaa lakanat ja pyjama. Kuinka usein unisukat pitää vaihtaa? nainen mietti ja tuijotti sukkia. Jos ne pesisi lakanoiden kanssa, värjäisivätkö pinkit sukat vaaleat lakanat? Menettäisivätkö lampaat hohtavan valkoisen värinsä?

Pieni kyynel tipahti lampaalle, ja nainen hämmästyi tajutessaan sen pudonneen hänen omasta silmästään. Ei hänellä ollut tapana vetistellä. Hän oli vaan väsynyt. Ja yksinäinen. Väsynyt olemaan yksinäinen.

Hän veti sukat jalkaan ja paksun peiton leukaan asti. Jalat olivat jo lämpimät, pehmeiden sukkien piirittämät. Silmät painuivat ja hän alkoi katsoa uniteatterin tarjoamaa esitystä. Se vei hänet aurinkoiselle hiekkarannalle, missä lokit eivät kiljuneet vaan kutsuivat kauniisti, ja vesi ulapalla välkkyi kuin jättikokoinen timantti. 

Kesä tuli, mutta nainen jatkoi unisukkien käyttöä. Hän piti niitä iltaisin kädessään, sängyn laidalla istuessaan, katseli ja nuuhki niitä. Vieläkään hän ei ollut pessyt niitä, ja ne olivat yhä kuin uudet. Joskus hän kuvitteli kuulevansa lampaiden vaimeaa määintää, mutta todennäköisesti se ei tullut sukista vaan ulkoa, missä ihmiset kävelyttivät koiriaan kadulla, ja saattoivat joskus puhua jotain. Ainakin se oli paljon järkevämpi selitys.

Joskus sukat tuntuivat karkailevan. Yhtenä aamuna hän löysi toisen sukan puolitangosta jalassaan ja toisen lattialta, hiipimässä ovea kohti kuin se olisi yrittänyt livistää. Nainen nappasi sen sormiinsa ja hähätti voitonriemuisena. Hän ei sukistaan luopuisi.

Joskus hän saattoi jutellakin niille jotain. Sukille, tai lampaille niissä. Joskus, kun hän oli oikein väsynyt, saattoi kyynel tai parikin tipahtaa, mutta sukat imivät ne pian näkymättömiin, peitellen tapahtunutta, hänen häpeäänsä. Sitä hän tunsi, ja riittämättömyyttä siitä, ettei kyennyt selviytymään työstään ilman henkisiä haavoja. Hänen pitäisi olla vahvempi. Mistä saisin lisää voimia? hän kysyi lampailta. Bäää, ne vastasivat.

Kai hänen pitäisi itse keksiä ratkaisu ongelmiinsa.

Oli taas talvi, ja unisukat olivat tarpeen, sillä vain niiden avulla nainen sai nukuttua yönsä. Hän tuntui olevan riippuvainen niistä, ei vain niiden tarjoamasta lämmöstä ja lempeistä unista, vaan siitä hetkestä ennen nukkumaanmenoa, jolloin hän piteli niitä käsissään ja katseli lampaita, yhä yhtä vitivalkoisia kuin sinä päivänä kun hän otti sukat käyttöön. Se hetki erotti arjen unesta, arjen, joka tuntui joskus liian raa’alta ollakseen totta. Elämäähän se vain oli, ja työtä, mutta joskus se tuntui imevän hänet tyhjiin, ontoksi, jättäen jäljelle pelkän hauraan kuoren, joka voisi rapsahtaa rikki pelkästä henkäyksestä.

Kuinka usein unisukat pitää vaihtaa? mietti nainen jälleen kerran. Hän nuuhkaisi sukkia, joita ei ollut pessyt vuoteen. Yhä niissä tuntui hentoinen laventelintuoksu, pinkki väri oli yhtä kirkas kuin ennenkin, eivätkä ne olleet nyppyyntyneet tai nukkaantuneet, ei sisältä eikä ulkopuolelta. Vuoden käytön jälkeen ne olivat uudenveroiset.

”Järjetön kysymys”, nainen nauroi ääneen itselleen. ”Unisukat pitää vaihtaa sitten kun ne tulevat likaisiksi.”

Hän kiskaisi sukat jalkaan, huokaisi hyvillään ja kaivautui peiton alle, nukahti. Sukat siivittivät unta, lennättivät hänet pumpulisten pilvien päälle auringonpaisteeseen, maailmaan jossa asiat olivat toisin, paremmin.

Aamulla nainen heräsi ja katsoi ulos, ensilumi oli satanut, pihan poikki kulki jäniksen jäljet. Kaikki oli puhdasta ja valkoista, viatonta.

”Kyllä tämä taas tästä”, nainen ajatteli ja lähti puskemaan kohti uutta päivää.