Herneet kanikassa. |
Enpäs tällä kertaa tarinoi ilmoista, vaikka aihetta voisi
olla. Mainitsen vain sen verran, että viime päivinä S. Pedro on hymyillyt
meille lempeästi. Ihmeen ailahtelevainen mies pyhimykseksi!
Viime viikolla oli minullakin aihetta hymyyn, välillä tuli
suorastaan hytkyttyä naurusta. Oooh! Kokoonnuimme nimittäin lauantaina kuuden
suomalaisnaisen, FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmäksi nimetyllä poppoolla kokkaamaan
suomalaisia (ainakin osittain) perinneruokia. Tällä kertaa hämmensimme monen
kokin voimin hernekeittoa, ja pöytään päätyi myös karjalanpiirakoita, blinejä
monine lisukkeineen ja ah! niin taivaallisia laskiaispullia sekä
bragalaiskonditoriasta haettuja juustokakkuleivonnaisia. Herkut huuhdottiin
alas, ei kotikaljalla eikä maidolla, vaan kuohuviinillä. Kyllä, hernekeitto ja
kuohuviini on aivan mainio yhdistelmä.
Sakea hernerokka keitettiin veljeni joululahjaksi antamista
kuivatuista herneistä, niitähän ei Portugalista tahdo löytyä. Sille, joka ei
ole koskaan keitellyt muuta kuin Jalostajan purkkikeittoa kerrottakoon, että
herneet pitää laittaa likoamaan edellisenä päivänä. Mietin yötä päivää miten
saan kuskattua herneet liemineen kokkauspaikalle. Sitten välähti. Tungin ne
isoon vesikanisteriin likoamaan ja vein kanikan mukanani. Tunkemisprosessissa
pari hernettä vierähti lattialle. En lähtenyt metsästämään niitä, ja Batatinha
löysi niistä yhden eilen. Sillä riitti hupia sen kanssa pitkän aikaa. Herne
vierii aika pitkälle.
Herneet lautasella. |
Olen yleensä laittanut hernekeittoon vain pekonia, mutta nyt sanoin tuovani
possun lapaa tai potkaa, että saadaan oikein ruokaisa keitto. Marssin siis
perjantaina Vilassa luottolihakauppiaan, entisillä kotikulmilla kauppaa pitävän
brasilialaisen luo esittämään asiani. Hän ehdotti lihatiskissä könöttäviä
siansorkkia. Puistelin päätä vimmatusti. Ei mitään niin eksoottista, kiitos.
Taputin olkapäätäni ja sanoin haluavani siasta samaa osaa. ”Pá?” kysyi lihakauppias, jonka nimeä en vielä kolmen vuoden
tuttavuuden jälkeen tiedä. Öh, eikös pá
olekaan kinkku? ihmettelin itsekseni. ”Miksi tätä sanotaan?” kysyin, taputellen
kankkuani. Lihakauppias antoi pikakurssin sian anatomiasta, ja taputtelimme
itseämme – ei sentään toisiamme – eri kohdista asioiden selventämiseksi. Onneksi
sillä välin ei kävellyt sisään ketään asiakasta. Nyt minulle valkeni sitten se,
että joulukinkun sijasta olen kahtena viime vuonna tehnyt joululapaa. Öh.
Posket punottaa nyt kuin joulupukilla. No, lapa (pá) tai kinkku (perna), possusta on kaikki, ja hyvin on maistuneet joulupäivän eväät.
Hernekeiton höysteeksi päätyi lopulta pieni potkanpätkä ja
palanen savukylkeä. Palattuani ostosreissulta kotiin aloin tutkia ohjetta
hernepussin kyljestä. Olisi tietysti pitänyt lukea se ennen kauppaan menoa,
siinä nimittäin puhuttiin luuttomasta porsaanlihasta ja potkassani oli kyllä
luut ja nahat mukana. No, ei se mitään, se heitettiin sellaisenaan keittoon ja
parin tunnin porisemisen jälkeen lihat irroteltiin luista. Ja hyvää tuli.
Päivän herkut |
Nauttiessamme ahertamisemme tuotoksia aloimme jo suunnitella
seuraavan kokkauskerran menyytä. Ehdotuksia lenteli ilmassa:
”Janssoninkiusausta!” ”Ålands pannekakaa!” ”Verilettuja!” ”Leipäjuustoa!” (vai
juustoleipää?), ja laadittiin ostoslistaa seuraavaksi Suomessa käyvälle:
anjovisfileitä, ohraryynejä, juustonjuoksutinta, verta (?)… Verestä puhuttaessa
tunsin miten se alkoi karata kasvoiltani ja puhe alkoi puuroutua korvissa. En
kestä veren näkemistä enkä näköjään edes siitä puhumista. Senkin kerran kun
Carlos leikkasi sirpillä peukalonjuuren auki, minä hövelisti tarjouduin ajamaan
hänet ensiapuun, vain hetkeä ennen kuin silmissä pimeni ja jalat menivät alta,
ja tipahdin lattialle lyöden siinä matkan varrella pääni pöydänkulmaan. Enkä
ollut nähnyt pisaraakaan verta, siitä Carlos oli pitänyt huolen. Hänhän on jo
pari kertaa joutunut hoitamaan pieniä haavereitani kun en itse ole pystynyt.
Saksilla auki leikattua sormenpäätä, kolhua otsassa kun vaatekaapin ovi tipahti
paikoiltaan jne.
Kokit kuvaajaa lukuun ottamatta. Yours truly toinen oikealta. |
Carlos palasi muuten tovi sitten kiivitilalta käsi punertavassa paketissa. Oli nirhaissut jollain koneella. Yritin kovasti suunnata katsetta jonnekin muualle ja kävin kaivamassa esille puhtaita sidetarpeita. Jotenkin mieleen juolahtaa se, että maanviljelijän puolisolla saisi olla vähän vahvempi pää.
No, kerroin suomalaiskollegoille tästä pienestä pulmastani, eikä
veri-sanaa enää mainittu. Sen sijaan alettiin pähkäillä mistä ”sitä” voi ostaa,
lihakaupasta varmasti, ja kuinka paljon ”sitä” tarvitaan ”niihin” lettuihin, ja
pitääkö se olla sian ”sitä” vai naudan ”sitä”, ja niin poispäin. ”Se” alkoi
taas palautua kasvoilleni ja puheäänet normaaleiksi, ja pystyin taas nauramaan
FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmän jutuille.
Tänään kotona söimme lounaalla lauantaista hernekeittoa, ja
hyvin maistui. Sitä Carlos vaan ihmetteli, että miksi ihmeessä sitä pitää
keittää kaksi tuntia, eikö vähempi riitä. En tiedä, en ole koskaan kokeillut
lyhyempää keittoaikaa.
Potkan jämät sai onnekas Gaia. |
Muiden suomalaisten tapaaminen on aina virkistävää. Vaikka
kuinka on Portugalissa kuin kotonaan, niin suomalaisuus kulkee mukana omine
omituisine piirteineen, mietin nyt kun kaivan ihanan rapisevasta karkkipussista suolaista, tulista salmiakkia.