keskiviikko 30. joulukuuta 2015

Ripaus Kafkaa

Monet asiat Portugalissa sujuvat hyvin. Suorastaan helposti. Verotoimistossa vähän tökkii, tietenkin, missäpä maassa ei, mutta asioinnit postissa, pankissa, melkein missä vaan hoituvat jouhevasti ja hymy huulilla.

Koska aloitan kirjoituksen näin, aion tietenkin kertoa poikkeuksesta, tuhrusta tässä pikaisesti maalaamassani pittoreskissa kuvassa. Kävimme nimittäin eilen lopettamassa teleoperaattorin kanssa kaksi vuotta sitten tehdyn sopimuksen. Päätä särki vielä illalla. Johtui varmaan verenpaineen äkillisestä kohoamisesta.

Aloitetaanpas ihan alusta. Kun muutin maalle, siirsin jo Vilassa olleen nettiliittymän tänne. Sen lisäksi minulla oli toiselta operaattorilta pre paid -matkapuhelin.  Pikkuhiljaa aloimme laskeskelemaan puhelinkulujamme, molempien nettimaksuja ja sitä, että satelliittikanavoitakin olisi kiva olla neljän kansallisen televisiokanavan lisäksi. Siispä kun yhtenä joulukuisena iltana nettioperaattorini ovelta ovelle kulkeva myyntitykki kolkutti ovelle (ei soittanut ovikelloa, onnekas lurjus, sitähän emme olisi kuulleet koska se ei toimi), olimme jo aika kypsää viljaa. Vähän neuvotteluita, laskentatehtäviä, selvityksiä, ja paukautimme sopimuksen voimaan x eurolla. Sopimus tehtiin minun nimiini sillä joskus, esimerkiksi verotoimistossa, on kätevää voida todistaa asuinosoitteensa laskun avulla.

Viikkoa myöhemmin soitettiin ja kerrottiin, että oli tapahtunut jokin virhe. Todellinen sopimushinta olisikin 10 euroa sovittua korkeampi. Supisimme nopeasti puhelimen vieressä keskenämme ja arvioimme, että tulee se sittenkin edullisemmaksi kuin nykyiset erilliset netti- ja puhelinsopimukset, tai ainakin siis kun niitä satelliittikanavia oli luvassa, ja kiinteä lankaliittymä, jolla voisi soitella Suomeenkin joskus keskellä yötä.

Teleoperaattorin asentaja tuli ja pyörähti piuhat ja lautaset ja modeemit sun muut vekottimet sijoilleen tornadomaisella tehokkuudella. Kiipesi katolle ja kiinnitti satelliittilautasen savupiippuun, asensi telkkarin oheen oudon mustan laatikon ja kanavat kohdilleen, siirsi nettimodeemin työhuoneesta olohuoneeseen (langaton yhteys ei riitä pitkän talon läpi) ja siinä sivussa rapsutti koiraa ja jutteli mukavia. Olimme tosi tyytyväisiä. Minäkin olin liki haltioissani sitten kun joltain kanavalta nro 768 tai sinne päin löytyi Midsomerin murhat. On se vaan joskus ihanaa antaa korvien levähtää ja kuunnella kunnon brittienglantia.

Asetuimme siis taloksi härveliemme kanssa. Joskus tosin netti äksyili, ja kovalla sateella televisio menee pimeäksi. Aika pian totesimme myös, ettei mm. keittiössä ole matkapuhelinverkkoa. Eikä työhuoneessa. Minun puhelimella ei myöskään olohuoneessa, mutta yläterassilla kuuluu sentään jotain kun vaan seisoo juuri oikeassa kohdassa kasvot kirkolle päin.

Sittemmin sekä täkäläisille ystävilleni että Carlosille on tullut tutuksi se, ettei minuun saa puhelimitse yhteyttä. En kanna sitä mukana. Ei kannata. Kuljen jatkuvasti kuitenkin keittiössä, tai olen työhuoneessa, missä saa kyllä yhden pylvään verran verkkoa kun asettaa puhelimen ikkunalaudalle näyttöpuoli itään päin.  Senkin kerran kun sähköt menivät poikki, ja olin juuri saanut itseni saippuoitua suihkussa, olisi pitänyt loikkia pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena kadulle soittamaan Carlosilta ohjeita sähkötaulun suhteen. Soitin sisältä eteisaulasta, enkä saanut mitään selvää. Odotin siis jokseenkin liukkaana hänen kotiinpaluutaan, että pääsin jatkamaan suihkua. Vesi kun sekä lämpiää että kulkee sähkön voimalla.

Olimme siis jokseenkin tyytyväisiä tai tyytymättömiä, mielialasta riippuen, tekemäämme sopimukseen. Se oli kuitenkin kahdeksi vuodeksi, joten hammasta purren piti rämpiä voimassaolokausi loppuun. Siitäkin huolimatta, ettei se meille ilmoitettu summa z sekään riittänyt, vaan laskut ovat jatkuvasti olleet melkein parikymppiä sen yli. Ties mitä lisää ja sälää.

Joulun alla, maksaessani viimeisintä laskua, tarkistin sopimuskauden päättymispäivän, ja marssimme sitten ostoskeskuksessa käytävän toiselle puolelle kilpailijan pakeille. Paperit tehtiin 25 euroa pienemmällä summalla kuin mitä laskuissa nyt on ollut. Eiköhän siihen räpsäytetä vielä jotain veroja yms. kivaa päälle. 

Takaisin käytävän toiselle puolelle irtisanomaan vanha sopimus. ”Boa tarde, queria acabar este contrato, haluaisin lopettaa tämän sopimuksen”, sanoin operaattorin nuorelle työntekijälle. Hän naputteli tietokonettaan ja tarttui puhelimeen. Meille valkeni karmea totuus. Sopimuksen irtisanominen ei ole yksinkertainen ilmoitusasia operaattorin omassa liikkeessä. Ei. Piti soittaa johonkin paikkaan asian vahvistamiseksi. Tässä vaiheessa pyörittelin vaivihkaa silmiäni. Odotimme vartin verran, että joku vastaisi puheluun. Sitten meidän oli pakko lähteä kotiin, missä vanharouva viluissaan oli ladannut takkaan pari halkoa ja etsi tulitikkuja.

Joulun jälkeen suuntasimme toiveikkaina takaisin operaattorin pakeille. ”Queria acabar este contrato”, toistin nyt eri myyjälle. ”Terminar, lopettaa?” hän kysyi. Nyökkäsin. Seurasi taas naputtelua ja uusi puhelu. Viidentoista minuutin jälkeen sisälläni asuva kärsimätön pikkuhirviö heräsi, ja aloin ihmetellä miksi operaattorilla on henkilökuntaa soittamaan meille jopa viisi kertaa päivässä (ai niin, tätä riesaa en vielä maininnutkaan) kysyäkseen samoja asioita, joihin oli saatettu samana päivänä jo vastata, mutta nyt ei ole henkilökuntaa vastaamaan puheluihin kun asiakas haluaa päättää sopimuksen. Odotettuamme vielä melkein toisen vartin myyjänkin kärsivällisyys loppui ja hän sanoi, ettei voi jonottaa pidempään. Hän neuvoi meitä menemään toiseen liikkeeseen, siellä asia hoituisi nopeammin. Palasimme kotiin, missä viluinen vanharouva oli laittamassa takkaan pihan perältä löytämiään risuja.

Eilen siis suuntasimme kyseiseen liikkeeseen, jossa norkoili paljonkin väkeä. Silti jonotuslapun numeron mukaan edelläni oli vain neljä asiakasta. Pian valkeni taas karmea totuus. Vuoroni tultua selitin vielä kerran ”Queria terminar (sillä nyt luulin oppineeni oikean sanan) este contrato”. ”Cancelar?” kysyi myyjä. Joo, ihan mitä vaan. Seurasi taas naputtelua. ”No niin, kaikki puhelimemme ovat nyt varattuja”, selitti myyjä. Meinasin lentää pyllylleni. Kaikki teleoperaattorin liikkeessä norkoilevat ihmiset odottivat siis puhelimeen pääsyä. Ja niitä oli siellä vitriinit täynnä. Myyjä ehdotti, että käymme välillä kaupassa ja palaamme sitten. Niin teimme ja siinä samalla uhosin Carlosille, että vaikka lupaisivat hinnanalennusta, olen nyt niin kyrsiintynyt, chateada, että haluan lopettaa sopimuksen joka tapauksessa.

Kului puolisen tuntia ennen kuin Carlos sai luurin käteensä ja pääsi kertomaan että haluamme lopettaa sopimuksen. Kuuntelin vieressä. ”Sim, sim…. sim sim…” ja sitä rataa. Hän toisti, että haluaa lopettaa sopimuksen. Lisää simmittelyä. Hän laski luurin korvaltaan, kuulin, miten se suolsi rätisevää odotusmusiikkia. ”Hän tarkistaa onko lasku maksettu.” Kädessäni oli lasku ja kuitti sen maksusta, paikalla ollut myyjä olisi voinut todeta asian yhdellä vilkaisulla. Viiden minuutin kuluttua seurasi lisää puhetta. ”Niin, mutta me haluamme lopettaa sopimuksen, mi senhora”, nyt alkoi Carlosinkin ääneen sujahtaa kärsimättömyyttä. Minä pyörittelin vieressä silmiäni väsyksiin asti. "Olemme tämän sopimuksen vankeja", totesin vieressä seisovalle asiakkaalle, joka nyökytteli päätään myötätuntoisesti. Lisää odotusmusiikkia. Ehkä virkailija vastasi siinä välissä toiseen puheluun. Vai liekö kysynyt esimieheltään luvan sopimuksen päättämiseen, kun oli jo tarpeeksi asiakasta rääkännyt? Kun hän palasi linjoille, oli asia vihdoin selvä. Tai pitäisi olla. Postissa pitäisi tulla vielä vahvistus siitä, minä päivänä yhteydet pistetään poikki. Myyjänuorukainen kätteli meitä kuin onnitellakseen onnistuneesta suorituksesta. Juoksimme äkkiä autolle, missä autoajelulle mukaan halunnut vanharouva odotteli viluissaan. Aurinkoon jättämämme auto oli jo varjossa. 

Kun Suomessa lakkautin nettiliittymäni, asia hoitui yhdellä nopealla puhelinsoitolla. 

Eipä minulla tällä kertaa tämän enempää. Joulu meni, uusi vuosi tulee, joten Onnellista Vuotta 2016 kaikille teille, rakkaat lukijat!

Kuvissa satunnaisia näpsäyksiä traktoripolun laidalta. 

perjantai 18. joulukuuta 2015

Västäräkistä vähäsen

Piparkakkutalokylä, joka muutaman suomalaisen voimin
pystytettiin itsenäisyyspäivänä. 
Vuosikymmeniin lämpimimmän marraskuun jälkeen meitä on hemmoteltu lämpimällä joulukuulla. Muistan hyvin kun muutin maalle asumaan kaksi vuotta sitten ja oli hehkuvan aurinkoisia päiviä, jolloin menin pihan perälle aamuteemukini kanssa, mutta iltaisin lämpötila laski äkkijyrkästi, ja aamuisin maassa oli kuuraa. Nyt kuuraa on kuulemma ollut vain yhtenä aamuna varhain. Päivät ovat olleet lämpimiä, joskus sateisia, ja viimeksi eilen illalla oli niin hautovan lämmintä, että joimme illallisen jälkeiset cevadat ulkona. Eikä tullut edes vilu. Pärjään kahdella sukkakerroksella ja neulemekolla ilman villatakkia ja kaulaliinaa. Tällainen talvi on hyvinkin siedettävä, vaikkei talossa ole lämmitystä. Kosteudenpoistolaite on paljon tarpeellisempi.

Tulehen tuijottaja.
Toki iltaisin takkaan laitetaan tuli tuomaan lämpöä ja tunnelmaa, ilmaa kierrättämään ja kuivattamaan. Vanharouva istuutuu sohvalle takan pieleen, Batatinha ja Gaia vuorottelevat takan eteen makuupaikaksi laitetulla vanhalla matolla. Batatinha on tuleen tuijottaja. Se katselee mustuneen lasin takana lepattavia liekkejä lumoutuneena, nauttii lämmöstä, on hipihiljaa, kunnes kuulee jossain surraavan kärpäsen, ja lähtee sitä jahtaamaan. Joskus se saa kohmeisen kärpäsen kiinni, maiskuttelee sitä suussaan ihmeissään: ”Eikö tämä tämän paremmalta maistu?”

Kesän kärpäsistä pääosa on jo kuollut tai ryöminyt jonnekin koloon horrostelemaan, mutta muutama vielä pörrää aurinkoisina päivinä tai iltaisin olohuoneen lämmössä, ei-kutsuttuina ja -toivottuina vieraina ruokapöydässä. Hätistelemästä ei pääse talvellakaan.

Kun aamuisin vien kanoille ruokaa – kotiloita ja kaalinlehtiä tai muuta vastaavaa – naudat ovat jo päässeet yöaikaisesta aitauksestaan laitumelle. Jos ne sattuvat olemaan laitumen yläpäässä, hedelmätarhan vieressä, tulevat jotkut sähköpaimenaidan viereen tuijottamaan. ”Mitänää siinä tuijotat?” kysyn minä. Nauta ei vastaa, tuijottaa vaan. Niiden keskellä hyppii talvehtimaan tullut västäräkki, keikuttelee pyrstöään, nokkii jotain maasta, kallistelee päätään ja pyrähtää metrin päähän. Ehkä se on tullut Suomesta, ehkä ei, mutta täällä se viihtyy talven yli. Täällä vanha sanonta siis kuuluu: Västäräkistä vähäsen jouluun.

Hedelmätarhassa, viikunapuun ja kamelian katveessa, kuuluu lirkutusta, joka muistuttaa kovasti talitinttiä. Liekö lirkuttaa täkäläisellä murteella. Joskus maasta pyrähtää lentoon säikähtänyt mustarastas. Se ei vielä laula usein. Ehkä se aloittelee vasta vähän myöhemmin. Rastaita, tai ainakin luulen niiden olevan rastaita, näkee sähkölinjoilla pitkässä, piiitkässä rivissä. Ne pyrähtävät lentoon isona, mekastavana parvena, lentävät tummana pilvenä ennen kuin laskeutuvat yksissä tuumin pellolle tai toiselle langalle.

Sähköjohdoilla näkee tämän tästä myös haukan nököttämässä. Pienriistaa ei pellonpientareilla puutu, on myyriä hiiriä kaninpoikasia. Ja tietysti myös pikkulintuja. Riippuu jokaisen haukkalajin ominaistaidoista mitä riistaa se mieluiten pyytää.

Laitumen viereiseltä pellolta on jo kertaalleen niitetty heinää. Yön pimeydessä kuului vain koneiden hurinaa, ja aamulla sinne tänne oli ripoteltu jättiläismuurahaisen munia, valkoiseen kelmuun kieputettuja paaleja.
Pukki kurkistelee ikkunassa.

Vaikka ulkona vihertää, niin joulun merkkejä alkaa näkyä talojen seinillä ja ikkunoissa. Valoja, koristeita, lisää valoja pimeisiin iltoihin. Meillä on omasta metsästä haettu joulumänty ja saatuja, itse tehtyjä ja vähän ostettujakin koristeita. Ei joulu tule isosta tavaramäärästä eikä ostamalla. Se tulee itse laittamalla, pienillä asioilla, ja antamalla. Portugalissa joissakin marketeissa on joulun alla mahdollista ostaa kassillinen ruokaa, joka toimitetaan ruoka-avun tarpeessa oleville perheille ja vanhuksille. Se voi olla riisiä, pastaa, säilykkeitä, keksejä – jo muutamalla eurolla voi auttaa ja saada itselleen tunteen, että on tehnyt edes jotain, jakanut edes osan saamastaan elämän soppa-annoksesta.

Huomisaamuna suuntaan kohti Lissabonia. Illalla luen pari kirjoittamaani tarinaa Bookshop Bivarissa, luvassa on lisäksi musiikkia. Tarjolla on joulupipareita ja glögiä, chilisuklaata ja vielä jotain muuta. Kirjoittajalle omien tarinoiden lukeminen yleisön edessä on kuin avaisi tirkistysreiän sieluunsa. Jännittää, ei jännitä, vai jännittääkö sittenkin, en tiedä. Se nähdään, tai pikemminkin kuullaan, sitten huomenna väpäjääkö ääni.

Tunnelmallista joulun odotusta teille, rakkaat lukijat.

maanantai 7. joulukuuta 2015

Älä ryhdy ressukaksi

Rakkaat lukijat, kerron teille tällä kertaa vähän toisenlaisen sadun. Se ei ole kauhean kaunis tarina, mutta siitäkin voi ehkä oppia jotain. Näin se menee:

”Olipa kerran kaksi työtoverusta, nimiltään Terhi ja Hanne. He olivat töissä kasvuyrityksessä, tekivät samaa työtä samassa, pienessä työhuoneessa. Ei se aina ollut kivaa, mutta töitä oli paljon ja ainakin päivät kuluivat nopeasti.

Terhille tuli ero sulhasestaan. Hän purki tuntojaan Hannelle, joka kuunteli myötätuntoisena. Voi Terhi- parkaa. Sitten Terhille kasattiin lisää töitä. Hän purki turhautumistaan Hannelle, joka yhä kuunteli myötätuntoisena, mutta ei tarjoutunut ottamaan itselleen mitään Terhin töistä. Omissakin oli ihan tarpeeksi. Terhi valitti työjärjestelyistä, haukkui esimiestään tyhjänpäiväiseksi seurustelu-upseeriksi ja vauhtiin päästyään koko firman johtoa vanhoiksi ukoiksi. Hanne kuunteli ja antoi toisen vuodattaa pahaa oloaan ulos, mutta hänellä itsellään alkoi mennä yöunet, koska hän niin murehti Terhi-paran huolia. Voi voi.

Eräänä päivänä, taisi sataa vettä ja olla muutenkin ankean harmaata, Terhi veisasi Hannelle viidentoista minuutin valitusvirren. Hannella oli paljon töitä ja vähän halua jäädä ylitöihin niitä tekemään. Hän pyysi, jokseenkin kovin sanankääntein, Terhiä lopettamaan valituksen, käärimään hihansa ja ryhtymään töihin. Minkä Terhi sitten teki.

Terhi teki jotain muutakin. Tai pikemminkin jätti tekemättä. Hän lakkasi kokonaan puhumasta Hannelle. Ei edes tervehtinyt aamulla, vaikka he tekivät yhä töitä siinä samassa pienessä huoneessa. Eikä sanonut heiheitä Hannen lähtiessä töistä. Itsepintaisesti Hanne jatkoi tervehtimistään, vaikkei Terhi siihen koskaan vastannut, sillä hänen mielestään peruskäytöstapoihin kuului tervehtiä työtoveria. Eräänä päivänä hän toisti ”Huomenta!” niin pitkään, että Terhi ei enää voinut teeskennellä ettei kuullut, ja joutui pusertamaan huuliltaan tympiintyneen vastauksen. Sen jälkeen Hannekin lopetti tervehtimisen. 

Myöhemmin Hanne kuuli, että Terhi puhui hänestä muille työtovereille niin sanotusti paskaa ja vähätteli tämän osaamista. Hän varoitti uusia työntekijöitä siitä, että Hanne oli hankala. Esimiehellekin joku valitteli Hannen yhteistyökyvyttömyyttä, perustaen käsityksensä kuulopuheisiin, torpaten kuitenkin sillä kommentilla Hannen etenemismahdollisuudet. Seinät tuntuivat nousevan Hannen edessä ja ovet sulkeutuvan. Aluksi Hanne haki tukea joistakin työtovereistaan, mutta väen vaihduttua hän alkoi eristäytyä muista ja pysytteli omissa oloissaan.

Pikkuhiljaa työyhteisö myrkyttyi Hannen mielessä niin, että hän teki lopulta oman ratkaisunsa ja lähti pois, vaikkei hänellä ollut uutta työpaikkaa vielä tiedossa. Jotkut pitivät päätöstä hulluna, jotkut rohkeana. Hannelle se oli kuitenkin ainoa oikea.  

Vielä vuosia tapahtumat painoivat Hannen mielessä. Meni pitkään, ennen kuin hän ymmärsi ajatella asiaa Terhin kannalta. Miksi Terhi oli haukkunut häntä muille? Siksi, koska oli uskoutunut huolistaan Hannelelle ja pelkäsi tämän juoruavan niistä muille? Siksi, koska Hanne tiesi mitä Terhi oli puhunut yhtiön johdosta? Vai siksi, koska Terhi oli kokenut Hannen itsepintaisen tervehtimisen kiusaamisena? Kyllähän Hannen olisi pitänyt ymmärtää, ettei Terhiä kiinnostanut olla Hannen kanssa enää missään tekemisissä. Hannen olisi pitänyt ottaa paremmin huomioon Terhin tunteet, näin Terhi oli ehkä ajatellut, ja omassa ajatusmaailmassaan oli mielestään oikeassa. Niin oikeassa, että hän ei ollenkaan valehdellut valittaessaan esimiehelleen, että Hannen kanssa oli mahdoton tulla toimeen.

Tämän oivallettuaan Hannen hiukset nousivat ensin pystyyn, mutta sitten olo keveni kummasti. Ymmärrettyään, että joidenkin ihmisten kanssa ei voi voittaa, mutta heille ei tarvitse hävitäkään, hän kykeni vapautumaan omaksumastaan uhrin roolista ja pystyi jatkamaan elämäänsä. 

Sittemmin Hanne löysi entistä paremman työpaikan ja Terhi eteni urallaan samassa firmassa. Niinpä he molemmat, kaukana toisistaan, elelevät onnellisina elämiensä loppuun asti.

Sen pituinen se.”

Kuten kerran totesin, ihmisten välisessä kanssakäymisessä ei ole absoluuttista totuutta, on vain näkökulmia. Vaikka omasta mielestään on kuinka oikeassa, voi toisen mielestä olla väärässä ja hän mielestään oikeassa. Ottamatta kantaa siihen, mikä ulkopuolisen silmissä on oikein ja väärin, ovat kanssakäymisen osapuolet omissa silmissään oikeassa, ja suhtautuvat toiseen ihmiseen sen mukaisesti. Sillä ei ole mitään tekemistä oikeuden ja vääryyden kanssa, sillä oma näkökulma määrää, ja se miten jonkin asian kokee, määrää näkökulman. Omaa suhtautumistaan on liki mahdotonta muuttaa, jos kokee olevansa oikeassa.

Kimmokkeen tämän tarinan kirjoittamiseen sain eräältä lukijalta, joka on joutunut työpaikallaan kiusaamisen kohteeksi. Koulu- ja työpaikkakiusaamisesta ja henkisestä väkivallasta on hirveän vaikea päästä yli. Niin vaikea, että usein ainoa keino on paeta. Mutta sekään ei riitä. Kiusaaja pitää otteessaan niin kauan kuin hänen antaa tehdä niin. Niin kauan kuin asiaa vatvoo ja hautoo omassa mielessään, ottaa itselleen uhrin roolin ja velloo itsesäälin ihanassa sylissä. Kiusaamisesta voi vapautua voi vasta sitten, kun löytää itselleen sopivan keinon puhdistautua kiusaamisen kuonista ja kaunasta, työntää tapahtuneen vihdoin menneisyyteen ja pitää sen siellä. 

Kiusattu, älä ryhdy ressukaksi. Ryhdy selviytyjäksi. Voimavarat siihen löydät itsestäsi, läheistesi tuesta ja sen asian ymmärtämisestä, että kiusaaja, niin helvetillinen ja julma kuin onkin, on tyhjää täynnä. Kiusaaja on pelkkä kuori eikä siitä muuksi muutu. Hän imee energiaa muista ihmisistä, koska sitä ei ole omasta takaa. Vaikka hän päältä päin voi näyttää hyvinkin elämäänsä tyytyväiseltä ihmiseltä, jolla menee lujaa, niin syvällä sisimmässään hän on onneton. Mistä sen tietää? Ihan yksinkertaisesti siitä, että onnellinen ihminen ei kiusaa muita. 

Sinä olet onnekas! Sinulla on mahdollisuus selviytyä ja vahvistua ja kasvaa ihmisenä. Sinusta on muuhunkin kuin alistumaan uhrin rooliin. Katso peiliin ja sano siinä näkemällesi naamalle: ”Sinusta on enempään. Parempaan! On! On! On!” Vakuutu siitä ja elä sen mukaisesti, pää pystyssä, ei ylpeydestä, vaan rohkeudesta.


Kuvissa Christo Rein patsas Lissabonissa ojentaa kätensä.