lauantai 8. helmikuuta 2020

Paluu maan pinnalle

Kahdeksastoista tammikuuta pidetty Totuuden portaiden julkistustilaisuus oli mahtavan onnistunut! Ensimmäisiä tulijoita ehdin tervehtiä, sitten katselin vain onnesta ymmyrkäisenä kun väkeä lappasi lisää Rikhardinkadun kirjaston lukusaliin. Istumapaikat eivät olleet riittää, mutta onneksi salissa oli lisäksi taittotuoleja. Yleisön joukossa oli monia yllätyksiä ja pitkänkin matkan takaa tulleita. Tilaisuus on samalla kohtauspaikka niin sukulaisille kuin entisille työ- ja koulukavereille. Kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! 

Trubaduuriystävä Chrisu Österberg avasi tilaisuuden tunnelmallisella Lissaboniin sijoittuvalla laulullaan, minkä jälkeen kirjailija Jouko Sirola – edesmenneen äitini naapuri ja ensimmäinen henk.koht. tapaamani kirjailija – teki mainioita kysymyksiä haastattelussaan. Myös yleisö esitti kysymyksiä, yllättävin oli kymmenvuotiaan kummipojan kysymys siitä, milloin kirjoitan lastenkirjan. Öö, luonnos on olemassa, pöytälaatikossa.

Signeerausjono oli pitkä, vain pikaiset kuulumiset ehti vaihtaa tuttujen kanssa. Onneksi nimeni on lyhyt, jos monta kymmentä kertaa olisi pitänyt kirjoittaa vaikkapa Kirsi-Annikki Leväperä-Takametsä, olisi viimeisiin kirjoihin tullut pelkkää suoraa viivaa, korkeintaan loivaa mutkaa.

Kiitos vielä Jouko Sirolalle haastattelusta, Chrisu Österbergille musiikista, Marita Vianderille tarjoilun hoitamisesta ja kaikille muille jotka edesautoitte tilaisuuden onnistumista!

Vielä muutama päivä julkkareiden jälkeen kuljin pää ja jalat jossain ohuissa yläpilvissä. Se oli kivaa, mutta ei se tietenkään voi ikuisesti jatkua. Paluu maan pinnalle alkoi kun kotona kävin käsiksi arjen askareisiin eli siivoamiseen ja pyykkäämiseen. Olisi niin kiva jos koti olisi samassa kunnossa sinne palatessa kuin mitä se oli sieltä lähtiessä, mutten voi odottaa kaikkien jähmettyvän paikoilleen poissaoloni ajaksi. Sen verran realisti olen myös, etten oleta kenenkään tekevän viikkosiivousta silloin kun olen muualla. Meillä on jokaisella omat tehtävämme tässä talossa. No, vanharouva on saanut niistä vapautuksen. Koirat huolehtivat murujen nuohoamisesta keittiössä ja Kisu verenpaineeni kurissa pitämisestä. Luin joskus jostain että karvaisen otuksen silittäminen laskee verenpainetta ja toden totta, viikko sitten perhelääkäri mittasi normaalit lukemat. Epäilen kyllä mittarivikaa.   

Matkan jälkeen jatkuivat myös suomen tunnit ja nyt olen saanut toisenkin oppilaan, ja keväälle on tiedossa muutama opaskeikka ja matka Baseliin. Olen jatkanut myös viidennen Portugali-dekkarin työstöä Kisun seurassa samalla kuin Totuuden portaista alkaa tipahdella kommentteja ja arvioita. Jännittää, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisten kirjojen ilmestyttyä. 

Tuskailen ajan riittävyyden kanssa. Olisi paljon luettavaa odottamassa, paljon kasvivärjättyjä lankoja neulottavana ja kankaita ommeltavaksi kaikkien normiaskareiden lisäksi. Nukkuakin pitäisi, mutta uni usein kaartaa minut kaukaa. Onko kyse orastavasta stressistä vai tekemisen innosta, en osaa vielä sanoa.

Sen tiedän, että pidän siitä mitä teen, ja olen suunnattoman onnellinen siitä ettei minun tarvitse räytyä sellaisessa työssä jossa en viihdy. Valintoja, onnenkantamoisia, mitä lie, ilmaiseksi ei ole mikään tullut eikä ilman kovaa työtä. Ja näin aion jatkaa, en toisinkaan osaa olla. 

lauantai 11. tammikuuta 2020

Kauas on lyhyt matka

Tuore väitöskirjailija (oik.) ja dekkarikirjailija ottavat
selfien kuninkaallisten kanssa.
Paikka: São Benton rautatieasema, Porto.

Kaivan kohta matkalaukun esiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Neljäs rikosromaanini Totuuden portaat tuli eilen painosta ja viikon kuluttua on sen julkistustilaisuus Helsingissä. Ollaan taas jännän äärellä; millaisen vastaanoton kirja saa ja millaisia kommentteja alkaa tipahtelemaan. Yritän palauttaa mieleen kirjan tapahtumia, sillä viime päivinä olen taas ollut niin syvällä kiinni jatko-osassa.

Alkuviikosta pidin välipäivän  käydäkseni Portossa. Kaksi entistä työkaveriani oli piipahtamassa siellä poikiensa kanssa, he olivat matkustaneet julkisilla liikennevälineillä Suomen Turusta asti. Viimeksi törmäsimme aivan sattumalta Aurajoen rannalla (lue juttu täältä). Nyt pelasimme varman päälle ja sovimme tapaamisen. Kuljimme parin tunnin ajan Porton portaina kulkevia kujia ja Ribeiran rantaa ja tutustuimme paikkoihin. Oli mukavaa, oikein mukavaa.

Pojat osaavat olla kadehdittavan cool
kameran edessä!
Paikka: Escadas das Verdades,
Totuuksien Portaat, Porto.
Parin viime vuoden aikana on ollut muitakin vastaavanlaista vierailuja; muun muassa serkkuni Sveitsistä perheineen, lapsuudenajan naapuri poikansa kanssa, lukioaikainen luokkakaveri miehensä kanssa – tuttuja joita en ole nähnyt vuosiin tai vuosikymmeniin. Ei ole yksinkertaisesti ollut aihetta tai tarvetta silloin kun asuin Suomessa. Lähellehän on pitkä matka ja kauas lyhyt, ja maailma on kutistunut siitä mitä se ennen oli.  

Joitakin huonoja tai suorastaan vääriä ratkaisuja olen elämäni aikana tehnyt, mutta Irtiottoon lähteminen ei ole yksi niistä. Tekisin saman uudestaan. Rohkaisen muitakin siihen, kunhan pitää jalat maassa. Kyllä se elämä kantaa, vakuuteltiin minullekin, ja kyllä se on kantanut. Tietenkin itsekin täytyy tehdä töitä kovastikin, on täytynyt pystyä myös luopumaan jostain, mutta tilalle olen saanut niin paljon unohtumattomia ja antoisia tuokioita sekä vapauden tehdä sitä mikä tuntuu mielekkäältä, siis kirjoittaa. En vaihtaisi tätä enää mihinkään.




Totuuden portaat -rikosromaanin julkistustilaisuus pidetään lauantaina 18.1. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa, 3. krs. Haastattelijana toimii kirjailija Jouko Sirola, musiikista vastaa trubaduuri Chrisu Österberg. Tervetuloa!



tiistai 10. joulukuuta 2019

Virtaa




Miten ladata akkuja, kun elämäntapa ei tunne lomia? Mistä saa virtaa, kun arki sitä vain kuluttaa?

Palasin perjantaina muutaman päivän Algarven matkalta ja pompin kuin duracellpupu. Herätyskello oli soinut levottoman yön jälkeen kuudelta – puoli tuntia turhan aikaisin, mikä lavertelee siitä etten ole kovin tottunut käyttämään kyseistä kapinetta – ja olin matkustanut halki Portugalin kuudella eri kulkuvälineellä (taksi, kolme junaa, metro ja auto) kahdeksan tunnin ajan. Väsyttikö? Ei juurikaan. Olinhan juuri saanut ladattua akkuni piripintaan.

Algarven Suomi-Seuran kirjasto Portimãossa oli täynnä kuulijoita,
kuten myös ravintola Girassol Quarteirassa seuraavana päivänä. 
Arjessa nökötän päivät kotona pitkälti yksikseni, joskus Kisu seuranani. Kirjoitan, käyn sulkemassa koirien ja vanhanrouvan aukomia ovia, haen syötävää, vien pyykkiä kuivumaan, kirjoitan taas. Sosiaaliset kontaktit rajoittuvat pitkälti sähköpostiin ja muihin sähköisiin viestimiin, suomeakin opetan Skypen kautta. Illalla toki vaihdamme kuulumiset, joita minulla on yleensä vähän. Joskus olen patistanut karkuteille lähteneen vasikan takaisin oikealle laitumelle, joskus joku kolkuttaa ovelle milloin milläkin asialla, joskus saan kiinnostavia yhteydenottoja. Muina päivinä ei tapahdu mitään.

Matkat ovat henkireikäni. Ilman niitä happi loppuisi, ja virta akuista. Viime viikolla pidin Algarvessa kaksi tilaisuutta kiinnostuneelle yleisölle, kerroin kirjoistani ja kirjoittamisesta, kohtasin ihmisiä, keskustelin, osallistuin käsityöryhmän tapaamiseen, tapasin Helsingistä sattumalta samalle suunnalle tullutta ystävää, kyläilin sympaattisen suomalaispariskunnan luona, pääsin ajelulle vuoristoon ja kävelylle merenrantakylään mukavassa seurassa. 

Algarvelainen katu. 
Kaiken tämän jälkeen ei voi olla muuta kuin täynnä intoa ja virtaa. Hihkuisin, jollen olisi suht hillitty ihminen. Puran energian toisin: lauantaina rutistin loppuun viidennen dekkarikäsikirjoituksen ensimmäisen editointikierroksen ja lähetin sen kustannustoimittajalle kommentoitavaksi, siivosin, pyykkäsin ja tein varmaan jotain muutakin. Hiljalleen varaus purkautuu, akku tyhjentyy, niin sen täytyykin tehdä, että sen voi täyttää uudelleen. Nöyränä ja kiitollisena ajattelen miten onnekas olenkaan, miten erilaiset kohtaamiset ja kokemukset rikastuttavat elämää ja miten paljon niistä saan. Toivottavasti voin jotain myös antaa takaisin. 

Yritän hiljalleen kohdistaa ajatukset jouluun. Miten se onkin niin vaikeaa, johtuuko se rännän, lumen ja kaikkinielevän pimeyden puutteesta? Yksi asia on varmaa, joulu tulee ja se menee. Sitten se on ohi ja vaihtuu vuosi. Jotenkin minusta tuntuu, että ensi vuodesta tulee jännittävä. Silleen hyvällä tavalla.

Näiden ajatusten myötä toivotan hyvää ja tunnelmallista joulunaikaa sinulle, Rakas Lukija, pidä huolta itsestäsi ja läheisistäsi ja Suomessa pimeyden keskelläkin mielessä se, että 22.12. päivät alkavat pidentyä. Hyvää joulua!

lauantai 23. marraskuuta 2019

Viittä vaille valmis


Lähetin tänään viimeiset kommentit tammikuussa ilmestyvään, neljänteen Portugaliin sijoittuvaan rikosromaaniini Totuuden portaat. Ensi viikolla käsikirjoitus lähtee kohti painokoneita ennakkokappaleita varten. Mitä kaikkea on tätä ennen tehty? Valotanpa hiukan kirjoitus- ja kirjanjulkaisuprosessia lähinnä sen keston kannalta.

Ensimmäiset ideat Totuuden portaisiin alkoivat hahmottua mielessäni kesällä 2018. Elokuussa tarinan runko oli sen verran muotoutunut että aloitin käsikirjoituksen kirjoittamisen. Pidin taukoa Syyllisyyden rannan kustannustoimituksen ajan eli marras-joulukuulle saakka, minkä jälkeen jatkoin sen parissa. Ensimmäinen raakaversio valmistui helmikuun alussa ja lähti saman tien kommentoitavaksi kustannustoimittajalle. Kustannustoimitus tehtiin kevään aikana, tiiveimmässä vaiheessa käsikirjoitus sinkoili sähköpostitse Helsingin ja Vila do Conden väliä muutaman päivän välein kun juonta tarkennettiin ja sanamuotoja hiottiin. Valmista tuli  heinäkuun alussa. Sen jälkeen käsikirjoituksen kanssa ei vähään aikaan tapahtunut mitään, vaan aloitin jatko-osan eli viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamisen jälleen elokuussa, tasan kaksi vuotta esikoiskirjan julkistustilaisuuden jälkeen.  

Ribeiran portaikkoiset kujat inspiroivat
kirjoittamaan Totuuden portaat. 
Totuuden portaiden kansi suunniteltiin alkusyksyn aikana, ja mielestäni siitä tuli todella hyvä! 

Pari viikkoa sitten sain kirjan oikovedoksen kommentoitavaksi. Luin sen tarkkaan läpi virheitä etsien ja niitä muutama löytyikin. Muita isompia muutoksia käsikirjoitukseen ei tässä vaiheessa enää (yleensä) tehdä. Siinä sivussa sain valmiiksi jatko-osan ensimmäisen version. Kustantaja ilmoitti myös että Totuuden portaista aletaan tehdä äänikirjaa, joten tällä viikolla tein sitä varten ääntämisohjeet vieraskielisistä sanoista ja nimistä, ja niitähän riittää! Aloitin myös jatko-osan editoinnin. Mielessä kajastaa jo kuudennen osan teema ja siihen ideanjyväsiä mutustelen. 

Kuulostaako hiukan skitsolta? Siltä se myös tuntuu, varsinkin kun reilun viikon kuluttua lähden Algarveen, missä kahdessa Algarven Suomi-Seuran tilaisuudessa kerron viime helmikuussa ilmestyneestä Syyllisyyden rannasta. Pitää itsellekin palauttaa mieleen mistä kirja kertoo, kun sen ilmestymisen jälkeen olen kirjoittanut jo toisen ja aloittanut seuraavaa.

Kirjojen julkaisussa on siis melkoisen pitkät syklit. Itse kirjoitustyö vie muutaman kuukauden, mutta kirja tulee markkinoille vasta siitä muutaman kuukauden kuluttua. Kustantamossa on omat kuvionsa, kuten katalogitekstin ja kannen tekeminen, markkinoinnin suunnittelu, oikoluku ja taitto ym. ym. 

Kisu pitää seuraa. 
Mitä itse kirjoitusprosessiin tulee, se on varmasti kaikilla kirjailijoilla erilainen. Minä kirjoitan pari kolme tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa, ensin ensimmäisen raakaversion eli tarinan rungon, sitten muutaman editointikierroksen, ja jossain vaiheessa kustannustoimittaja liittyy mukaan. Taustatietojen hakemiseen menee oma aikansa, samoin nimien valitsemiseen ja erilaisten juonikuvioiden miettimiseen ja henkilöhahmojen luomiseen. Miljöön valitsen jo tarinaa hahmottaessani ja käyn tutkimassa tapahtumapaikkoja kameran kanssa.

Viimeksi eilen minulta kysyttiin, että mistä tarinani oikein tulevat, miten oikein keksin kaiken. Totta puhuen en tiedä. Jostain ne jutut vain pulppuavat, saavat alkunsa pienestä ideansiemenestä ja kasvavat kokonaiseksi käsikirjoitukseksi, kirjaksi. Ja aina se on yhtä hykerryttävää saada sellainen valmiiksi. Totuuden portaat on nyt viittä vaille valmis. 


Tutustu Totuuden portaiden kuvaukseen Into Kustannuksen katalogissa. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 18.1. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjaston Lukusalissa, Helsingissä. Tilaisuus on kaikille avoin. Tervetuloa! 

Seuraa kirjailijan elämää Portugalissa Instagramissa @anu_patrakka tai facebookissa Kirjailija Anu Patrakka. Instassa ja facebookissa luvassa makupaloja Totuuden portaista ja kuvia tapahtumapaikoilta Porton Ribeirasta. 


tiistai 15. lokakuuta 2019

Ummikkona ulkomailla



Olin muutaman päivän Münchenissa, kun alueen suomalaisyhteisö järjesti Kulttuuritreffit. Yhdessä Sveitsissä asuvan dekkaristi Helena Väisäsen kanssa kerroimme kirjoistamme ja kirjoittamisesta innostuneille ja kiinnostuneille kuulijoille. Tilaisuus oli todella mukava, kiitos järjestäjille! Enimmäkseen yksinään pakertavalle kirjailijalle kohtaamiset lukijoiden kanssa ovat antoisia ja energisoivia.

Yksin monista Ludvig II:n
rakennuttamista linnoista.
Parina päivänä ehdin myös tutustua kaupunkiin ja lähiseutuun, kun Helsingistä tulleen matkakumppanin kanssa kävimme tutustumassa Neuschwansteinin linnaan, jonka ”hullu” kuningas Ludvig II rakennutti voidakseen elää Wagnerin oopperoiden tapahtumapaikkoja jäljittelevässä ympäristössä. Rakennusprojekti on ollut valtava, silti kuningas asui siellä vain puolisen vuotta ennen kuin hänet haettiin ”hoitoon” ja sillä matkalla hän menetti henkensä. Oli miten oli, melkoisen turistirysän hän tuli luoneeksi. Tänä päivänä Saksan valtio lienee kiitollinen.  

München oli täynnä väkeä, hetkittäin jopa ahdistavan ruuhkainen. Kiertelin kameran kanssa hiljaisemmilla kaduilla ja totesin ettei kuvattavaa minun makuun ole juurikaan. Rakennukset olivat liian hyväkuntoisia, liian siistissä maalissa, rosoisuus puuttui kokonaan. Käänsin katseeni ja räpsin kuvia rakennuksista kun ne heijastuivat vastapäisistä ikkunoista. Johan alkoi näyttää paremmalta.

Juustoa juuston päällä. 
Sain mukavasti myös tuntumaa siihen, mitä Portugalissa vierailevat ystävät ja sukulaiset kokevat kun eivät osaa sanaakaan paikallista kieltä. Saksantaitoni rajoittuu kahteen lauseeseen, eikä niistä kummastakaan ole matkustaessa juuri apua (Ich weist nicht ja Ich lieben dich). Ruokalistoja ei läheskään aina ollut muilla kielillä ja kun liharuuat eivät enää maistu, oli aikamoista arpomista mitä eteensä sai. Käsesplätzlestä saattoi kyllä melko helposti päätellä että kyseessä on jonkinlainen juustopläjäys, mutta Törnelprötselin ja Swineinebörtslagenhaftin tms. kanssa epätoivo iski. Onneksi matkakumppani jaksoi kääntää käsittämättömiä ruokien nimiä ja sain syödäkseni. Tosin kuuluisassa Hofbräuhausissa ”kasvisruoka” vaikutti lähinnä annokselta, josta oli jätetty liha pois. Siinä oli iso taikinapallero joka ui sienikastikkeessa, ei mitään muuta.

Olin tuskin päässyt istumaan lentokentälle vievään bussiin kun sen kuljettaja tuli hakemaan minua. Tulkiksi! Ulkona kadulla kaukaa idästä tullut nainen halusi tietää onko illalla luvassa liikenneruuhkaa. Hän puhui selkeää englantia, kuski ei. Nainen kysyi käsiä huitoen: ”Traffic jam at six o´clock?”, kuski vastaa: ”Ja, ja! Keine problem!”. Minäkin yritin, mutta vastaus oli yhtä ristiriitainen. Kehotin naista kysymään asiaa seuraavan bussin kuljettajalta tai hotellista.

Tätä kirjoittaessa odotan lentoa Portoon ja kotiinpaluuta. Reissuun lähtiessäni Kisu oli eläinsairaalassa kovan flunssan vuoksi, nyt se on kotona mutta sisälle suljettuna. Se ei ole ollut siitä kovin mielissään vaan alkaa aamuyöstä pitää naukukonserttia. Pitää jatkaa myös huoneemme maalausremonttia ja viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamista. Ei käy aika pitkäksi, toisaalta koskapa olisi käynyt.


On sitä ruskaa muuallakin kuin Suomessa. 

keskiviikko 25. syyskuuta 2019

Menestyksen mittarit


On vaikeaa elää tässä hetkessä. Joko sitä murehtii tulevia tai märehtii menneitä, rakentaa itselleen häkin jonka kaltereiden takaa tarkastelee elämäänsä eikä huomaa olevansa omien ajatusmalliensa vanki. Hetkessä oleminen on samaa kuin pysähtyminen, ja sehän ei meille sovi. Aina pitäisi olla liikkeessä tai muuten hukkaa arvokasta aikaa.

Tällä hetkellä istun nukkuvan Kisun vieressä vilkkaan Suomessa vietetyn viikon jälkeen. En märehdi enkä murehdi vaan iloitsen viikon kohokohdista: mahtavasta Dekkarifestivaalista, ryhmähaleista kummilasten kanssa, täydestä korillisesta herkkutatteja, elämäni ensimmäisistä veriseitikeistä (sopiva sieni dekkarikirjailijalle), perheen ja ystävien tapaamisista, metsäretkistä ja majapaikan rauhasta. Ei liene yllättävää, että kotiinpaluu tuntuu mielialassa lievänä notkahduksena. Järkyttävän kostea ilma ei edesauta asiaa. Kokemuksesta tiedän, että huomenna tai viimeistään ylihuomenna olo on normalisoitunut.

Näin runsas tattisaalis oli suuri saavutus. 
Helsingissä Paasitornissa järjestetty Dekkarifestivaali keräsi kokoon sankan yleisön ja parisenkymmentä kirjailijaa eri Pohjoismaista. Kirjarouvan elämää -blogissa on kattava kuvakooste tapahtumasta. Olin haastateltavana yhdessä Matti Remeksen ja Heikki Valkaman kanssa, aiheena oli miljöön merkitys dekkarissa. Keskustelu liikkui Hangon, Portugalin ja Japanin välillä. 

Parikin ihmistä kysyi minulta että jännittikö esiintyminen. Ei jännittänyt, olen sen verran tylsä viilipytty. Jos jotain jännitin niin sitä, että kuuluuko nälkäisen vatsani murina mikrofonin kautta yleisölle. Jäi nimittäin välipala syömättä.

Paneelihaastattelun jälkeen kiiruhdin pikatreffeille muutaman lukijan kanssa. Viiden minuutin ajan sain kertoa viimeisimmästä kirjastani, Syyllisyyden rannasta, ja viidentoista minuutin ajan osallistujat saivat tentata minua. Syntyi antoisa keskustelu. Pidän sellaisesta enemmän kuin ison mykän yleisön edessä puhumisesta. Yksin puurtavalle kirjailijalle vuorovaikutus on kullanarvoista. Se ikään kuin muistuttaa että kirjoitusprosessin toisessakin päässä on elämää. 

Sain tutustua myös muutamaan kirjailijaan. Mistä kirjailijat puhuvat keskenään? Kirjoitusprosessista, työtavoista, meneillään olevista hankkeista ja vähän muustakin. Puheenaiheet ovat kutakuinkin samoja oli sitten keskustelukumppanina aloitteleva tai jo asemansa vakiinnuttanut kirjailija. 

Oodiin menossa. 
Myöhemmin Matti Remes kertoi kirjoittaneensa menestystä käsittelevän tietokirjan yhdessä Päivi Remeksen kanssa. Siihen he haastattelivat ihmisiä elämän kaikilta laidoilta, kysyivät miten kukakin menestyksen määritteli. Yllättäen useimmat haastatelluista eivät mitanneet menestystä rahalla, vaan aivan toisenlaisilla, pehmeämmillä arvoilla. Aion hankkia kirjan käsiini jossain välissä, sillä aihe alkoi kiinnostaa.

Jäin miettimään menestyksen mittaa. Kirjailijan menestys on nopeasti ajateltuna helppo määritellä: kirjaa myydään runsaasti, sitä käännetään muille kielille ja siitä tehdään elokuva. Ei riitä, että kirja on hyvä tai erinomainen. Menestyksen saavuttamiseksi tarvitaan paljon muutakin kuten markkinointia, myyntiponnistuksia, onnea ja sattumaa. Sitäkin, että kirjoittaa oikeasta aiheesta oikeaan aikaan.

Oodi on suurmenestys! 
Jos myyntiä pitää menestyksen mittarina, eivät kaikki kirjailijat voi millään olla menestyneitä. Kirjamarkkinat ovat yksinkertaisesti liian pienet. Kaikille ei riitä. Ehkä menestyksen voisikin määritellä toisin, siten, että on onnistunut työssään silloin kun kirja löytää lukijansa ja tarjoaa heille antoisan lukuelämyksen, sellaisen, joka jää mieleen. Että pistäessään kirjan kiinni lukija ajattelee että vau, olipa hyvä kirja, ja jää vielä vähäksi aikaa leijumaan sen maailmaan. 

Lukijoilta saatu palaute on sekin kirjailijalle kullanarvoista. Miten muuten voisi tietää onnistuneensa. 

Näiden pohdintojen jälkeen on aika keskittyä viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamiseen. Jälleen kerran olen kirjoittanut itseni umpisolmuun, mutta uskon lapsenomaisesti että se solmu vielä aukeaa, kuin itsestään. Ovathan ne aiemminkin auenneet.

torstai 29. elokuuta 2019

Ei tämän täydellisempiä


Yritin jokin aika sitten lohduttaa puolisonsa menettänyttä tuttavaa. Sanoja oli tietenkin vaikea löytää, ja vaikka kuinka tarkkaan yritin miettiä niitä, jälkikäteen tuntui siltä että sanoin, tai siis kirjoitin, toisin kuin mitä tarkoitin. Vietin pari unetonta yötä itseäni soimaten. Sanoja ei voi koskaan vetää takaisin.

Ihmiselämään kuuluu niin hyviä kuin pahoja asioita. Se on luonnollista ja niin itsestäänselvää, ettei sitä oikeastaan tarvitsisi edes sanoa. Elämä ei ole pelkkää ruusun terälehdillä tanssahtelua, välillä jalka osuu piikkiin, se sattuu, se jättää jälkensä, mutta siitä myös opimme jotain. Vastoinkäymisissä voi löytää itsestään voimavaroja, joiden olemassaolosta ei ollut aiemmin edes tietoinen. Rämmimme yli pahimman, mukaudumme ja sopeudumme ja elämä löytää uuden uomansa. 

Toisessa rikosromaanissani Kuolet vain kahdesti todetaan: ”Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää.” Asioiden pitää tapahtua tietyssä järjestyksessä tai muuten ne jäisivät kokonaan tapahtumatta. Yksi asia johtaa toiseen, elämä kuljettaa eteenpäin vaikka aluksi voi tuntua siltä että kaikki on loppu. Ei se ole. Se on vain uuden alku.

Lähdin lähes päivälleen seitsemän vuotta sitten Irtiottoon koska rakas isäni kuoli. Tuntui, että aika oli kypsä tavoitella sitä mitä olin aina halunnut saavuttaa ja aina tiennyt, että jonain päivänä minun pitää edes yrittää. Jostain sain rohkeutta ja pelkoni hävisivät, uskoin vahvasti siihen että näin minun pitää tehdä. Surua ja ikävää se ei tietenkään poistanut tai edes vähentänyt, olen oppinut elämään niiden kanssa, niistä on tullut osa elämää. Ihminen mukautuu ja sopeutuu.

Tein Irtioton myös siksi, koska olin vuosia ollut narsistin hampaissa työpaikalla. Ei suoraan, vaan selän takana puukottaen. Minulle kerrottiin siitä, mutta minulla ei ollut voimia eikä lopulta enää haluakaan tehdä asialle mitään muuta kuin lähteä pois. Ihminen, jota olin pitänyt ystävänäni, ei totisesti ollut sitä. Ei se ole petoksista pahin, mutta aika läheltä liippaa.

Kaksi hyvin erilaista ja hyvin raskasta koettelemusta, joita ilman en olisi nyt tässä kirjoittamassa sinulle, Rakas Lukija, enkä myöskään olisi kirjoittamassa viidettä rikosromaaniani. Se, että lapsesta asti toivomani asia on toteutunut, on parasta mitä minulle on ikinä tapahtunut, mutta on tapahtunut muutakin hyvää. Perheemme ja sukumme on tiivistänyt rivejään, ja Irtioton myötä olen saanut tavata monta ihanaa ihmistä. 

Joskus täytyy tapahtua jotain pahaa, että pääsee tapahtumaan jotain hyvää. Meidän pitää ensin mennä rikki, että voisimme eheytyä.

Moni asia on tietenkin kiinni ihmisestä itsestään. Mistä vahvuus kumpuaa? Miksi toiset ovat heikompia? Olemme erilaisia, elämme erilaiset elämät ja suhtaudumme vastoinkäymisiin eri tavoin. Itsesäälin hetkinä surkuttelen kohtaloani, elämää samassa talossa hermoja koettelevan muistisairaan kanssa – enkö muka ansainnut parempaa? Miksi joku muu saa enemmän ja hienompaa? Sitten yritän ryhdistäytyä ja mietin mitä voisin tästä kaikesta oppia, miten voisin kehittää itseäni ja kärsivällisyyttäni, miten selvitä kunkin konfliktin yli tyynenä kuin tuuleton pakkasyö. Mutta entä jos minusta näiden koettelemusten kautta tulee vielä nykyistä vahvempi, miten sitten käy jos en enää tarvitse ketään? Eikö se olisi aika surullista? Eikö se olisi aika yksinäistä?

On meillä lupa olla joskus heikkoja ja epätäydellisiä. Riittää, että tekee parhaansa. Sallitaan puutteet itsessämme ja suvaitaan ne toisissamme. Vahvempia meistä voi tulla elämän myötä, mutta ei tämän täydellisempiä. Se on oikeastaan aika helpottavaa. 


Kuvituksena löytöjä Atlantin rannalta.