Kissanpäiviä

Mums mums. 

Kirjoitin vuosi sitten kun kannoilleni ilmestyi kolmas varjo, kadulta vanhanrouvan perässä tullut kissanpentu (lue juttu täältä). Kisu kotiutui nopeasti ja oppi kaveeraamaan Gaia- ja Batatinha- koirien kanssa, mutta se otti itselleen myös erivapauksia.

Koirat eivät pääse yläkertaan. Kisukin sai pari kertaa vauhdikkaat lähtöpassit, mutta sen jälkeen luovutin. On nimittäin kiva kun se nukkuu vieressäni kun kirjoitan. Kisun lempipaikka - traktorin jälkeen - on työhuoneessani villatakkini (eikä suinkaan vanhan) päällä. Se polkee ja vetää sitä hampaillaan ja nukahtaa villatakkia imeskellen, herää kohta ja syljeskelee karvoja suustaan, katsoo minua unesta kieroin silmin.

Kukkuu.

Koirat eivät saa nukkua sohvilla. Kisu saa. Koirien yritykset päästä syliini toppaavat komentoon palata lattialle, Kisun katsellessa niitä ylimielisesti sylistä käsin. Jos syli käy liian kuumaksi, se hyppää toiselle sohvalle ja kiertyy siihen nukkumaan kunnes koko konkkaronkka pistetään yöksi pihan puolelle, missä niillä on kullakin omat petinsä lavandariassa ja yhdessä kylpyhuoneessa. 

Koirat eivät pääse yksin pihan ulkopuolelle. Kisu pääsee. Se hyppää yläterassilta pihakatoksen päälle ja laskeutuu navetan vieressä kasvavaa puskaa pitkin alas, kipittää laitumen toiselle laidalle ja oletettavasti jahtaa siellä jotain. Joskus se on liesussa koko päivän, kuten tänäänkin, ja sydän syrjällä odotan sen kotiin paluuta. Olemme alkaneet epäillä, että sillä on toinenkin koti. Viettääkö Kisumme kaksoiselämää? 

"Pahus, Mami löysi minut."

Jostain se aina kuitenkin tupsahtaa yhtäkkiä ja ilmoittaa tulostaan naukuen. Kiitokseksi ilmaantumisestaan se saa purkkiruokaa. Paté maistuu. Maistuisi myös koirille, mutta ne joutuvat tyytymään kuivamuonaan ja keitettyyn pastaan ja kauraan.

Tiettävästi Kisu ei ole pyydystänyt ainuttakaan hiirtä, myyrää tai varpusta, joita on riesaksi asti, sillä ne kakkivat kaikki paikat. Kisun ainoat saaliit ovat olleet pari sisiliskon poikasta ja yhtenä päivänä pihalla itsekseen luikerrellut isomman liskon häntä, josta riitti ihmetystä myös koirille. Gaia sen sijaan hotkaisi kerran varpusen lennosta. Haiman vajaatoiminnan vuoksi sillä on jatkuva nälkä, lääkityksestä huolimatta. Onneksi se ei enää katsele Kisua huulia lipoen kuten aluksi, vaan on hyväksynyt naukujan osaksi laumaa.

"Miksi Kisu saa olla sohvalla ja me ei?
Epäreilua!"

Yhden asian Kisu on oppinut: pöydille ei ole asiaa, ei keittiössä eikä olohuoneessa. Paitsi jos silmä välttää ja pöydällä sattuu olemaan jotain makoisaa. Tässäkin asiassa ennaltaehkäisy on paras strategia. Jäähtymässä olevat ruuat on syytä peittää.

Editointiapuna. Ainakin
teoriassa.

Kisun tullessa taloon pelkäsin, että kohta ovat sohvat riekaleina. Eivät ole. Kisu ei ole tehnyt mitään tuhoja sisällä. No, kerran se kakki vaatekaappiin kun joku oli pistänyt oven kiinni sen livahdettua sinne nukkumaan, ja vasta illalla huomasin etsiä sitä kaapista. Parina yönä se on piiloutunut sisälle ja tullut herättämään meidät keskellä yötä. Että tarttis päästä ulos. Se päästää jonka naamaa se nuolee.  

Kisun ilmestyttyä meille suunnittelin, että siitä tulee myyriä ja hiiriä jahtaava ulkokissa. Vähänpä tiesin, miten pian se luikertelisi sisälle ja sydämiimme. Nyt se nukkuu tuossa vieressäni, masu patéeta pullollaan ja kissanunia katsellen. Tassut nykivät, häntä vispaa, se maiskuttelee. Taitaa olla maukas uni. 

Text Smith -blogi kirjoitti syvällisen arvion kolmannesta rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Lue arvio täältä. Tällaisen palautteen jälkeen on mukava viimeistellä seuraavaa, tammikuussa 2020 ilmestyvää Rui Santos -tarinaa.

Alman Tino

Nuori uros (ei Tino) poseeraa kameralle.

Kirjoitin kolme vuotta sitten Almasta, jonka kaunis Linda-emo menehtyi poikimisen jälkeen (lue juttu täältä, jos pystyt). Ilman emonmaitoa Alman kasvu oli hidasta, vaikka se saikin pulloruokintana korviketta ja myöhemmin myös proteiinipitoista rehua perinteisen heinän ja ruohon lisäksi. Huolestuneena seurasin sen kehittymistä. Hyvissä ajoin Carlos eristi sen lauman uroksista, ettei se tulisi tiineeksi (liekö oikea termi) liian varhain kuten emonsa.

Pulloruokittu Alma on muita kesympi, jos sille ojentaa kätensä, se tulee lähemmäs ja lipaisee, kun muut naudat kavahtaisivat. Se antaa rapsuttaa sarviensa välistä. Se on perinyt emonsa kauniit piirteet ja kiharaisen turkin. Karjankasvatus ei ole kuitenkaan lemmikkien pitämistä. Naaraiden tehtävä on tuottaa jälkeläisiä, siitossonnia lukuun ottamatta muiden uroksien tie vie lautaselle. Se vain on niin. Jos kitukasvuinen Alma ei vahvistuisi ja kehittyisi, sillä olisi sama kohtalo.

Kamut: Tino ja sen veli.

Ajan mittaan Alma kasvoi, hitaasti, mutta sinnikkäästi. Se pääsi muun lauman joukkoon, ja muutama kuukausi sitten huomasin sen vatsan alkavan pullistua. En uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Niin moni asia voi mennä pieleen, varsinkin kun on kyse ensipoikijasta. Kun Alman poikimisen aika läheni – sen näkee utareiden kasvamisesta – olimme Carlosin kanssa molemmat hermostuneita. Sujuisiko tällä kertaa kaikki hyvin? Henkisesti olin valmis lyömään hanskat tiskiin jos menettäisimme Almankin.

Kaikki sujui hyvin. Pari viikkoa sitten Carlos kipusi yläkertaan kertomaan, että vasikka oli syntynyt. Ihan yllättäen, ihan itsestään, ilman apuja. Pian se oli jo jaloillaan ja pyrki utareille. En uskaltanut ottaa niistä kuvia, olin vielä niin peloissani. Oli kylmää ja sateista, vasikkapolo tärisi vilusta. Vastasyntynyt voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Ensimmäiset pari viikkoa Alma poikasineen olikin yöajat ja tuulisimmat päivät sisällä navetassa.

Kasvivärjätty sukkalanka.

Uusi tulokas näyttää ihan Tinolta. Tiedän, en saisi antaa sille nimeä enkä kiintyä siihen. Siitä ei voi tulla seuraavaa siitossonnia, se ei ole puhdasrotuinen minholainen nauta, joten sen elämän tarkoitus on se toinen vaihtoehto. Silti ilahduttaa katsella sitä loikkimassa Alman ympäri, pitkin laidunta, käyvän maate viikkoa nuoremman, silti isokokoisemman velipuolensa viereen. Kaverukset kulkevat kimpassa ja käyvät välillä emojensa luona aterioimassa.

On aina hyvä kun vasikat syntyvät keväällä. Niillä on koko pitkä kesä aikaa kasvaa ja vahvistua ennen talven sateita ja tuulia.

Tätä kirjoittaessa istun vaihteeksi Frankfurtin lentokentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja mietin, miten yhteen ihmiselämään mahtuukin niin monenlaista osa-aluetta. On karjanhoitoa, opaskeikkoja, valokuvaamista, muistisairaasta vanhuksesta huolehtimista, kirjoittamista ja siitä puhumista, kaikenlaista touhuamista hillonkeitosta villalankojen värjäykseen ja sukkien neulomiseen. Entisessä elämässä oli hektinen toimistotyö ja vähäinen, väsynyt vapaa-aika, arkea pilkkoivat lomamatkat. Ei juuri muuta.

Jos voisin valita uudestaan, valitsisin samoin.

Pian pääsen jälleen puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta yleisön edessä. Kirjan ja ruusun päivänä, tiistaina 23.4. kerron uusimmasta kirjastani Syyllisyyden ranta seuraavissa paikoissa Helsingissä:

16.00 Akateeminen kirjakauppa (Pohjoisesplanadi 39) 

17.30 Sellon Suomalainen kirjakauppa

19.30 Rosebud (Kolmen sepän patsas) KELLONAIKA PÄIVITETTY

Ja keskiviikkona 24.4. klo 18 Kallion kirjasto. Suuri kiitos Innon aikaansaavalle väelle tilaisuuksien järjestämisestä!

Tervetuloa tutut ja tuntemattomat!

Leijailua

Pino kirjoja odottaa noutajiaan. 

Olo on viime päivinä ollut kuin lumihiutaleella. Sellaisella, joka hiljalleen keinuen leijailee ennen kuin lätkähtää pehmeästi maahan ja liittyy muiden kaltaistensa joukkoon. On kevyt olo, luottavainen ja tulevaisuuteen kurkottava. Tosin kevään tullen lumihiutale sulaa ja päätyy mereen muiden vesipisaroiden kanssa. Minä en.

Lauantaina oli kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden rannan julkistustilaisuus. Uhmaten Helsingin jäisiä ja sohjoisia katuja paikalle oli saapunut mukavasti väkeä. Myös tuttuja liki neljänkymmenen vuoden takaa, jolloin asuin Siperiassa: senaikainen koulukaverini, opettajani sekä myös isäni työtoveri, joka opetti minulle kitaransoittoa. Olin niin yllättynyt, että menin melkein mykäksi. Mukana oli myös syyskuiselta opaskeikalta tuttuja, sukulaisia, entisiä työkavereita, ystäviä ja muita ihania ihmisiä. Kiitos teille!

Julkkareissa. 

Viime viikko oli muutenkin vauhdikas. Haastattelut kolmeen lehteen, ystävätapaamisia, sairastelevan tädin luona vierailua, eilen vielä pieni haastattelu suorassa radiolähetyksessä YLE Suomessa. Kun ottaa huomioon, että kotosalla saattaa vierähtää pari viikkoa etten käy samalla kadulla olevaa maatilamyymälää tai roskasäiliötä pidemmällä, voi arvata että olen käynyt sellaisilla ylikierroksilla että yöunet ovat olleet levottomia. Varsinkin kun Suomessa on niin kuuma. Unisukkia ei ole tarvinnut.

Uunituoreesta kirjasta alkaa hiljalleen tipahdella palautetta. Piti ihan käydä kirjakaupoissa ihastelemassa miltä näyttää kun omaa kirjaa on myyntipöydällä vino pino. Tänään kävin toistamiseen, ostamassa kirjekuoria, ja ilokseni huomasin pinon vailtuneen. Myyntiä edesauttavat kustantajan markkinointiponnistukset. Onnea on kustantaja, joka panostaa markkinointiin. Nykyaikana se ei ole itsestäänselvyys, vaikka henkilökohtaisesti ihmettelen mitä itua on kustantaa kirja jolle ei haluta hankkia lukijoita. Hmm.

Myös äänikirjasta on tullut positiivista palautetta, vaikka aluksi hirvitti. Portugalinkielisten lausahdusten ja nimien ääntämysohjeista tuli nimittäin viisisivuinen lista. 

Helsingissä oli vielä alkuviikosta paljon lunta. 

Suomi-päivät ovat päättymässä, ja huomenna suuntaan kohti kotia ja keväisiä ilmoja. Innolla odotan pääsyä neljännen Rui Santos -dekkarin kimppuun, sillä viime viikolla sain siihen ensimmäiset kustannustoimittajan kommentit. Työstämistä on vielä paljon, mutta kuten varmaan olen muutamaan kertaan todennut, en minä työtä pelkää.

Pieni surun sirunen on varjostanut Suomessa vietettyä viikkoa. Kesy kanamme nimeltä Kana katosi jälkiä jättämättä. Carlos etsi sitä kaikkialta, muttei löytänyt edes höyheniä. Pohdimme  veikö Kanan kettu, kulkukoira vai petolintu? Tiesimme riskin, kun se vietti valitsemaansa vapaata elämää nautojen seassa turvallisemman kanojen aitauksen sijaan, mutta emme halunneet pakottaa sitä takaisin vankeuteen. Elämänsä viimeiset kuukaudet Kana oli aidosti onnellinen kana.

Kana (n. 2016-2019).

Juuri äsken kuulin rottweilerinpuolikas Gaian löytäneen Kanan höyheniä läheltä traktoripolkua. Asialla oli todennäköisesti ollut nälkäinen kanahaukka.

Viimeaikaisten uutisten valossa voi tuntua naurettavalta surra yhtä kanaa. Mutta Kanan tunsin, niitä muita en, ja olen myös äärettömän eläinrakas. Tunnen sympatiaa kanahaukkaakin kohtaan, vaikka mieluummin olisin suonut sen valinneen kohteekseen jonkun lähitienoon lukuisista puluista.

Lue Kanan elämästä täältä. 

Ristiriitaisissa tunnelmissa matkasin Suomeen, aivan vastaavissa lähden paluumatkalle. Elämä on. Laiffii. Ja sitten se jatkuu. 

Ensi kerralla erilaiset jutut. Millaiset, se on itsellenikin vielä arvoitus.

Vapaa ja onnellinen Kana

"Emäntä tulee, nyt on kiire!"

Koko sen viisi vuotta, mitä olen tällä maatilalla nyt asunut, meillä on ollut vaihteleva määrä kanoja. Aluksi oli kuusi kanaa, jotka munivat yhteensä yhden munan päivässä (lue täältä). Näätä tai jokin tappoi kanoista viisi, ja kuusikon viimeinen sitkeä sissi menehtyi kesällä. Jäljelle jäänyt, myöhemmin hankittu kana vaikutti yksin jäätyään apealta ja haluttomalta, mutta päätimme ettemme enää hanki lisää kanoja sille seuraksi. Siihen nähden miten vähän ne munivat, on niistä paljon vaivaa ja huoltakin. Kanatkin vanhenevat ja sairastuvat, eikä meillä ole sisua lopettaa niitä. Jatkoin siis päivittäisiä käyntejä yksinäisen kanan luona ja seurasin huolestuneena sen apaattista olemusta.

Sitten kana päätti ottaa onnen omiin räpylöihinsä ja poistui aitauksesta.

Löysin sen eräänä aamuna hedelmätarhalta kuopsuttamassa maata. Se tuli luokseni epäröiden, ja ruokakippoa houkuttimena käyttäen sain sen kiinni ja palautin takaisin aitaukseen ihan sen oman turvallisuuden vuoksi. Sama toistui seuraavana aamuna, ja sitä seuraavana, kunnes lähdin käymään Algarvessa ja Carlos ilmoitti, että kana juoksee laitumella nautojen seassa eikä hän saa sitä kiinni.

”Mikä tässä on niin vaikeaa?” ihmettelin kun palasin reissulta, menin viemään kanalle ruokaa ja se kipitti laitumelta luokseni heltta iloisesti heiluen.

Totesimme turhaksi palauttaa kanaa takaisin aitaukseensa, sillä se ottaisi sieltä kuitenkin hatkat tavalla tai toisella. Kerran olin löytänut sen keikkumasta aitaverkossa niin ettei se päässyt eteen- eikä taaksepäin. Toisella kertaa se oli roikkunut verkossa toisesta koivestaan ties kuinka kauan. Ihme ettei se ollut loukannut itseään. Kana sai siis jäädä valitsemaansa vapauteen.

Kaksi kamua sävy sävyyn.

Sitä paitsi se oli innostunut munimaan. Haasteena oli vain löytää munat. Ensimmäinen pesäpaikka löytyi hedelmätarhalta kameliapuun alta, seuraavaksi munat oli pyöräytetty navetan vieressä, lähempänä laidunta. Sitten ilmat viilenivät eikä munia enää ilmaantunut.

"Kohta paijataan, jee!"

Olen täällä ollessa saanut tietää, että kanat ovat nirsoja munimaan. Joko on liian kuumaa, kylmää, märkää, pimeää tai on sulkasato tai muuta kiinnostavampaa tekemistä. Mikä tahansa (teko)syy kelpaa. Luulimme siis luonnollisesti, että talven tullen kanamme herkesi munimasta.

Kunnes Carlos löysi kiivipuiden alta uuden pesän ja sieltä tusinan munaa.

Kana, joka on saanut nimekseen Kana, pullauttaa sen kuuluisan munan päivässä. Taivaalta voi rätkättää rakeita ja rankkaa sadetta, tuuli saa tuuppia myrskylukemissa, mutta meidän Kana se vaan munii. Enemmän kuin mitä kolmen hengen talous ehtii syödä. Se on liittynyt osaksi nautalaumaa, ottaa päikkärit nuoren sonnin vieressä ja rientää vehreälle niitylle kun naudat päästetään laiduntamaan, vaikka se voisi mennä sinne yksinkin. Se nokkii ja kuopii sorkkien jauhamaa maata ja löytää sieltä hyönteisiä ja muuta kivaa. Sen elinympäristö ei todellakaan ole steriili vaan lantapöpöjä täynnä. Silti kana on terve vaikkakin laiha, ja silminnähden nauttii elostaan. Myös sen munien kuoret ovat vahvoja. Maissijauhon ja -jyvien lisäksi Kana saa pieniä herkkuja, kuten leivänkannikoita ja ruuantähteitä, sekä pienen päivittäisen paijauksen. Kun silitän sitä selästä, se polkee ensin koivillaan vimmatusti, sitten aukoo vähän siipiään ja kyykistyy. 

Tietenkin herkkujen vuoksi Kana kipittää luokseni kun näkee minut tai kun kutsun ”Kana Kanaa” ja seuraa minua kuin koira. Kun palaan koirien kanssa kävelyltä, se liittyy navetan luona seuraan ja jää närkästyneen näköisenä kotkottamaan portin taakse kun suljen sen Kanan nokan edestä. Talon ja laitumen vieressä kulkevalle tielle päin se ei ole koskaan pyrkinyt. Mitä se siellä? Ruoka ja seura on täällä. 

"Emäntä lähtee, äkkiä perään!"

Olemme Carlosin kanssa vaivihkaa alkaneet harkita vielä parin kanan hankkimista, sillä vanheneehan Kanakin.

Vapaan ja onnellisen Kanan munintainto sai minut pohtimaan, millä ihmeellä häkkikanat saadaan munimaan. Ravintoa lukuun ottamatta niiltä puuttuu kaikki se, mikä Kanan tekee onnelliseksi.

Sitä voimme kukin tykönämme miettiä kun seuraavan kerran syömme kananmunia.

Kana pääsi mukaan seuraavaan Rui Santos -dekkariin Syyllisyyden ranta. Miten – se selviää lukemalla kirja kun se alkuvuodesta ilmestyy! 

Arjen kaipuuta

Taas yksi tavallinen aamu tavallisten aamujen jonossa. Heräsin umpiunesta kun vierustoveri alkoi liikehtiä, karistelin hetken silmiin keräytynyttä unihiekkaa ja nousin ylös. Koirat ja kissa tulivat keittiöstä pihalle vievällä ovella vastaan, kun lähdin viemään kissalle aamiaista. Se ei malttanut syödä. Lähtiessäni kapuamaan takaisin yläkertaan aamutoimille se jäi roikkumaan kynsiensä varassa keittiön välioveen ja kurkki lasiruudun läpi menoani, naukui protestiksi.

Joka-aamuisen kaura-tattaripuurolautasellisen jälkeen lähdin käymään kotikadun sekatavarakaupassa. Tarvitsin lava-tudo -yleispesuainetta ja paahtoleipää. Katua pitkin oli levittäytynyt viisi työmiestä uusimaan betonivaluja viemärikaivojen kansien ympärillä. Toivotin kaikille bom dia, kuten tapoihin kuuluu. Kohteliaiden vastausten lisäksi sain pitkiä katseita. Näillä kaduilla ulkomaalainen nainen on kummajainen.

Olin liikkeellä liian aikaisin, jo ennen kymmentä. Kyläkauppa oli vielä kiinni. Odottelin tovin ja tutkin aivan tavallisen omakotitalon alakerrassa toimivan kaupan pientä etupihaa. Ihmettelin isoksi pensaaksi kasvanutta Uuden Guinean Liisaa sekä parimetristä havupuuta. Lähempi tarkastelu paljasti sen rosmariiniksi. Keskellä pihaa seisoi valkoinen Nossa Senhora da Fátiman patsas, pyhimyksen edessä oli polvistuneena kolme paimenlasta ruusupensaan katveeseen. Pienten patsaiden ympärille oli satanut valkoisia terälehtiä. Noin nelikymppinen kauppiasrouva, jonka nimeä en tiedä, on kaikesta päätellen harras uskovainen. Hän piti pitkään mustaa essua mustien vaatteiden kanssa ja puhui vaimealla äänellä jonkun lähiomaisen kuoltua.

Kello tuli kymmenen, mutta kaupan puolella ei näkynyt mitään liikettä. Viereisessä talossa olevan pienemmän kaupan omistaja – ”minun” kauppiaani käly – ilmaantui vihanneslastin kanssa omalle ovelleen, mutta koska kauppiaani erään joulun jälkeen palkitsi asiakasuskollisuuteni kuohuviinipullolla, en voi käydä vieraissa. Palasin kotiin tyhjin käsin ja ohitin jälleen ne viisi katutyömiestä, joista yksi jurnuutti betonia irti katuporalla. Tokkopa oli korvatulppia tunkenut kuuloelimiinsä.

Kävin etsimässä kissaa ja siltäkin kierrokselta palasin ilman tulosta. Se on oppinut menemään muurin yli naapurin puolelle, mutta ei palaamaan sieltä. Persimonpuussa naukumalla se ilmoittaa olevansa valmis palaamaan kotiin, ja laitan muurin yli naapurin puolelle laudan, jota pitkin se kapuaa takaisin.

Ryhdyin pesemään keittiön astiakaappeja, sillä löysin niistä pieniä ötököitä, joita olen myrkyttänyt iltaisin hampaat irvessä ja vastaavalla vimmalla pessyt kaapit aamulla. En ole erityisen ötökkäkammoinen, en ainakaan sen jälkeen kun olen pessyt samat kaapit ja niiden sisältämät astiat kolmeen kertaan. Se tympii jo niin paljon, että muutama pölyhiukkasen kokoinen itikka saa minun puolestani jatkossa vilistää ihan rauhassa missä haluaa. En jaksa enää jynssätä. Olen tehnyt suursiivousta muuallakin ilmojen kohennuttua. 

Astioita vielä kerran tiskatessani ajattelin, miten tavallinen arki joskus puutaa niin että tekee mieli huutaa. Mutta kun on ollut poikkeustilanne päällä muutaman päivän ja huolia, vaikka pieniäkin, niin paluu tavalliseen arkeen tuntuu pelkästään helpotukselta.

Ei ole edes mitenkään isoja murheita ollut tällä kertaa. Gaialla on ollut maha sekaisin toista viikkoa. Se on laihtunut, jatkuvasti nälkäinen ja karvaa alkoi lähteä. Muutoin se vaikuttaa ihan terveeltä. Eilen veimme sen eläinlääkäriin, huomenna saadaan tutkimustulokset. Toistaiseksi se syö gluteenitonta ja allergeenivapaata ruokaa, ja olen yrittänyt saada vanhanrouvan ymmärtämään, ettei koiralle saa antaa edes pientä leivänhitusta. Selitän parhaan kykyni mukaan, ja sitten hän kysyy, että mitä pahaa leipä muka tekee, ei häneltä ole yksikään koira kuollut sen takia. Argh.

Sunnuntaina kissa palasi katolle suuntautuneelta retkeltä silmä punaisena ja turvoksissa, naukuen kuin hyeena. Ehkä ampiainen oli pistänyt sitä, tie katolle kun vie palmupuuta pitkin, jota pitkin kiipeää kissan lisäksi kukkiva passionhedelmäköynnös. Samaan aikaan Batatinha, koirista pienempi ja nuorempi, rapsuttaa itseään vimmatusti saamastaan kirppulääkityksestä ja kylvystä huolimatta. Ehkä siihenkin on iskenyt ruoka-aineallergia. Olisi pitänyt pyytää eläinlääkäri kotikäynnille katsastamaan koko katras.

Ei mene ihan hyvin minullakaan. Eilen nakattiin käteen kolesterolilääkeresepti ja muutamaa niveltäkin särkee. Liika jynssääminen, ehkä. Tai ikä, tuo kamala kirosana, jota kuulee käytettävän aina vain useammin ja useammin, varsinkin lääkärissä käydessä. Saisivat siivota suunsa.

Kunhan eläimet saadaan kuntoon ja astiat takaisin kaappeihinsa palaamme toivottavasti vanhaan, tuttuun arkeen. Kaipaan sitä jo, sitäkin, että ehtisin myös kirjoittaa enkä vain siivota ja vahtia koiran kakan koostumusta. 

Huolista huolimatta jotkut tavat ovat joka päivä samat, kuten se, että iltaisin kissa leikkii olohuoneessa yhteensolmituilla langanpätkillä ja Gaian hännällä, kömpii sitten syliini. Etsii mukavan asennon, naukaisee kaksi tai kolme kertaa ja kiertyy silmät unisina viiruina kerälle kehräämään. ”Tuo kissa ei tule koskaan metsästämään hiiriä”, Carlos toteaa. Kohta kysyn kissalta ”mennäänkö nukkumaan?”. Se vastaa ”não, nau, ei”, mutta kannan sen silti omaan petiinsä lavandariaan, missä virkattu pallo ja neulaton neulatyyny toimivat yöleluina. Pesen hampaani, kömmin lakanan alle ja luen kunnes alkaa nukuttaa. Siis noin kaksi ja puoli sivua.

Elokuun alkupuolella teen pienen irtioton arjesta ja suuntaan Suomeen. Luvassa on mielenkiintoisia tapaamisia sekä kirjallinen tapahtuma Porvoossa, kun kirjailija Jaana Lehtiön kanssa kerromme kirjoistamme ja kirjoittamisesta tiistaina 14.8. klo 17.00 Café Rongossa (Rauhankatu 33). Tervetuloa!

Kuvissa patsaita.

Kolmas varjo

Kirjoitin pari vuotta sitten siitä, kun meille tuli koiranpentu. Sain kannoilleni kaksi varjoa, rottweilerinpuolikas Gaian ja pienen Batatinhan (lue juttu täältä). Kuljemme jonossa pihan poikki pyykkinaruille, olohuoneesta keittiöön ja takaisin, ees taas, ees taas.

Nyt jaloissani pyörii kolmas varjo, ei tosin koirien kanssa samaan aikaan.

Viikko sitten olin yläkerrassa kirjoittamassa, kun keittiöstä alkoi kuulua kovaa mekastusta. Vanharouva huusi ja Batatinha haukkui sillä tavalla mitä se haukkuu ilmoittaessaan tunkeilijasta, esimerkiksi käärmeestä. Oli pakko mennä katsomaan. Ruokapöydän ympärillä olevien kahdeksan tuolin muodostamassa jalkaviidakossa hytisi pelokas kissanpentu. Vanharouva selitti sen seuranneen häntä sisäpihalle. Tohdin epäillä.

Pieni rääpäle oli nälkiintynyt. Ensiavuksi se sai vähän maitoa ja leipää, minkä se imuroi hetkessä. Lähdimme kiiruusti ostamaan oikeaa kissanruokaa.

Koirat valitettavasti tuntuvat olevan sitä mieltä, että kissanpentu on koiranruokaa. Batatinhan suljin heti ensi alkuun sisälle, Gaia sai jäädä lähettyville kun kissanpentu tutustui kanssani nurmialueeseen. Se nousi pihakengän päälle ja alkoi leipoa tassuillaan. Hyppäsi maahan ja tutki ruohonkortta. Gaia vaani pennun perässä huuliaan lipoen. Se on löytökoira, joten emme tiedä mitä kaikkea se on metsästänyt henkensä pitimiksi. Vahdin tarkkaan ja kiellän sitä väijymästä kissaa. Häntä heilahtaa. Kyllä se ymmärtää. Se ei aina vaan voi luonnolleen mitään.

Ei ollut puhettakaan siitä, että kisu heitettäisiin takaisin kadulle oman onnensa nojaan. ”Seuraavaksi meille ilmestyy varmaan jokin lintu tai kani”, Carlos hymähti.

Sunnuntaina kisu päätyi olohuoneeseen päiväunille. Koirat vahtivat sen unta. Ne istuivat sohvan vieressä ja tuijottivat. Kisu nukkui. Koirat yrittivät rauhoittua omille nokosilleen, mutta vähän väliä niiden piti nousta tarkistamaan, ettei kisu ole kadonnut. Tilanne näytti niin rauhalliselta, että vein kaikki nurmikolle tutustumaan toisiinsa. Se oli liian aikaista. Koirat piirittivät kissan, joka pinkaisi ylös palmuun. Se roikkui rungossa etutassujen kynsien varassa, kun irrottelin sen.

Nyt koirat ovat saaneet totutella kissaan vuorotellen. Batatinha ei enää mökää niin paljoa ja Gaiakin suhtautuu enimmäkseen välinpitämättömästi naukuvaan tulokkaaseen. Ulos päästessään Batantinha pinkoo ympäri pihaa nuuhkimassa kissan hajujälkiä. Kerrankin istuin pihalla kisu sylissäni, ja Batatinha juoksi polvieni alta huomaamatta kissaa. Sitten kun se huomaa, se tulee nuuhkimaan ja yrittää nuolaista kissaa, näykkäistä pikkuisen pehmoista turkkia. Haluaa ehkä selvittää miltä se maistuu?

Yöaikaan ja silloin kun en ehdi olla vahtimassa, kisu on suljettuna lavandariaan. Se nukkuu mattopinon päällä ja syö pesukoneen päällä ja kurkkii välillä ikkunasta laitumelle. Kun päästän sen ulos, se kipittää perässäni kunnes karistan sen kannoiltani, ja naukuen se loikkii pihakatoksen perukoille muurille tai traktoria tutkimaan. Se tulee kun kutsun ”kisu kisu”. Naukuu tullessaan. Kun nostan sen syliin, se alkaa kehrätä.

Tämä ei-suunniteltu perheenlisäys on hämmentänyt päivittäisiä rutiinejani. Joudun viettämään enemmän aikaa alakerrassa valvomassa, ettei kisu päädy koirien makupalaksi. Yläkertaan niillä kaikilla on porttikielto. Sain vihdoin ommeltuakin jotain alakerran työhuoneessa Batatinhan torkkuessa vieressä.

Ilmat ovat lämmenneet hautovan helteisiksi. Illallisen jälkeen käymme koirien kanssa kävelyllä samettisen pimeän laskeutuessa maahan. Kotiin palatessamme etsin kisun pihalta ja istun se sylissäni Järvenpäästä asti tulleella puutarhatuolilla. Gaia käy loikoilemaan lähettyville, Batatinha kiehnaa ympärillä ja nostaa etutassut syliini nuuhkiakseen kisua. Tämä läppäisee koiran tunkeilevan kuonon suuntaan tassullaan. Kynnet ovat piilossa. Se haluaa leikkiä.

Kissanpentu sylissäni on pieni, lämmin ja pehmoinen, ja se värisee kehräystä. Katselen tähtiä taivaalla, lepakon lentoa, sitruunapuun siluettia ja ajattelen miten tärkeitä ovat ne hetket, kun tuntee rauhaa sisimmässään ja ympäristössään, kun voi olla hetken hiljaa paikallaan ja kuulla miten pieni kissanalku kehrää. 

Kisu on vielä vailla nimeä. Ehkä siitä tulee ”omaperäisesti” Kisu, kun se näyttää sen nimen jo tuntevan.

Kuvat kännykällä napsittuja. 

Ihanaa juhannuksen aikaa, Rakas Lukija, missä ja miten sitä vietätkään! 

Karkaileva inspiraatio ja kännikana

Tuijottelen ulos kirjoitushuoneeni ikkunasta ja yritän kalastella taivaan sinen seasta inspiraatiota tähän päivitykseen. Oikeastaan tekisi mieli mennä ulos aurinkoon, rapsutella koiria ja neuloa. Kuopia vähän kukkapenkkiä ja istuttaa ruukussa esikasvanut passionköynnös jonnekin sopivaan paikkaan. Miksi en tee sitä? Olenhan vapaa ja päätän itse tekemisistäni ja missä aikataulussa ne teen. Kukaan ei velvoita kirjoittamaan blogia, varsinkaan ilman aihetta.

Ei, paitsi kun tiedän tilastoista että kävijöitä on päivittäin ja tiedän että joillekin aurinkoiset kuulumiset täältä kaukaa ovat viikon piristys. Kyllä se vähän velvoittaa.

Takki on kai vähän tyhjä. Täytin viime viikolla vuosia, ensimmäinen numero vaihtui ja toiseksi tuli nolla. Löysin naamasta heti läjän ryppyjä lisää, missä lie piileskelleet tähän asti, ikänäköisen näkö kun on armeliaan valikoiva. Sydänkin rytisteli yöllä pitkästä aikaa ja kauan odottamanani syntymäpäivänä olin niin väsynyt, että lounaan jälkeen piti käydä pitkäkseen suunnitellun valokuvausretken sijaan. Ikä heitti märän rätin silmille ja laulaa lällätti.

Illalla sentään lähdimme ulos syömään, kahdestaan. Se olikin ensimmäinen kerta neljään vuoteen. Olin jo unohtanut miltä tuntuu keskustella kaksistaan ja odottaa valmista ruokaa pöytään viiniä siemaillen. Se on kuulkaa luksusta!

Lauantaina kylään tuli muutama suomalaisystävä. Kieltäydyin pitämästä niitä syntymäpäiväjuhlina, tein silti suklaakakun ja pistin päälle muun kuin arkimekon. Istuimme ja keskustelimme ja söimme pihalla hämärän tuloon saakka, varttia vieraiden lähdön jälkeen alkoi sataa kaatamalla. Aika loistava ajoitus.

Katson taas ikkunasta ulos ja yritän saada inspiraation hännänpäästä kiinni, kuten viime viikolla kahmaisin karanneen kanan pyrstöstä vaikka se yritti pyristellä pakoon. Vanharouva oli aamuvarhain lämmittänyt itselleen leipämössöä ja jätti sen syömättä. Vein sen kanoille, ihmettelin vain vahvaa hiivan hajua. Kun loppupäivästä menin viemään lisää ruokaa, oli yksi kanoista ottanut siivet alleen ja lentänyt aitauksesta pois ja muut juoksivat ympäriinsä kuin päättömät. Löytyihän se karkulainen, ei ollut ehtinyt maissipellon sokkeloihin vielä.

Illalla kopatessani jääkaapista valkoviinitölkkiä ruuanlaittoon totesin, että se on melkein samanlainen kuin vieressä nököttänyt maitotölkki. Vihreitä molemmat. Päässäni välähti hoksauksen kirkas valo. Vanharouva oli varmaan maidon sijasta laittanut leivän sekaan valkoviiniä. Ilmankos se ei ollut maistunut hänelle, mutta maistui kyllä kanoille. Niistä tuli kännikanoja.

Seuraavana päivänä ne olivat aika hiljaisia. Kai niiden pieniä kananaivoja kivisti.

En saa inspiraatiosta nyt otetta, joten lähden pihalle kuopsuttamaan kukkapenkkiä tai neulomaan joululahjasukkaa tai tekemään jotain yleishyödyllistä. Jutun kuvituksena tällä kertaa heinäsirkka. Näitä singahtelee nyt pitkin poikin kun kävelen traktoripolulla hakemassa kanoille apilaa. Ja pihalla.

Mukavaa alkavaa viikonloppua, rakkaat lukijat!

Kolmiodraamaa karjatilalla

S. Pedro taisi reilu viikko sitten kallistaa korvansa valitusvirrelleni. Tuskin olin saanut blogipäivityksen julkaistua, kun taivas alkoi selkenemään ja pilvet karkasivat kauas. Pesin pyykkiä, raivasin loput kasvimaasta ja leikkasin nurmikon.

Siirsimme samana iltana myös talven navetassa viettäneet nuoret sonnivasikat ulos laitumelle. Ne olivat aluksi ihmeissään, sitten innoissaan. Hyvällä ilmalla ne nauttivat ulkonaolosta täysillä. Siirto osoittautui kuitenkin kohtalokkaaksi yhdelle niistä. Telmiessään muiden kanssa sunnuntaina (sonnit ottavat toisistaan mittaa koko ajan ja yrittävät myös nousta toistensa selkään, ne ovat kuin hormonimyrskyiset teini-ikäiset) se loukkasi yhden sorkistaan niin pahoin, ettei se enää päässyt nousemaan jaloilleen. Eläinlääkäri määräsi sen lopetettavaksi. Koska se ei päässyt kävelemään, piti asia hoitaa täällä tilalla. Onneksi tällaisia tilanteita varten on olemassa selvät toimintatavat ja tahot, jotka huolehtivat kaikesta. Toisin sanoen paikalle kutsuttiin teurastaja.

Tällaista tapahtuu. En vaan ole tottunut siihen enkä koskaan varmaan totukaan. Kun muutaman tunnin odotimme miestä paikalle, mietin omassa mielessäni että parasta olisi myydä kaikki pois ja alkaa tehdä jotain muuta. Tänä vuonna meillä on ollut matkassa huonoa onnea, ja sietokykyä vastoinkäymisissä on koeteltu. Kaksi lohtua tässä tapauksessa kuitenkin oli; eläimellä ei alun jälkeen näyttänyt olevan kovia kipuja, se söi ja joi hyvällä halulla, tosin makuultaan, ja koska se oli muuten terve, taloudellinen menetys rajoittui lähinnä kuljetuskustannuksiin. Kuukauden kuluttua se olisi joka tapauksessa lähtenyt samaan paikkaan kuin mihin se nyt vietiin.

Miestä – siis teurastajaa, matadouro – odotellessa vein vanhanrouvan naapuriin pois jaloista, ja itse linnottauduin ompeluhuoneeseen, talon äärimmäiseen päätyyn. Laulatin Singeriä hirveällä vimmalla, sillä en halunnut kuulla mitään laitumen puolelta, vaikkei mitään kuultavaa tainnut loppujen lopuksi ollakaan. Niin nopeasti kaikki hoitui. Ikkunasta näin miehen kuitenkin ajavan paikalle - hänellä oli kovat, karaistuneet kasvot. Turha tunteilu oli karissut niistä pois.

Bruno ja muhkea kaulaheltta.

Raskasta kaikki oli kuitenkin Carlosille, joka joutui junailemaan kaiken, hoitamaan paperityöt, olemaan läsnä ja lopuksi vielä lastaamaan eläimen traktorilla kuljetusautoon. Karjankasvattajan elämä ei ole huoletonta oljenkorren imeskelyä. Elo maatilalla on saanut suhtautumaan ihan eri tavalla lautaselle joskus harvakseltaan päätyvään pihviin.

Nuorten sonnien ilmaantuminen laitumelle sai Brunon pois tolaltaan. Sehän on lauman kiistaton kingi, mahtisonni. Aita erottaa uroksia toisistaan, joten ne eivät pääse kosketusetäisyydelle. Päiväsaikaan kaikki on suhteellisen rauhallista, mutta öisin Bruno alkaa mylvinnän. Ensin se murisee, murisee ja urisee, sitten se mylvii kuin astmaattinen hyeena niin, että pieni laaksomme kaikuu. Naapurit ovat tästä varmasti aivan ilahtuneita kuin mekin. Mieleni tekee heittää sitä kengällä tai muulla sopivalla välineellä.

Yksi nuori naarasvasikka piti taas siirtää navettaan turvaan. Se on vielä pienikokoinen, mutta sonnien mielestä varmaan aivan hemaiseva, ja ne olisivat yrittäneet nousta sen selkään mahdollisesti ikävin seurauksin. Laitumella ollessaan se hengaili erään nuoren sonninalun kanssa – ne söivät yhdessä, nukkuivat kylki kyljessä ja märehtivät vieri vieressä. Bruno heittäytyi mustasukkaiseksi ja alkoi esitellä sarviaan aidan toisella puolella ja miten niillä saa maata möyhennettyä, komean kokoinen kaulaheltta liikkeestä lainehtien. Kun nuoripari makoili omalla puolellaan, Bruno kävi maaten muutaman metrin päähän aidan toiselle puolelle ja vahti niitä. Ilmassa oli kolmiodraaman aineksia.

Syksyllä syntynyttä loikituttaa aina vaan.

Nyt melkein kokonaan musta nautaneito – vain hännänpää ja takasorkat ovat valkoiset – on päivät yksin navetassa ja pitää välillä aika kovaa meteliä. Sillä on tietysti ikävä poikaystäväänsä. Ja laidunta. Kunhan se vähän vielä kasvaa, se pääsee takaisin muiden luo ja sukua jatkamaan.

Viikko oli suorastaan kiireinen. Olen painanut menemään aamusta iltaan ja välillä juossut katsomassa mitä vanharouva puuhaa kun on ollut joko epäilyttävän hiljaista tai sitten on kuulunut epämääräistä kolinaa ja muuta melua. Vesihanat jäävät välillä auki, joskus katutasossa oleva ikkuna tai joku porteista. Periaatteessa koirien pitäisi estää asiattomien sisäänpääsy, mutta... jos juoksen katsomassa joka kerta kun ne mökäävät pihalla, en muuta ehtisi tehdäkään. Viimeksi tunkeilijan virkaa erään puskan alla toimitti jättikokoinen rupikonna, joka ei ollut kovin mielissään saamastaan haukkuvasta huomiosta.

Lauantaina päivän päätteeksi istahdin pihalle viinilasi kätösessä enkä tehnyt mitään. En yhtään mitään. Oli pilvistä mutta tyyntä, ihan siis lämmintä. Vanhaarouvaa viihdytti hänen serkkunsa olohuoneessa, Carlos oli kahvilassa kavereidensa kanssa. Sain olla ihan yksin ja omassa rauhassa. No, mitä nyt koirat vuorotellen kävivät kiehnaamassa kyljessä.

Unikko uinuu sateen jälkeen. 

En ole läheskään niin sosiaalinen kuin portugalilaiset (yleensä) ovat. Yksinolo on suorastaan nautinto ja luksusta, jota ei ihan joka päivälle heru. Silti on kivaa kun aamulla vierustoveri herätessään hymyilee kun näkee minut.

Viikonlopun Ilta-Sanomien Plus-liitteessä oli Lissabonista tekemäni artikkeli. Olen pitkään yrittänyt saada juttujani läpi Suomessa, joten tuntuu hyvältä kun vihdoin onnistuin siinä. Se innostaa jatkamaan. Työn alla on muitakin juttuja. Ei Irtiotossa rannalla makoilla. 

Huonosti käyttäytyvät koirat

Arvaa kumpi on pomo?

Jo nuorena haaveilin talosta maalla, parista lapsesta, farmari-Volvosta ja parista koirasta pyörimässä jaloissa. Aika hyvin haaveeni ovat toteutuneet Irtioton myötä. Tosin talo maalla on Portugalissa ja lasten sijasta meille on siunaantunut hieman toisenlainen iltatähti vanhanrouvan muodossa, Volvon tilalla autokatoksessa nököttää Saab ja rapainen Rellu, mutta ne koirat on, ne ovat juuri niin kuin olin kuvitellut.

Tai ainakin melkein. Haavekuvien koirat olivat tottelevaisia ja rauhallisia, ei keskenään riehuvia ja syliin hyppiviä mökääjiä. Aamuisin ne kisaavat siitä, kumpi ehtii luokseni ensin pyrkimään syliin, ja toiseksi tullut häädetään paikalta hampaat irvessä. Mustasukkaisuus leimaa näitä narttuja.

Vahtikoiran lakisääteinen lepotauko. 

Ruokailujen ajaksi koirat varaavat paikat pöydän alla, ja ruokailijat joutuvat sovittelemaan jalkansa sinne minne saavat ne mahtumaan. Joskus niille syntyy kinaa siitä, kumpi pääsee likemmäs emännän tai isännän jalkoja. Välillä koirat pitää pistää pihan puolelle rähisemään keskenään.

Illalla, ollessamme olohuoneessa, Batatinha kipittää usein pihaoven luo ja katsoo merkitsevästi. Nyt olen oppinut, mitä se katse merkitsee. Ensin luulin sen tarkoittavan sitä, että se haluaa ulos pissalle. Erehdyin. Kun menen avaamaan sille oven, se seisoo hievahtamatta ja tuijottaa minua, eikä mene ulos. Suljen oven, ja se haukahtaa. Avaan oven, ja taas se vaan tuijottaa. Tätä leikkiä voisi jatkaa pidempäänkin, mutta minua alkaa kyllästyttää. Menen ulos ja pistän oven perässäni kiinni. Kumarrun vielä niin, ettei Batatinha näe minua ovi-ikkunasta. Menee noin viisi sekuntia, kun koira hyppää ovea vasten. Avaan oven ja vihdoin se juoksee ulos. Livahdan itse sisälle, ja se jää ulos haukkumaan harmissaan.

Se haluaa leikkikaverin.

Minuutin kuluttua se ilmestyy keittiön oven kautta olohuoneen ja eteisaulan väliselle ovelle. Vinkuu ja raapii. Jätän taas kesken sen mitä olin tekemässä ja päästän sen sisälle.

Sitten se haluaa taas ulos. Äh.

Härmän häjyt tuloo, rosmot tutiskoon! 

”Minusta on tullut koiraportsari”, sanon Carlosille. ”Mitäs juokset päästämässä niitä sisään ja ulos”, hän vastaa tyynesti.

Gaia on paljon rauhallisempi kuin Batatinha, onhan sillä jo ikääkin enemmän. Kuinka paljon, emme tiedä. Sehän on löydetty kadulta hylättynä. Tapoja sillä kuitenkin on, ainakin silloin kun sen pieni rikoskumppani ei houkuttele sitä pahoille teille. Leikkikaluksi on keksitty milloin mikäkin kenkä tai varvastossu, milloin muovinen kukkaruukku, milloin tuulen maahan lennättämä hanska tai lippis, jota sitten retuutetaan yhdessä pitkin pihaa. Melkein kaikki, minkä ympärille saa hampaat, saa hampaanjäljet. Nukkumaan mennessä Batatinhalla pitää aina olla jotain purtavaa. Niiden makuuhuoneen virkaa toimittavassa vessassa on käsienpesuallas täynnä kaikkea roinaa, mitä olen niiden pedeistä löytänyt: kaluttuja maissintähkiä, letkunpätkiä, lasten lelusanko, naruja, sähköjohtoja, lisää kenkiä ja hanskoja. Maatilalla kun väkisinkin pyörii nurkissa sitä sun tätä sälää ja koirat jemmaavat niitä kuin oravat tammenterhoja.

"Ei kai mun tarvii tehdä nyt jotain?"

Tiedän, minun olisi pitänyt kouluttaa Batatinha paremmin. Sen sijaan olen yrittänyt kouluttaa vanhaarouvaa: leipää ei saa syytää koirille, por favor. Batatinhalla ei mennyt pitkä tovi sen oppimiseen, että kun se hyppää leipä kädessään kulkevaa vanhaarouvaa päin, se saa palkinnokseen leivänpalan. Jonain päivänä voi käydä niin ikävästi, että se töytäisee vanhanrouvan kumoon. Olen kuitenkin aika voimaton näiden kahden itsepäisen kanssa. Molemmat tekevät niin kuin lystäävät.

Silloin kun kadulle päin olevia ikkunoita on auki, saattaa ohikulkeva kävelijä, mopoilija tai naukuva kissa saada koirat ryntäämään ikkunaan rajusti haukkuen. Seinät ikkunoiden alla ovat täynnään pieniä tassunjälkiä. Talvella koirat olivat vahtitoimessaan aktiivisempia, nyt ilmojen lämmettyä ne ovat selvästi laiskistuneet. Silti Batatinha ei koskaan väsy jahtaamaan ötököitä, lähinnä kärpäsiä. Se väijyy niitä kuin kissa ja hölmistyy, kun pörrääjä lentää pois. Se vaanii myös pikkulintuja, sammakoita, ampiaisia, hämähäkkejä ja sisiliskoja. Kaikkea mikä liikkuu ja mitä se ei kuitenkaan saa kiinni.

"Tahtoo syliin."
Taas.

Sunnuntaina lounaan jälkeen minua alkoi ramaisemaan. "Tekisi mieli laittaa pyyhe nurtsille ja ottaa päikkärit", sanoin Carlosille, ja sen verran impulsiivinen olen, että tein niin. Mielessä vilahti mielikuva siitä, että koirat käyvät makoilemaan vierelleni ja torkumme siinä idyllisesti kolmistaan. Erehdyin taas. Olin hädin tuskin päässyt maahan vatsalleni, kun kainalon alta tunki kasvoille kylmä, kostea kirsu ja innokkaasti lipova kieli. Ei tarvinne kertoa kenelle ne kuuluivat. 

Muutama päivä sitten pihalta kuului kovaa haukuntaa. Menin katsomaan. Batatinha raapi yhden kukkaruukun vierustaa. Nostin ruukun ylös, odottaen näkeväni pienen sisiliskon. Sen alta paljastui kuitenkin käärme, joka sihisi äkäisesti.

Paiskasin ruukun takaisin käärmeen päälle ja odotin Carlosia kotiin. Hän hoiteli käärmeen pois päiviltä. ”É cobra de leite”, se on maitokäärme, joka imee maitoa lehmien utareista yöllä kun ne nukkuvat.

Puistattavaa.

Batatinha oli ansainnut kehuja valppaudellaan. Sen kerran kun Gaia, roteva rottweilerinpuolikas, havaitsi hedelmätarhan portilla käärmeen, se juoksi häntä koipien välissä ja uikuttaen kotiin ja piiloutui pelosta täristen taakseni.

Kumpi on pomo, osa 2.

Pari päivää sitten olin yläkerrassa, kun keittiöstä alkoi kuulua raivokasta haukuntaa. Juoksin katsomaan ja näin seinän vierellä luikertelevan käärmeen kovasti pyrkimässä kohti eteisaulaa. Ei se mitenkään iso ollut (paitsi jälkeenpäin kun kerroin tapauksesta Carlosille, se oli ihan keskikokoisen kobran kokoinen), mutta aika ikävän näköinen. Pistin välioven kiinni, hyppäsin saappaisiin, juoksin hakemaan hanskat ja haravan ja tämän tarkemmin en käärmeen kohtaloa selosta. Yäk. Todennäköisesti käärmeitä on pihalla vielä lisääkin, mutta myrkyllisiä ne eivät ole. 

Batatinha ansaitsi tällä kertaa makupalan ja paljon rapsutuksia ja kehuja. Seuraavaksi toivon, että se nappaisi myyränretaleen, joka taas puskee multakumpuja pihanurmelle. Olkoonkin välillä villi ja riehakas, mutta kyllä se on paikkansa pöydän alla ansainnut. 

Pohjois-Portugalissakin on nyt suomalaisten kriteerien mukaan kesä. Lämpö hellii taas luita ja mieltä niin, että tekisi mieli ilosta laulaa. Jätän sen kuitenkin väliin. En halua naapureiden ihmettelevän mitä täällä kuorossa ulvotaan. 

"Se tahtoo sormen"

Alma.

Palasin yli viikko sitten sateen leimaamalta Espanjan kierrokselta. Ilmoista huolimatta matka oli mukava ja tuli taas nähtyä uusia, erilaisia paikkoja; Portugalin puolella Viana do Castelo, sieltä Espanjaan ja Vigoon, Santiago de Compostelaan ja Léoniin, josta paluu Vigoon ja sieltä Portoon. Matkat junilla kuluivat upeita maisemia ihmetellen. Laskin kuinka monen tunnelin läpi juna Léonin ja Vigon välillä kulkee. Sekosin laskuissa pariin otteeseen, mutta sain silti loppulukemaksi noin 90. Pitkän matkaa juna kulki Minho-joen vartta, jonka toisella puolella näkyi Portugali.

Vigo oli kaunis, rauhallinen kaupunki ison merenlahden rannalla, Santiago de Compostela odotetusti täynnään määränpäähänsä päässeitä pyhiinvaeltajia, Léon mielenkiintoinen muureineen, vanhoine rakennuksineen ja joka puolella vastaan tupsahtavine leijona-tunnuksineen. Silti kun matkalta palattuamme lähdimme matkakumppanin kanssa käymään Portossa, tuli tunne siitä että nyt olen taas kotona. Aurinko paistoi, ihmiset hymyilivät, askel oli keveä.

Matkan jälkeen ei ole kaikki mennyt ihan putkeen. Ensin hajosi tietokone, sitten pyykinpesukone. Tietokoneen korjaus vei monta päivää ja muutaman setelin. Pesukoneen tilalle pitää hankkia uusi. Niin kauan kuin rahalla selviää ja sitä sen verran löytyy, en valita. Hankalampaa on kun kroppa reistailee; minulla välillä nilkka ei kestä astumista ja Carlos joutui tänään käymään päivystyksessä polven takia. ”Alamme tulla vanhoiksi”, naureskelemme toisillemme, mutta naurussa on ontohko kaiku. Tiedämme hyvin, että alamme tulla vanhoiksi. Sen näkee ihan jo kun katsoo peiliin.

Matkan aikana oli syntynyt jälleen yksi vasikkaneito. Tällä kertaa kaikki sujui ongelmitta, vasikka oli paljon pienikokoisempi kuin roteva Alma. Almakin voi hyvin. Se on lämpiminä päivinä päässyt ulos laitumelle, mutta vielä sitä ei ole kunnolla hyväksytty lauman jäseneksi. Se kulkee Carlosin, sijaisemonsa, kannoilla kuin koiranpentu, kiehnaa kyljessä ja kerjää huomiota. Se on oppinut juomaan maitonsa itsekseen, mutta ei halua, vaan muuaa äänekkäästi. ”Quer o dedo, se tahtoo sormen”, sanoo Carlos. Sormi on utareen ja tutin korvike, tuo turvallisuudentunnetta ja lohtua yksinäisyyteen. Sille on yritetty hankkia pari nuorta maitolehmän vasikkaa seuraksi, mutta vielä ei ole karjanvälittäjä ilmoitellut niistä.

Eräänä aamuna, saatuani aamutoimet tehtyä, availin makuuhuoneen ikkunaa tuuletusta varten. Carlos oli viemässä viikon vanhaa vasikkaa ulos laitumelle emonsa luo. Emo ei ole suostunut tulemaan navettaan yön ajaksi. Vasikka juoksi aitauksen laitaa pitkin portille, emo vastaavasti aidan toisella puolella sitä vastaan. Carlos avasi portin, ja ne pääsivät toistensa luo, vasikka säntäsi suoraan utareille emon alkaessa nuolla sitä. Jäin katselemaan niitä. Minulla ei ollut kiire juosta junalle, ei linja-autolle, ei toimistoon eikä minnekään muuallekaan, ei edes omalle aamiaiselleni. Sain rauhassa katsella pienen vasikan ja sen emon kohtaamista erossa vietetyn yön jälkeen. Aurinko valaisi aamu-usvaista maisemaa, taivaalla singahteli pääskysiä, pellot aaltoilivat vihreinä. Uusi päivä oli alkamassa.

Mieleeni juolahti, että juuri sellaisten hetkien takia tein Irtioton. Sen takia, ettei olisi alati kiire. Kiire tarttuu sydämeen, höykyttää ja möyhentää sitä. Ainaisen kiireen ja stressinkö takia sain rytmihäiriön? Kestin kyllä työpaineet sen aikaa mitä oli tarpeen, mutta kyllä se söi naista. 

Tiedän vallan hyvin, että yhteiskunta pysähtyisi jos kaikki tekisivät Irtioton. Ei kaikilla ole siihen edes halua, tarvetta tai rohkeutta. Mutta minä tein sen ja sillä tiellä yhä olen. Olen nähnyt auringon laskevan Atlanttiin, kappelin kukkulan huipulla, kukkamattoja maassa, vasikan syntyvän, pitsinnyplääjän poseeraavan kahvilan ikkunassa,  possun karkuteillä, hymyilevän kadunlakaisijan, tyylikkään vanhan miehen metrossa, vuohen kiipeävän puskaan, Johanneksen kasteen, talvipäivän seisahduksen, rukoilijasirkan pellonlaidassa, kannoillani kaksi varjoa, hattuni laskeutuvan. Irtiotto ei tarkoita ihmeitä, vaan ihan normaaleja asioita. 

Espanjan matkan kuvia toisella kertaa. 

Kaunis Linda

Kerroin marraskuussa ensimmäisestä tälle tilalle syntyneestä vasikkavauvasta (voit lukea jutun täältä), joka nyt on hyvää vauhtia kasvamassa isoksi. Huomasin silloin valkoisen, kauniin Lindan katselevan unelmoiden pientä vasikkaa. Silloin emme vielä tienneet, että sekin oli raskaana. Vai onko oikea termi tiineenä? Huomasimme sen vasta pari kuukautta sitten kun sen utareet alkoivat selvästi kasvaa. 

Pari viikkoa sitten Lindan masu alkoi jo pyöristyä kovasti ja utareet paisua. Carlos piti sitä tarkkaan silmällä, ja viime perjantaina odotus päättyi, kun hän huomasi syntymässä olevan vasikan etusorkkien pistävän Lindan perästä ulos. Kun parin tunnin jälkeen synnytys ei ollut juurikaan edistynyt, Carlosin piti ryhtyä kätilöksi. Se on hänelle tuttua puuhaa niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli lypsykarjaa toisella tilalla.

Linda ei hevin päästänyt ketään lähelleen, joten se piti sitoa sarvistaan. Minä pitelin köysiä kun Carlos alkoi auttaa vasikkaa päivänvaloon. Onneksi olin nähnyt englantilaisessa First time farmers -ohjelmassa miten se tapahtuu, mutta silti pelkäsin. Sitä, että Linda riuhtaisee irti otteestani ja vahingoittaa Carlosia ja sitä, että vasikka ei selviä. "Minusta ei ole tähän. En ole syntynyt enkä kasvanut tällaiseen elämään", ajattelin itsekseni ja tiukensin otetta köydestä, vaikka mieli teki juosta karkuun. 

Kun vasikka lopulta saatiin ulos, pidättelin henkeä. Hetken kuluttua tämä märkä, veltto karvakasa nosti päätään ja töräytti vaimeasti ”mööö!” Silloin uskalsin jo vähän hymyillä. En ole ikinä aiemmin ollut mukana minkään elollisen olennon syntymässä. Sehän oli aivan mahtavaa! 

Lindan olisi nyt pitänyt nousta jaloilleen ja alkaa nuolla pienokaista puhtaaksi. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Pelko palasi. Hylkäisikö Linda vastasyntyneen pienokaisensa?

Carlos kantoi isokokoisen vasikan sisälle navettaan ja siirsimme Lindankin sinne, mikä ei ollut helppo tehtävä. Sen sijaan että se olisi alkanut nyt nuolla vasikkavauvaansa puhtaaksi ja lämpimäksi, se vain hamuili sen lämmikkeeksi laitettuja olkia. Vähän ajan kuluttua Linda kuitenkin alkoi hoksata mitä emon tehtäviin kuuluu, ja pieni vasikka sai ensimmäiset hellät nuolaisut. Me huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme käymään merenrannalla.

Oli kuitenkin aikaista juhlia. Alkuillasta Carlos totesi, että Linda vielä ponnistelee, ja jotain muuta kuin jälkeisiä. Hän kutsui paikalle eläinlääkärin. Tämä saapui ikuisuudelta tuntuvan tunnin kuluttua ja tutki ja hoiti Lindaa. Vasikkavauva sai elämänsä ensimmäisen maitoaterian, lypsettynä tosin. Ravitsevan emonmaidon mukana tulee ensimmäisinä päivinä tärkeitä vastustuskykyä auttavia aineksia.

Kaiken piti olla ihan hyvin, mutta kun Carlos hätäisesti syödyn myöhäisen illallisen jälkeen meni katsomaan, oli Linda, meidän kaunis Lindamme, lentänyt lehmien taivaaseen. Se oli käynyt maaten vasikkavauvansa viereen, kuin suojatakseen ja lämmittääkseen sitä viimeiseen asti.

”Näin käy joskus”, Carlos totesi hiljaa.

Irtioton piti tietää minulle huoletonta ja vapaata elämää. Toisin kävi. Luonto puuttui peliin, ja määräsi Irtioton kulkemaan oikean elämän uomaan, sellaiseen, jossa virran mukana vastaan tulee myös huolia, suruja, menetyksiä ja epäonnistumisia. "O que não mata engorda", mikä ei tapa, lihottaa, kuuluu portugalilainen sanonta. Tätä menoa minusta tulee vielä tosi lihava. 

Lindan menetys oli meille myös iso taloudellinen tappio. Nämä rotunaudat ovat arvokkaita eläimiä. Tehtyyn investointiin pitää laskea tietysti myös ruoka sen vuoden ajalta, mitä Linda ehti meillä olla,  jälkeläiset, jotka sillä jäi tuottamatta ja se mitä siitä olisi elinkaaren lopussa lopulta saatu. Tämä on kylmää matematiikkaa. Se ei laimenna menetyksen aiheuttamaa surua, joka on emotionaalista, ei taloudellista. 

”Sehän oli vain lehmä”, joku voi nyt hyvin todeta. Niinpä. Seuraapa sen kasvamista ja kehittymistä vuoden ajan, vie sille joka päivä ruokaa kahdesti päivässä, katso että sillä on kaikki hyvin, juttele sille ja tuijottele sen valtaviin kauniisiin silmiin, näe miten se pelkää vaikka sitä yritetään auttaa. Tule sitten sanomaan, että se oli vain lehmä.

Lindan tullessa meille minulla oli tapana nojailla aitauksen reunaan ja tuijottaa Lindaa lumoutuneena. Se oli kaunein koskaan näkemäni lehmä. 

 ”Se jätti meille kuitenkin virkeän vasikan”, Carlos lohdutti minua, kun Linda oli viety pois. Orvoksi jäänyt tyttövasikka on nyt pulloruokinnassa, se ei ole oppinut vielä juomaan astiasta. Se saa kahdesti päivässä emonmaidonvastiketta, jonka se ahmii valtavalla halulla. Ruokinta ei silti ole helppoa. Se tunkee itsensä Carlosin jalkojen väliin, pullo pistetään suuhun, mutta se rimpuilee ja osa menee huti. Maitonsa saatuaan se imee sormiani, rannettani, naapurikarsinassa olevan sonnivasikan karvatupsuja, huojuu hatarilla sorkillaan ja haukottelee. Ensimmäinen viikko on sen selviytymisen kannalta kriittisin. Jos sille antaa liikaa maitoa, se voi saada ripulin ja kuolla. Ilman emon lämpöä se voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Se pääsee ulos navetasta vasta kesällä. Olen sydän syrjälläni kun katson sitä, pelkään ja toivon ja pidätän hengitystä ja toivon taas. 

”Se on kaunis”, totesi Carlos yhtenä päivänä. Niin on. Se tulee emoonsa, kauniiseen Lindaan.