Monet asiat Portugalissa sujuvat hyvin. Suorastaan helposti.
Verotoimistossa vähän tökkii, tietenkin, missäpä maassa ei, mutta asioinnit postissa,
pankissa, melkein missä vaan hoituvat jouhevasti ja hymy huulilla.
Koska aloitan kirjoituksen näin, aion tietenkin kertoa
poikkeuksesta, tuhrusta tässä pikaisesti maalaamassani pittoreskissa kuvassa. Kävimme
nimittäin eilen lopettamassa teleoperaattorin kanssa kaksi vuotta sitten tehdyn
sopimuksen. Päätä särki vielä illalla. Johtui varmaan verenpaineen äkillisestä
kohoamisesta.
Aloitetaanpas ihan alusta. Kun muutin maalle, siirsin jo
Vilassa olleen nettiliittymän tänne. Sen lisäksi minulla oli toiselta
operaattorilta pre paid -matkapuhelin.
Pikkuhiljaa aloimme laskeskelemaan puhelinkulujamme, molempien nettimaksuja
ja sitä, että satelliittikanavoitakin olisi kiva olla neljän kansallisen
televisiokanavan lisäksi. Siispä kun yhtenä joulukuisena iltana
nettioperaattorini ovelta ovelle kulkeva myyntitykki kolkutti ovelle (ei
soittanut ovikelloa, onnekas lurjus, sitähän emme olisi kuulleet koska se ei
toimi), olimme jo aika kypsää viljaa. Vähän neuvotteluita, laskentatehtäviä,
selvityksiä, ja paukautimme sopimuksen voimaan x eurolla. Sopimus tehtiin minun
nimiini sillä joskus, esimerkiksi verotoimistossa, on kätevää voida todistaa
asuinosoitteensa laskun avulla.
Viikkoa myöhemmin soitettiin ja kerrottiin, että oli
tapahtunut jokin virhe. Todellinen sopimushinta olisikin 10 euroa sovittua
korkeampi. Supisimme nopeasti puhelimen vieressä keskenämme ja arvioimme, että
tulee se sittenkin edullisemmaksi kuin nykyiset erilliset netti- ja
puhelinsopimukset, tai ainakin siis kun niitä satelliittikanavia oli luvassa,
ja kiinteä lankaliittymä, jolla voisi soitella Suomeenkin joskus keskellä yötä.
Teleoperaattorin asentaja tuli ja pyörähti piuhat ja
lautaset ja modeemit sun muut vekottimet sijoilleen tornadomaisella
tehokkuudella. Kiipesi katolle ja kiinnitti satelliittilautasen savupiippuun,
asensi telkkarin oheen oudon mustan laatikon ja kanavat kohdilleen, siirsi
nettimodeemin työhuoneesta olohuoneeseen (langaton yhteys ei riitä pitkän talon
läpi) ja siinä sivussa rapsutti koiraa ja jutteli mukavia. Olimme tosi
tyytyväisiä. Minäkin olin liki haltioissani sitten kun joltain kanavalta nro
768 tai sinne päin löytyi Midsomerin murhat. On se vaan joskus ihanaa antaa
korvien levähtää ja kuunnella kunnon brittienglantia.
Asetuimme siis taloksi härveliemme kanssa. Joskus tosin
netti äksyili, ja kovalla sateella televisio menee pimeäksi. Aika pian totesimme
myös, ettei mm. keittiössä ole matkapuhelinverkkoa. Eikä työhuoneessa. Minun
puhelimella ei myöskään olohuoneessa, mutta yläterassilla kuuluu sentään jotain
kun vaan seisoo juuri oikeassa kohdassa kasvot kirkolle päin.
Sittemmin sekä täkäläisille ystävilleni että Carlosille on
tullut tutuksi se, ettei minuun saa puhelimitse yhteyttä. En kanna sitä mukana.
Ei kannata. Kuljen jatkuvasti kuitenkin keittiössä, tai olen työhuoneessa,
missä saa kyllä yhden pylvään verran verkkoa kun asettaa puhelimen
ikkunalaudalle näyttöpuoli itään päin. Senkin
kerran kun sähköt menivät poikki, ja olin juuri saanut itseni saippuoitua
suihkussa, olisi pitänyt loikkia pelkkään pyyhkeeseen kietoutuneena kadulle
soittamaan Carlosilta ohjeita sähkötaulun suhteen. Soitin sisältä eteisaulasta, enkä saanut
mitään selvää. Odotin siis jokseenkin liukkaana hänen kotiinpaluutaan, että
pääsin jatkamaan suihkua. Vesi kun sekä lämpiää että kulkee sähkön voimalla.
Olimme siis jokseenkin tyytyväisiä tai tyytymättömiä,
mielialasta riippuen, tekemäämme sopimukseen. Se oli kuitenkin kahdeksi
vuodeksi, joten hammasta purren piti rämpiä voimassaolokausi loppuun. Siitäkin
huolimatta, ettei se meille ilmoitettu summa z sekään riittänyt, vaan laskut
ovat jatkuvasti olleet melkein parikymppiä sen yli. Ties mitä lisää ja sälää.
Joulun alla, maksaessani viimeisintä laskua, tarkistin
sopimuskauden päättymispäivän, ja marssimme sitten ostoskeskuksessa käytävän toiselle
puolelle kilpailijan pakeille. Paperit tehtiin 25 euroa pienemmällä summalla
kuin mitä laskuissa nyt on ollut. Eiköhän siihen räpsäytetä vielä jotain veroja yms. kivaa päälle.
Takaisin käytävän toiselle puolelle irtisanomaan vanha
sopimus. ”Boa tarde, queria acabar este
contrato, haluaisin lopettaa tämän sopimuksen”, sanoin operaattorin
nuorelle työntekijälle. Hän naputteli tietokonettaan ja tarttui puhelimeen.
Meille valkeni karmea totuus. Sopimuksen irtisanominen ei ole yksinkertainen
ilmoitusasia operaattorin omassa liikkeessä. Ei. Piti soittaa johonkin paikkaan
asian vahvistamiseksi. Tässä vaiheessa pyörittelin vaivihkaa silmiäni. Odotimme vartin
verran, että joku vastaisi puheluun. Sitten meidän oli pakko lähteä kotiin,
missä vanharouva viluissaan oli ladannut takkaan pari halkoa ja etsi
tulitikkuja.
Joulun jälkeen suuntasimme toiveikkaina takaisin
operaattorin pakeille. ”Queria acabar
este contrato”, toistin nyt eri myyjälle. ”Terminar, lopettaa?” hän kysyi. Nyökkäsin. Seurasi taas naputtelua
ja uusi puhelu. Viidentoista minuutin jälkeen sisälläni asuva kärsimätön
pikkuhirviö heräsi, ja aloin ihmetellä miksi operaattorilla on henkilökuntaa
soittamaan meille jopa viisi kertaa päivässä (ai niin, tätä riesaa en vielä
maininnutkaan) kysyäkseen samoja asioita, joihin oli saatettu samana päivänä jo
vastata, mutta nyt ei ole henkilökuntaa vastaamaan puheluihin kun asiakas
haluaa päättää sopimuksen. Odotettuamme vielä melkein toisen vartin myyjänkin
kärsivällisyys loppui ja hän sanoi, ettei voi jonottaa pidempään. Hän neuvoi
meitä menemään toiseen liikkeeseen, siellä asia hoituisi nopeammin. Palasimme
kotiin, missä viluinen vanharouva oli laittamassa takkaan pihan perältä löytämiään
risuja.
Eilen siis suuntasimme kyseiseen liikkeeseen, jossa norkoili
paljonkin väkeä. Silti jonotuslapun numeron mukaan edelläni oli vain neljä
asiakasta. Pian valkeni taas karmea totuus. Vuoroni tultua selitin vielä kerran
”Queria terminar (sillä nyt luulin
oppineeni oikean sanan) este contrato”.
”Cancelar?” kysyi myyjä. Joo, ihan
mitä vaan. Seurasi taas naputtelua. ”No niin, kaikki puhelimemme ovat nyt
varattuja”, selitti myyjä. Meinasin lentää pyllylleni. Kaikki teleoperaattorin
liikkeessä norkoilevat ihmiset odottivat siis puhelimeen pääsyä. Ja niitä oli siellä vitriinit täynnä. Myyjä ehdotti,
että käymme välillä kaupassa ja palaamme sitten. Niin teimme ja siinä samalla
uhosin Carlosille, että vaikka lupaisivat hinnanalennusta, olen nyt niin kyrsiintynyt, chateada, että haluan lopettaa
sopimuksen joka tapauksessa.
Kului puolisen tuntia ennen kuin Carlos sai luurin käteensä
ja pääsi kertomaan että haluamme lopettaa sopimuksen. Kuuntelin vieressä. ”Sim, sim…. sim sim…” ja sitä rataa. Hän
toisti, että haluaa lopettaa sopimuksen. Lisää simmittelyä. Hän laski luurin
korvaltaan, kuulin, miten se suolsi rätisevää odotusmusiikkia. ”Hän tarkistaa
onko lasku maksettu.” Kädessäni oli lasku ja kuitti sen maksusta, paikalla
ollut myyjä olisi voinut todeta asian yhdellä vilkaisulla. Viiden minuutin
kuluttua seurasi lisää puhetta. ”Niin, mutta me haluamme lopettaa sopimuksen, mi senhora”, nyt alkoi Carlosinkin
ääneen sujahtaa kärsimättömyyttä. Minä pyörittelin vieressä silmiäni väsyksiin
asti. "Olemme tämän sopimuksen vankeja", totesin vieressä seisovalle asiakkaalle, joka nyökytteli päätään myötätuntoisesti. Lisää
odotusmusiikkia. Ehkä virkailija vastasi siinä välissä toiseen puheluun. Vai
liekö kysynyt esimieheltään luvan sopimuksen päättämiseen, kun oli jo tarpeeksi
asiakasta rääkännyt? Kun hän palasi linjoille, oli asia vihdoin selvä. Tai
pitäisi olla. Postissa pitäisi tulla vielä vahvistus siitä, minä päivänä
yhteydet pistetään poikki. Myyjänuorukainen kätteli meitä kuin onnitellakseen
onnistuneesta suorituksesta. Juoksimme äkkiä autolle, missä autoajelulle mukaan
halunnut vanharouva odotteli viluissaan. Aurinkoon jättämämme auto oli jo
varjossa.
Kun Suomessa lakkautin nettiliittymäni, asia hoitui yhdellä
nopealla puhelinsoitolla.
Eipä minulla tällä kertaa tämän enempää. Joulu meni, uusi
vuosi tulee, joten Onnellista Vuotta 2016 kaikille teille, rakkaat lukijat!
Kuvissa satunnaisia näpsäyksiä traktoripolun laidalta.