Kun tulin Irtiottoon ja aloitin blogin pitämisen,
tarkoituksena oli kierrellä Portugalia, käydä eri tapahtumissa ja kertoa niistä
sekä maan tavoista ja perinteistä. Nyt olen oppinut jotain. Ainakin sen, että
oman elämän käsikirjoitusta ei kannata kirjoittaa etukäteen. Sitä voi joutua
editoimaan muutaman kerran.
Minun piti nauttia kaupungin keskustan tuntumassa
asumisesta. Nyt asun pikkukylän laitamilla. Minun piti matkustaa. Nyt on hyvä
jos käyn kerran viikossa kaupungissa torilla. Piti kirjoittaa maan tuhansista
eri tapahtumista ja juhlista. Nyt kerron maatilan arkipäivästä. Niin pieleen
meni omat hyvät suunnitelmat, että naurattaa. Mutta eiköhän kaikille käy näin jossain
vaiheessa elämää..? Sitä saa mitä ei ymmärrä tilata.
|
Laput silmillä. |
Kuten viime viikolla kirjoitin, maatilallemme muutti
parikymmentä sarvipäätä ja yksi possu. Sonnit ovat olleet laitumella, missä ne
hyvin tehokkaasti napostelivat kaiken heinän viikossa. Possulle on oma
aitauksensa, missä se niin ikään viikossa tonki ja pisti kaiken mullin mallin.
Hyvä niin, sillä nyt on toivoa, ettei sille paikalle enää kasva murattia. Siitä
on nimittäin hirveän vaikea päästä eroon. Siihen näköjään tarvitaan oikea sika.
Possu, jonka kaikessa hiljaisuudessa olen ristinyt Bessiksi
(sen kumppani Porky vaihtoi maisemaa muutama viikko sitten), on oikea
luomupossu. Se syö vain tuoreruokaa, vihanneksia ja heinää. Kiivit ovat sen
suurta herkkua, ja niitähän meillä riittää. Bess-possu on seurankipeä. Kun sen
aitauksen viertä kävelee, pihatietä pitkin, se seuraa niin pitkälle kuin
pääsee. Yhtenä päivänä Carlos oli talon vierellä keskustelemassa naapurin leskirouvan kanssa, kun
possu oli yhtäkkiä ilmestynyt siihen viereen isot korvat höröllään. Se kai
kuuli, että puhe oli ”hänestä”, ja oli kaivautunut ulos aitauksestaan.
|
Rottweilerin päiväunet. |
Olin eilen olohuoneessa, kun ikkunaan koputettiin.
Vuokralainen tuli kertomaan, että possu on lähtenyt päiväkävelylle. Toden
totta, vilkaisin ulos ja näin töpselikärsän kurkistavan pihatieltä kadulle. Tuli
kiire. Carlos oli käymässä naapurikylässä, joten hyppäsin saappaisiin,
kiskaisin takin päälle ja rynnin ulos possun perään. Hädissäni otin mukaan
Gaian talutushihnan, siinä hölmössä uskossa, että saisin sillä talutettua
possun takaisin aitaukseensa. Hetkeä myöhemmin totesin, että satakiloiselle
possulle rottweilerin punainen talutushihna on pelkkä trendikäs kaulakoru. Niukin
naukin yltää kaulan ympäri.
Possu pinkaisi aitauksensa ohi hedelmätarhaan ja minä sen
perässä. Tarrasin sitä hännästä kun en muutakaan keksinyt. Se pötki kiljuen pakoon naapuripellolle. Sain juosten sen kiinni ja kääntymään takaisin. Löysin
narunpätkän, ja yritin lassota possua. Jiihaa! Onnistuin! Paitsi että possu solahti
sulavasti lenkistä läpi ja oli taas vapaa. Yritin uudestaan, mutta aina se
retale rimpuloi itsensä vapaaksi. Satakiloinen possu on auttamatta vahvempi
kuin viisikymmentäkaksikiloinen minä. Koko tätä touhua seurasivat silmä kovana
kolme vuohta, kaksi lammasta ja kuusi kanaa. Vuohilla oli taas kulmakarvat
huvittuneesti kohollaan.
|
"Happamia", sanoi sika sitruunoista. |
Carlos oli tulossa kotiin pian, joten päätin vaihtaa
taktiikkaa ja keskityin vahtimaan, ettei possu lähde harhailemaan kauemmas. Ei
hätää. Se löysi puutarhajätetunkion ja röhkäisi ilahtuneena, alkaen tonkimaan
sen aarteita. Seisoin hartiat jokseenkin lyyhyssä katsomassa vaaleanpunaista,
puolikaljua sikaa, vettä vihmoi taivaan täydeltä ja takki alkoi kastua. Sade
sumensi silmälasini ja ajattelin tyytyväisenä, että eipä sentään silmät kastu.
Siinä sikaa silmäillessäni minulle selkeni, että helsinki sentään, nyt olen
sikopaimen. Tähän on tultu. Ohikiitävän hetken ajan ajattelin haikeudella
entistä työtäni siistissä, lämmitetyssä/ ilmastoidussa ja ennen kaikkea kuivassa
toimistossa. Se hetki kiisi kuitenkin ohi enkä siihen enää palaa.
Carlosia ei alkanut näkyä ja minulla alkoi sisäinen lämpötila kohota. Miehet ovat aina myöhässä! Täällä minä seison kastumassa, possua vahtimassa, ja mies ajelee kuivana autossaan. Grrr! Possu näytti nauttivan hedelmätarhan
antimista, eli puiden alla kasvavasta ruohosta, joten lähdin käymään talolla.
Carlos oli juuri noussut autosta. ”Vai
apanhar a tua porca!”, Mene pyydystämään possusi!”, kivahdin hänelle ja
paiskasin sanojen painoksi maahan käsissä vielä pitelemäni köydenpätkän ja
taisin pikkaisen polkaista jalkaakin.
Mitä teki portugalilaismies? Säikähti kiukkuista suomalaisnaista? Tiuskaisi jotain takaisin? Pöh. Vetäisi takin niskaan hartiat
naurusta hytkyen ja kysyi miksen ajanut possua takaisin aitaukseen.
|
Etelän hetelmät. |
Hetken aikaa jäähdyttyäni lähdin Carlosin perään katsomaan
miten possunpyydystys häneltä sujuu. Että ei se niin helppoa ole. Pihatielle
päästyäni possu juosta jolkotti vastaan, Carlos sen perässä, ohjaten sitä
pitkällä vitsalla. Possu kiljahti ja luikahti aitaukseensa samasta aukosta mistä se
oli ulos tunkenut. Koko hommaan meni alta viisi minuuttia. Silloin kun sen
osaa.
Possuparan päivät ovat käymässä vähiin. Ensi viikolla se
siirtyy naapurin leskirouvan haltuun, tämä on jo sopinut paikalle miehen joka
hoitaa ikävän työn. En aio olla silloin paikkakunnalla.
Nyt kun maatila on täysipainoisesti maatila, näen miten
paljon siitä on työtä, ja raskasta työtä. Onhan se terveellistä kropalle ja
päälle. Olisi kiva jos se tuottaisi vähän enemmän. Kiva olisi myös jos täällä
olisi samantapainen lomittajajärjestelmä kuin Suomessa. Mukavaa olisi sekin jos sataisi
vähemmän, sillä sonnien talloma pelto on nyt mutavelliä. Näillä eväillä
kuitenkin mennään mitä pöytään on katettu.
Tänä iltana pöytään katettiin sargo-nimistä kalaa, paahdettuja
perunoita ja salaattia. Avasimme pullon portugalilaista valkoviiniä,
jälkiruuaksi söimme eilen tekemääni suklaa-appelsiinikakkua, johon tuli omien
kanojen munia ja oman puutarhan appelsiineja. Sen päälle kupilliset cevadaa, ja
sitten saatoin sohvalle istahtaa. Unta ei tarvitse tänäänkään odottaa.