Viikko sitten kävin Portossa ostoksilla ja
villatakki päällä tarkeni hyvin. Pari päivää myöhemmin tuuli kääntyi pohjoiseen
ja puhalsi ja puhkui meille hyytävää kylmyyttä. Rantakävelyllä villaulsterissa
tuli vilu.
Melkein samaa tahtia jäähtyi myös talo, vaikka
paksut kiviseinät varastoivatkin lämpöä. Kun on nököttänyt tietokoneen
äärellä tunteroisen on käsivarsien verenkierto hävinnyt jonnekin maata
kiertävälle radalle. Tämä katoamistemppu ilmenee heti kun lämpötila laskee
parinkymmenen asteen tuntumaan. Vedän päälle villapaitaa ja villapaidan päälle
villatakkia ja koko sen komeuden päälle vielä ponchoa tai jättimäistä shaalia
niin että lopulta tuskin nenänpäätä näkyy.
Siinä kärvistellessäni iloitsen kuitenkin vahvasti
siitä, ettei minun ole tarvinnut aamuseitsemän jälkeen lähteä liukastelemaan
polvenkorkuisessa hangessa juna-asemalle, pimeässä, ja tehdä sama toiseen
suuntaan iltakuuden tienoilla, pimeässä, kuten entisessä elämässä.
Eiliseen asti viime päivityksen jälkeen
jännin tapahtuma oli kun jonkun karannut saksanpaimenkoira säntäsi laitumelle
ja ryhtyi paimentamaan. Ei niin että naudat olisivat kaivanneet kokoon
keräämistä ja siirtämistä laitumen toiseen osaan, mutta hyvin koira homman
osasi. Sen isäntä vihelsi ja karjui aluksi, sitten loikkasi yli sähköpaimenen (ei
ehtinyt saada edes säkäriä) ja yritti kirmata koiran perässä. Lopulta koira sai
hommansa hoidettua ja lähti laitumelta tyytyväisyyttä puhkuen. Sen isäntä oli karkulaiseen
vähemmän tyytyväinen, ja seurasin tarkkaan yläterassilta käsin meneekö koiran
ojentaminen liiallisuuksiin. Ei onneksi mennyt.
Tokihan Yhdysvaltain presidentinvaalit ja
varsinkin niiden tulos oli aika jännää myös. Demokratia on puhunut, ugh, ja kansa
saanut enemmistön näköisen presidentin. Vaalituloksen julkistamisen
jälkeisessä puheessa Donald Trumpin sanavalinnat antoivat suorastaan ymmärtää,
että huolella puunatun, föönatun ja tupeeratun kuontalon alla saattaisi olla
hitunen järkeä. Yllättävää. Ihan kuin lavalle olisi ujutettu yhteistyöhaluinen kaksoisolento.
Kohta olemme kuitenkin tilanteessa, jossa idän
ja lännen mahtivaltoja johtavat megalomaaniset henkilöt (en nyt käytä termejä:
hullu, sovinisti, rasisti, narsisti, psykopaatti tms. vaikka tuskin on pelkoa siitä että kiivipuiden alle ilmestyy lymyilemään KGB:n tai CIA:n tarkka-ampujia sormi valmiina liipaisimella kun aamuisin kurkistan laitumelle päin), joiden hyviä, inhimillisiä luonteenpiirteitä joutuu kaivurilla tonkimaan
esiin. Trumpin kömpelö kirmaus vaimonsa tykö suukkoa antamaan tämän puhuessa
hänestä kauniisti ei oikein vakuuttanut. Pelonsekaisella jännityksellä odotan
kahden suurvallan mahtimiesten ensitapaamista. Heillähän on hiekkalaatikkonaan
koko maailma ja todennäköisesti tarve näyttää kuka on sen valtias.
Paremmassa skenariossa he toisaalta voivat
lyödä hynttyyt yhteen vaikkapa Isistä ja muita vähemmän mukavia tahoja vastaan. Aika näyttää
mihin parivaljakko TRUMPPUTIN kykenee.
Yhdysvaltain presidentinvaalien tulos hälveni
kuitenkin eilen puolenpäivän aikoihin mielestä, sillä Carlos säntäsi kertomaan
että yksi lehmistä on alkamassa synnyttämään, tai lehmätermistöllä kai
poikimaan. Kurkin ikkunasta ulos ja tosiaan, sorkat näkyivät jo peräpäässä.
Lounaan jälkeen olin kiipeämässä kameran kanssa yläterassille kun sisäpihalle
tullut Carlos sanoi: ”Älä säikäytä sitä, pää näkyy jo ja se kävi makuulleen”.
Hiivin rappusia ylös kurkistamaan ja ihmettelin kun nauta seisoo laitumella.
Sitten näin märän mytyn sen vieressä. ”Se syntyi jo!” hihkuin Carlosille.
Sydäntä kuitenkin pusersi kylmä koura, sillä
mytty näytti aivan elottomalta. Sen emo tuuppi ja nuoli sitä ja mööähteli
kannustavasti Carlosin juostessa paikalle. Pian näkyi liikettä ja pää nousi
vähän. Se oli elossa! Se kuivattiin
oljella ja laitettiin olkiin makaamaan, napanuoran tynkä desinfioitiin ja
pienokainen, uros muuten, sai piikin keuhkokuumeen ehkäisyyn, sillä se tärisi vilusta. Pian
se yritti jalkeille, tai oikeammin sorkilleen, nosti takapuolensa pystyyn ja pyllisteli siinä, yritti ponnistella eturaajoja ylös, kunnes läjähti taas maahan.
Hetken voimia kerättyään se yritti uudestaan.
Koko ajan sen emo nuoli sitä puhtaaksi ja lämpimäksi. Tämä lehmä osaa jo
homman, sillä sen esikoinen syntyi aika tarkkaan vuosi sitten ja seurasi muuten
tapahtumia tarkkaan aidan toisella puolella, kuten ylpeä isä, Brunokin.
Muutaman yrityksen jälkeen vasikka pääsi
jalkeille ja alkoi hamuamaan, ei utareita vaan emonsa komeaa kaulahelttaa. Se varmaan
ihmetteli miksei siitä heru mitään juotavaa ja pettyneenä tipahti kohta taas
sorkiltaan. Meni melkein tunti ennen kuin se löysi vihdoin utareille. Sillä oli
hirveä nälkä!
Pienokainen syntyi hyvään aikaan – pohjoistuuli on laantunut, on tyyntä ja pilvistä eikä sada. Jos vasikka saisi nimen, se olisi Martinho eli suomalaisittain Martti, sillä tänään vietetään
São Martinhon päivää. Verão de S.
Martinho, Pyhän Martinuksen tai Martin kesä eli suomalaisittain kai
intiaanikesä taisi mennä jo menojaan. Västäräkit ovat saapuneet kaukaa pohjolasta ja viihtyvät täällä talven. Satakielet poikkesivat vain kylään, lauloivat pari päivää naapurin kakipuussa ja jatkoivat matkaa. Pellot vihertävät ja iltaisin pihasammakot kaivautuvat koloistaan, kuivaan kesäaikaan niitä ei juuri näkynyt. Illat ovat pimeitä ja pitkäveteisiä, takkaa ei vielä tarvita joten sytytän vain kynttilöitä. Talven kynnyksellä ollaan, mutta lohduttaudutaan sillä, että hieman reilun kuukauden kuluttua päivät alkavat jo sentään pitenemään, joskaan eivät vielä lämpenemään.
Tämän päivän perinteisiin kuuluu paahdettujen kastanjojen syöminen, joten niitä on meilläkin luvassa illalla. Seuraavaaksi odotellaankin sitten joulua.