|
"Älä tule tähän heilumaan sen harjan kanssa." |
Tässä se olla möllöttää silmien edessä, virtuaalinen
valkoinen paperi. Ilkkuu minulle, mokoma, haastaa minut täyttämään sen
kirjaimilla ja välimerkeillä, sanoilla ja lauseilla joilla pitäisi olla jokin
merkitys muillekin kuin minulle. Se kehottaa minua välttämään tyhjänpäiväisyyksia,
tekoyleviä ajatuksia ja niin kotikutoista filosofointia, että lauseet
ratkeilevat saumoistaan. Se kuiskaa minulle ”älä pelkää, en pure”, tuijottaa
silmiin, yrittää kai hypnositoida. Kirjain kirjaimelta, sana sanalta ja lause
lauseelta käyn nujertamaan valkoista paperia ja sitä tosiasiaa, ettei minulla
ole tällä hetkellä juuri mitään erityistä kerrottavaa.
Haluaisin kertoa teille, rakkaat lukijat,
millaista oli asua neuvostoajan Siperiassa, mutta jätän sen tuonnemmaksi.
Voisin kirjoittaa millaista on elämä muistisairaan kanssa – en voi, sillä siinä
kajotaan hänen yksityisyyteensä. Puutava arkeni tuskin kiinnostaa ketään, vielä
vähemmän hullut uneni, vaikka M.A. Nummisen nimittäminen presidenttiehdokkaaksi
aika hauskaa olikin. Aamulla herätessäni yritin selittää Carlosille mikä niin
nauratti. Se oli hiukan vaikeaa.
Henkisesti valmistaudun parhaani mukaan ihan
kohta käsillä olevaan kirjanjulkistukseen. Samalla olen viimeistellyt uutta
käsikirjoitusta. Kumma kun valkoinen paperi on paljon yhteistyöhalukkaampi
silloin kun on kyse fiktion kirjoittamisesta.
|
Uusi kesämekko. Vähän lyhyt. |
Entä jos kirjoittaisinkin puolifiktiivisen
tarinan tavallisen arkipäivän kulusta Irtiotossa? Arvaa, rakas lukija, mikä on totta, mikä
tarua...
"Heräsin eräänä päivänä aamuseitsemältä hyvin
levänneenä. En ollut herännyt naapurin koiran haukuntaan kertaakaan koko yön
aikana, luksusta! Sen sijaan jokin kissa mourusi, täysikuuta kai. Aamukuudesta
alkaen parin minuutin välein Porton lentokentältä nousevat lentokoneet
valitsivat toisen reitin kuin sen, joka kulkee melkein talomme yli. Kaikenkaikkiaan
oli kiva herätä uuteen, aurinkoiseen päivään.
Pari päivää aiemmin pesemäni olohuoneen iso villamatto
oli jo kuiva. Olin pessyt maton pihalaatoituksella suomalaisperinteitä noudattaen juuriharjalla
ja kontallani, Carlosin viimeistellessä huuhtelun painepesurilla. Aloinkin heti
aamusta laittamaan olohuonetta valmiiksi vastaanottamaan ruokapöydän alle puhtaan,
raikkaan maton. Vanharouva nousi vartavasten ylös jo ennen kymmentä auttaakseen
minua, vaikka yleensä viipyilee vuoteessa lounaaseen asti. Ensin imuroin lattian
hänen pidellessä korviaan, sillä imuri pitää järkyttävää meteliä. Koirat
kalppivat karkuun. Sitten vanharouva jynssäsi lattian mopilla puhtaaksi sillä
välin kun minä järjestelin puhtaat valkeat pellavalakanat varjelemaan valkoisia
sohvia.
Kyllä tuli puhdasta ja raikasta! Koirat
kävivät nuuhkimassa vastapestyä mattoa, mutta menivät makoilemaan oven edessä
olevalle toiselle matolle. Kyllähän nekin ymmärtävät, että niiden karvoja on
kauhea jyystää imurilla irti isosta matosta.
|
Luomutomaatteja. |
Laitoimme lounasta. Alkuruuaksi oli
kurpitsakeittoa oman maan kurpitsasta. Pääruuaksi taioin äkkiä pastalle
kastikkeen pekonisuikaleista ja oman maan kesäkurpitsasta, paprikoista ja
kirsikkatomaateista. Carlos kaivoi jääkaapista pullon kevyttä vinho verdeä: ”Nyt on niin kiva päivä,
että avataanpa tämä”, hän sanoi omin päin opettelemallaan suomella. Minä
hymyilin vastaukseksi – pari lasillista viiniä lounaalla takaisi makoisat iltapäivänokoset lounaan päälle.
Vanharouva tarjoutui tiskaamaan astiat. Niiden
unettavan kilinän kantautuessa keittiöstä kiipesin yläkertaan nokosille. Paria
rauhallista tuntia myöhemmin heräsin täynnä energiaa ja päätin lähteä viemään
kanoille ruokaa. Aloin vetää Kontioita jalkaan – kas, kuinka hauskaa, saappaaseen oli ryöminyt rupikonna! Mulistelin sen kukkapenkkiin jatkamaan päiväuniaan. Kanoillakin oli ollut kaikesta päätellen erinomainen päivä,
sillä kaikki kolme kanaa olivat munineet, myös se harvakseltaan muniva, jolla
on ikää jo viitisen vuotta ja joka on välttänyt pataan joutumisen ihan vain
siksi, kun olemme niin kiintyneitä kanoihimme. Taputtelin niitä kepeästi päähän
ja kehuin niitä jokaista erikseen: ”hyvä kana, hyvä kana, hyvä kana”. Kanat kotkottivat
vastaukseksi eivätkä yhtään yrittäneet nokkia rukkasiani.
|
Rupikonna ryömi saappaaseen. |
Mietin siinä puusta poimimaani persikkaa
mutustellessa että mitä seuraavaksi ryhtyisi tekemään. Kirjottaisinko vähän, ommella
surauttaisinko itselleni kesämekon vai lukisinko kirjaa? Oih, kasvimaalla oli
kuivan näköistä, olisi pakko tarttua kastelukannuun, mutta siinä samassa paikalle purjehti pieni pilvi. Kiiruhdin
koirien kanssa takaisin sisälle ja ehdimme juuri sopivasti ennen kuin taivaalta
rojahti kaiken kasteleva sadekuuro. Sehän tuli kuin tilauksesta.
Keittiössä kaikki kiilsi, sillä vanharouva oli
tiskaamisen lisäksi pyyhkinyt kiviset työtasot. Missään ei näkynyt leivänmurun
hiventäkään, mistä koirat olivat hiukan pettyneitä. Ne katselivat minua
alahuulet lurpallaan, joten kaivoin niille kaapista pari isoa kuivattua
siankorvaa. Ne riensivät ulos – aurinko paistoi taas – syömään makupalojaan
vieri vieressä ja sulassa sovussa.
Iltapäivän aikana kirjoitin viisi sivua,
päivitin toista, käsityöpainotteista blogiani, luin loppuun Antti Tuomaisen Pelastajan, leivoin
korvapuusteja ja sämpylöitä sekä ompelin itselleni sen kesämekon. Sen verran
oli vielä virtaa ja aikaa jäljellä että kylvetin koirat, tein
persikkahilloa ja kävin kitkemässä kasvimaan, missä pihvitomaatit ja vihreät paprikat
kypsyttelevät pulleita luomuhedelmiään.
Kun Carlos oli vienyt naudoille iltaruoan
odottelin häntä viikonloppuna uuden maalipinnan saaneiden puutarhakalusteiden luona
portviinilasillisten kera. ”Kustantajalta tuli sähköpostia, että kirjan ensimmäinen painos on jo loppuunmyyty”, kerroin ylen tyytyväisenä. ”Hienoa”, sanoi Carlos jälleen selkeällä suomella, h-kirjainta liioittelematta. ”Tuskin
maltan odottaa, että pääsen lukemaan sitä”, hän vielä jatkoi.
|
Poimi puusta persikka. |
Aloimme laittaa illallista. Vanharouva kattoi
pöydän ja teki salaatin. Söimme herkullista paistettua kanaa ja ranskalaisia
perunoita – kerranhan sitä vain eletään joten mitä väliä sillä on onko ruoka terveellistä
vai ei? Jälkiruuaksi oli juustoa ja oman hedelmätarhan viikuna-hunajahilloa –
hunajakin on omasta metsästä. Koirat torkkuivat takan edessä nauttien sen
hehkusta. Toki oli muutenkin lämmintä, mutta takassa oli tuli ihan vain tunnelman vuoksi.
Illallisen jälkeen vanharouva tarjoutui jälleen tiskaamaan mutta sanoin: ”Tsot
tsot, olette tälle päivälle tehnyt jo niin paljon”. Hän palasi takaisin olohuoneeseen
televisiota katselemaan, tiskasimme astiat Carlosin kanssa ja lähdimme sitten
koirien kanssa viemään roskapussia ja muovipakkauksia keräysastiaan.
Oli ihana, lempeä ilta, täysikuu kipusi
taivaalle ja valaisi tietämme keltaisten katuvalojen lisäksi. Batatinha kulki hihnassa
nätisti eikä Gaia kertaakaan kaivanut tienposkesta mitään epämääräistä
kökkökikkaretta tai kuollutta ja kuivettunutta rupikonnanraatoa. Kehuin niitä molempia
vuolaasti ilon kyynel silmäkulmassa. Yhytimme pariskunnan, joka oli katselemassa nautojamme muurin yli.
Kävelimme yhtä matkaa seuraavaan risteykseen jutellen niitä näitä. Kävi ilmi,
että mies oli Carlosin kaukainen serkku.
Palasimme kotiin ja huomasimme, että
vanharouva oli jo ottanut lääkkeensä ja yöpalansa ja mennyt nukkumaan.
Televisio oli sammutettu, joten Carlos laittoi soimaan klassista musiikkia –
Vivaldia – ennen kuin kaatoi meille
lasilliset Beirão-likööriä. Istuskelimme sohvalla vieretysten, käsi kädessä,
juomiamme siemaillen, musiikkia kuunnellen ja mukavia jutellen hiilloksen hiipuessa takassa. Pian menimme yläkertaan
nukkumaan. Carlos nukahti heti kun sai pään tyynyyn, minä valvoin hetken
miettien kuinka oli ollut ihana päivä, ja nukahdin sitten enkä kuorsannut
yhtään koko yönä. Näin hauskaa unta, että M.A. Numminen nimitettiin presidenttiehdokkaaksi
ja minut vaalikampanjan viestinnästä vastaavaksi yhteyshenkilöksi. Heräsin
aamulla hihitellen."
Sen pituinen se.
*****
Esikoiskirjani Huomenna sinä kuolet tulee painosta parin päivän kuluttua,
ensi viikon loppupuolella pidetään pieni julkistustilaisuus Helsingissä perheen ja
ystävien kesken. Tässä vielä viimeiset makustelupalat tarinasta,
lisää voit lukea kirjasta.
Poliisipäälliköllä oli heikkoutensa, kuten monilla miehillä. Hän kyllä rakasti vaimoaan, mutta… tämä oli niin järkyttävän laiha. Ei mitään mistä olisi saanut otetta. Kolme lasta imettäneet rinnat lerpattivat lohduttomina ja takapuolen paikalla oli kiinteät lihakset ja paksu, hyvin rasvattu nahka. Ei mitään hyllyvää eikä lyllyvää, sellaista, mistä poliisipäällikkö naisessa piti. Ei kurittomia ryntäitä, jotka rynnivät silmille, ei vararenkaita vyötäröllä eikä edes – luoja paratkoon, miten se oli sen ikäisellä mahdollista – kaksoisleukaa. Vaimo oli hyvä ihminen ja erinomainen ruuanlaittaja, piti kodin siistinä ja paidat silitettyinä, mutta täytettyään viisikymmentä ja nuorimmankin lapsen muutettua pois kotoa hän oli alkanut huolehtia itsestään. Hänen fyysinen vetovoimansa oli miehen silmissä lopahtanut joogan ja hölkkäämisen ja kuntosalin ja kaiken muun turhan hössötyksen myötä, ja miehen elin sen mukana.
***
Kärrypolun poikki vedetty poliisin sulkunauha sulki ulkopuolisten pääsyn murhapaikalle. Eristetty oli osa kärrypolkua ja vesiallas välittömine ympäristöineen. Poliisi oli tehnyt paikalla tutkimuksensa ja jättänyt jälkeensä vain tuulessa lepattavan nauhan, jonka aurinko pian haurastuttaisi poikki ja paloiksi ja tuuli lennättäisi tietymättömiin. Kauhea tappo olisi kohta riekaleinen muisto vaan, ja ennen pitkää aika tukahduttaisi sen, kuten periksiantamaton karhunvatukka autioksi jääneen talon.
***
Jonain päivänä setä jäisi eläkkeelle ja viinitila tarvitsisi hoitajaa. Se siirtyisi aikanaan Ruille, ja ajatus viinin kasvatuksesta ja valmistuksesta raadollisen – kirjaimellisesti – rikosetsivän työn sijaan houkutteli hetkittäin valtavasti. Siellä laakson rinteillä oli kaikki maailman rauha ja turva, sinne eivät pahan maailman lonkerot yltäneet. Kukot kiekuisivat, kanat kotkottaisivat, kylä valmistelisi juhlat kerran vuodessa omalle suojeluspyhimykselleen, kiertävä kalakauppias kurvaisi talon nurkalle joka
arkipäivä samaan kellonaikaan, lauantait mukaan lukien. Vanhat miehet kokoontuisivat aamuisin ainoaan kahvilaan kahden kilometrin säteellä juomaan kupin kahvia tai finon, pienen lasin olutta. Vanha leipurinainen leipoisi muhkeita leipiä valtavassa puu-uunissa ja kerran viikossa kakkua. Satunnainen turisti pysähtyisi kysyäkseen tietä jonnekin ymmärtämättä sitä, että hän oli jo siellä, perillä, siellä missä oli kaikki maailman rauha.
Tilaa kirja Myllylahdelta, kysy kirjakaupasta tai kirjastosta. Tulossa myös e-kirjana.