Mutkia matkassa

 Kahden Suomessa vietetyn viikon jälkeen olen jälleen kotona, kiitos Lufthansan. Monet lentoyhtiöt ovat peruneet lentojaan, lentokentilläkin on ollut käsittämättömän ruuhkaista matkustajamäärien räjähdettyä käsiin. Viimesyksyisen KLM:n sähläyksen jälkeen en edes harkinnut lentäväni sillä yhtiöllä, vaikka aikataulut olisivat olleet miellyttävämmät.

Lufthansa saa minulta kuitenkin kymmenen pistettä ja papukaijamerkin. Mennen tullen lentoaikataulut pitivät, tosin tänä aamuna oli Münchenissä pistettävä juoksuksi, kun vaihtoaikaa oli vain neljäkymmentä minuuttia ja terminaalia piti vaihtaa. Olin lähes varma, etten ehdi lennolle ja ettei matkalaukku ainakaan tule perille Portoon. Tuli se. Tosin lento lähti tunnin myöhässä Portossa vallinneen sumun vuoksi.

Paikasta toiseen siirtyminen ei ole aina niin suoraviivaista kuin odottaisi. Kun aloin valmistella käyntiä Porvoossa huomasin Onnibussin vallanneen vuorot. Menolipun ostin netistä, kaikki hyvin, mutten tiennyt milloin pääsisin palaamaan Helsinkiin. Päivän päätteeksi tähtäsin Uudenmaan ELY-keskuksen liikennöimään vuoroon, mutta järkytyin, kun kuljettaja ilmoitti ettei matkaa voi maksaa käteisellä eikä kortilla. Hän päästi minut varmaan säälistä kyytiin ja aloin kännykällä hankkia lippua. Maksu piti vahvistaa verkkopankin kautta, onneksi tunnukset olivat mukana. Käsittämätöntä toimintaa!

Mutkien kautta sujui myös Töölöstä paluu ensimmäisenä lauantaina, sillä Mannerheimintie oli suljettu ja raitiovaunut ajoivat poikkeusreittiä Puolustusvoimien paraatin vuoksi. Tankit vyöryivät Helsingin kaduilla, ei mitenkään miellyttävä näky. Jäin seuraamaan kunnes sotilasajoneuvot olivat kerääntyneet Olympiastadionin edustalle, lähdin sitten etsimään kasin ratikan pysäkkiä. Alkoi sataa kaatamalla. Jotkut Rakkaista Lukijoista ehkä muistavat, että ikkunoiden pesun lisäksi vihaan kastumista muualla kuin suihkussa. Litisevin kengin kävelin pari kilometriä ennen kuin pääsin loppumatkan ratikan kyydissä.

Viime lauantaina olin Kouvolan Dekkaripäivillä Kustannus Aarnin Pasi Luhtaniemen haastateltavana. Kiperiäkin kysymyksiä, mutta oli mukavaa olla pitkästä aikaa elävän yleisön edessä. Se on kuin lataisi akkuihin virtaa. Oli upeaa nähdä livenä Pasi, jonka tunnen Tarinavirran työryhmästä. Tapasin myös yhden idoleistani, hykerryttäviä tarinoita kirjoittavan Antti Tuomaisen, ja sain tilaisuuden vaihtaa ajatuksia hänen kanssaan.

Niin mikä ihmeen Tarinavirta? Käy kurkkaamassa täältä!

Tilaisuuden jälkeen minulla oli kyyti takaisin Helsinkiin. ”Chauffeurin” gps meni kuitenkin sekaisin, eikä hän löytänyt Kaupungintalolle. Kysyin neuvoa paikalle osuneelta Bolt-kuskilta, joka ystävällisesti tarjoutui viemään minut sinne missä kyytini odotti. Myönnän, epäröin vahvasti hypätä tuntemattoman matkaan, tein sen silti, sen verran nuutunut olin siinä vaiheessa päivää. Kun sain kuulla bolttaajan olevan Venäjältä, näin jo sieluni silmillä miten minua kuskattiin korpeen ja omaisille satelisi lunnasvaatimuksia. Ennakkoluuloni saivat vallan.

Ihan turhaan. Pari minuuttia myöhemmin hän tipautti minut sovittuun paikkaan ja jatkoi matkaansa.

Monenlaisia mutkia oli siis reissussa, sen sijaan kirjailijan urallani mutkat näyttävät ainakin tällä hetkellä oienneen. Tein talvella seuraavasta (seitsemännestä) rikosromaanistani sopimuksen Otavan kanssa, samalla aloitan uuden sarjan. Ensi vuoden puolella ilmestyy myös ensimmäinen romanttinen viihderomaanini Karistolta. Voiko enempää toivoa? Voi tietenkin, mutta otetaan yksi vaihe kerrallaan.

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet niin ohjelmantäyteisiä, etten ole ehtinyt kirjoittaa. Odotan malttamattomana sukeltamista takaisin tarinoiden maailmaan, olen itsekin vasta tutustumassa uusiin henkilöhahmoihini, ja tämän tauon aikana minulla on ollut ikävä heitä. 

Portugalissa on helteistä. Maissi kasvaa kohisten, kolean kevään jälkeen voi vihdoin nakata villasukat nurkkaan ja antaa varpaiden nauttia auringosta. Matkalaukku on vielä purkamatta, keittiökin imuroimatta, mutta kaikki tulee tehtyä, vähitellen, kuten kirjatkin kirjoitetaan.

Auringon alla

Istun koneeni ääressä ja katselen ikkunasta näkyvää vihreää maisemaa, päättäväisenä kirjoittamaan blogipäivityksen. Edellisestä on vierähtänyt vuosi. Ei siksi, etteikö olisi tapahtunut mitään. Mitään mullistavaa ei olekaan. Elämä mennä nitkuttaa eteenpäin kuin rasvausta kaipaava rengas rattaissa. Kaikillahan se on sellaista nyt, on ollut jo pari vuotta. En nyt mainitse sitä yhtä k-kirjaimella alkavaa nimeä, en jaksa enää kuulla tai ajatella sitä. Et varmaan sinäkään, Rakas Lukija.

Normaali Irtioton päivitysten kirjoittaminen edellyttää tietynlaista mielentilaa. Sellaista eteeristä ja seesteistä, jolloin omat vähemmät mukavat tunnelmat ja ajatukset väkisinkin kellahtavat toisinpäin, myönteisiksi. Tosiasiahan on se, että arki voi olla kuluttavaa jopa Irtiotossa. Aina on jotain siivottavaa. Koirat metelöivät. Kisu on kateissa. Pyykkejä ei saa kuiviksi. Vanharouva... huokaus. Etenevään muistisairauteen liittyy vainoharhaisuuden hetkiä ja agressivisuutta. Vaikka kuinka tolkuttaa itselleen että kyseessä on sairaus, ei se riitä. Kamelin selkä on pahasti notkollaan. 

Kirjoittaminen on pakopaikkani. Valtasin yläkerrasta yhden huoneen työhuoneeksi, näköala kadulle ja pelloille ja laitumelle ilta-auringon puolelle. Viihdyn täällä siihen saakka, kunnes alamme laittaa illallista. Kisu pitää usein seuraa. Illallisen jälkeen se häiritsee neulomistani käymällä pötköttämään syliini. En aja sitä pois. 

Työstän parhaillaan seitsemättä rikosromaaniani. Seitsemättä! Kuudes ilmestyi muutama päivä sitten ja on jo lukijoiden kätösissä. Katumuksen kallion kirjoittaminen oli paikoin kivikkoinen tie, mutta maaliin päästiin, kiitos kustannustoimittajan ja koelukijoiden. Julkkareita ei ole tänä vuonna edes virtuaalisina, mutta saatan jonain päivänä pitää Live-lähetyksen Facebookissa kirjailijasivullani. Ilmoitan siitä kyllä etukäteen siellä. 

Viikko sitten esitin Carlosille, että haluaisin mennä jonain päivänä meren rantaan katsomaan auringonlaskua. Lauantaina loppupäivästä hän tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että lähdetään. Otin kameran mukaan. Kirjailijana minun pitäisi tietysti osata kuvailla miltä tuntuu katsella kun hehkuva aurinko koskettaa horisonttia. Kun tuntee seesteistä rauhaa, kun sisin pakahtuu, kun päivän päättyessä haikeuden sijaan tuntee toivoa ja uskoa, voimaa. Sen muutaman hetken ajan, kun aurinko vajoaa horisontin taa, kaikki tuntuu mahdolliselta, kaikki tiet ovat avoimia, arkikin aika kivaa. 

Kuulen laitumen portin kitisevän. Karja on ruokittu. Ehkä lähdemme taas rannalle?