maanantai 22. helmikuuta 2016

Herneet ihan oikeassa paikassa

Herneet kanikassa. 
Enpäs tällä kertaa tarinoi ilmoista, vaikka aihetta voisi olla. Mainitsen vain sen verran, että viime päivinä S. Pedro on hymyillyt meille lempeästi. Ihmeen ailahtelevainen mies pyhimykseksi!

Viime viikolla oli minullakin aihetta hymyyn, välillä tuli suorastaan hytkyttyä naurusta. Oooh! Kokoonnuimme nimittäin lauantaina kuuden suomalaisnaisen, FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmäksi nimetyllä poppoolla kokkaamaan suomalaisia (ainakin osittain) perinneruokia. Tällä kertaa hämmensimme monen kokin voimin hernekeittoa, ja pöytään päätyi myös karjalanpiirakoita, blinejä monine lisukkeineen ja ah! niin taivaallisia laskiaispullia sekä bragalaiskonditoriasta haettuja juustokakkuleivonnaisia. Herkut huuhdottiin alas, ei kotikaljalla eikä maidolla, vaan kuohuviinillä. Kyllä, hernekeitto ja kuohuviini on aivan mainio yhdistelmä.

Sakea hernerokka keitettiin veljeni joululahjaksi antamista kuivatuista herneistä, niitähän ei Portugalista tahdo löytyä. Sille, joka ei ole koskaan keitellyt muuta kuin Jalostajan purkkikeittoa kerrottakoon, että herneet pitää laittaa likoamaan edellisenä päivänä. Mietin yötä päivää miten saan kuskattua herneet liemineen kokkauspaikalle. Sitten välähti. Tungin ne isoon vesikanisteriin likoamaan ja vein kanikan mukanani. Tunkemisprosessissa pari hernettä vierähti lattialle. En lähtenyt metsästämään niitä, ja Batatinha löysi niistä yhden eilen. Sillä riitti hupia sen kanssa pitkän aikaa. Herne vierii aika pitkälle.

Herneet lautasella.
Olen yleensä laittanut hernekeittoon vain pekonia, mutta nyt sanoin tuovani possun lapaa tai potkaa, että saadaan oikein ruokaisa keitto. Marssin siis perjantaina Vilassa luottolihakauppiaan, entisillä kotikulmilla kauppaa pitävän brasilialaisen luo esittämään asiani. Hän ehdotti lihatiskissä könöttäviä siansorkkia. Puistelin päätä vimmatusti. Ei mitään niin eksoottista, kiitos. Taputin olkapäätäni ja sanoin haluavani siasta samaa osaa. ”Pá?” kysyi lihakauppias, jonka nimeä en vielä kolmen vuoden tuttavuuden jälkeen tiedä. Öh, eikös olekaan kinkku? ihmettelin itsekseni. ”Miksi tätä sanotaan?” kysyin, taputellen kankkuani. Lihakauppias antoi pikakurssin sian anatomiasta, ja taputtelimme itseämme – ei sentään toisiamme – eri kohdista asioiden selventämiseksi. Onneksi sillä välin ei kävellyt sisään ketään asiakasta. Nyt minulle valkeni sitten se, että joulukinkun sijasta olen kahtena viime vuonna tehnyt joululapaa. Öh. Posket punottaa nyt kuin joulupukilla. No, lapa (pá) tai kinkku (perna), possusta on kaikki, ja hyvin on maistuneet joulupäivän eväät.

Hernekeiton höysteeksi päätyi lopulta pieni potkanpätkä ja palanen savukylkeä. Palattuani ostosreissulta kotiin aloin tutkia ohjetta hernepussin kyljestä. Olisi tietysti pitänyt lukea se ennen kauppaan menoa, siinä nimittäin puhuttiin luuttomasta porsaanlihasta ja potkassani oli kyllä luut ja nahat mukana. No, ei se mitään, se heitettiin sellaisenaan keittoon ja parin tunnin porisemisen jälkeen lihat irroteltiin luista.  Ja hyvää tuli.

Päivän herkut
Nauttiessamme ahertamisemme tuotoksia aloimme jo suunnitella seuraavan kokkauskerran menyytä. Ehdotuksia lenteli ilmassa: ”Janssoninkiusausta!” ”Ålands pannekakaa!” ”Verilettuja!” ”Leipäjuustoa!” (vai juustoleipää?), ja laadittiin ostoslistaa seuraavaksi Suomessa käyvälle: anjovisfileitä, ohraryynejä, juustonjuoksutinta, verta (?)… Verestä puhuttaessa tunsin miten se alkoi karata kasvoiltani ja puhe alkoi puuroutua korvissa. En kestä veren näkemistä enkä näköjään edes siitä puhumista. Senkin kerran kun Carlos leikkasi sirpillä peukalonjuuren auki, minä hövelisti tarjouduin ajamaan hänet ensiapuun, vain hetkeä ennen kuin silmissä pimeni ja jalat menivät alta, ja tipahdin lattialle lyöden siinä matkan varrella pääni pöydänkulmaan. Enkä ollut nähnyt pisaraakaan verta, siitä Carlos oli pitänyt huolen. Hänhän on jo pari kertaa joutunut hoitamaan pieniä haavereitani kun en itse ole pystynyt. Saksilla auki leikattua sormenpäätä, kolhua otsassa kun vaatekaapin ovi tipahti paikoiltaan jne.

Kokit kuvaajaa lukuun ottamatta. Yours truly toinen oikealta.
Carlos palasi muuten tovi sitten kiivitilalta käsi punertavassa paketissa. Oli nirhaissut jollain koneella. Yritin kovasti suunnata katsetta jonnekin muualle ja kävin kaivamassa esille puhtaita sidetarpeita. Jotenkin mieleen juolahtaa se, että maanviljelijän puolisolla saisi olla vähän vahvempi pää. 

No, kerroin suomalaiskollegoille tästä pienestä pulmastani, eikä veri-sanaa enää mainittu. Sen sijaan alettiin pähkäillä mistä ”sitä” voi ostaa, lihakaupasta varmasti, ja kuinka paljon ”sitä” tarvitaan ”niihin” lettuihin, ja pitääkö se olla sian ”sitä” vai naudan ”sitä”, ja niin poispäin. ”Se” alkoi taas palautua kasvoilleni ja puheäänet normaaleiksi, ja pystyin taas nauramaan FIN-Herkku[sensuroitu]-ryhmän jutuille. 

Tänään kotona söimme lounaalla lauantaista hernekeittoa, ja hyvin maistui. Sitä Carlos vaan ihmetteli, että miksi ihmeessä sitä pitää keittää kaksi tuntia, eikö vähempi riitä. En tiedä, en ole koskaan kokeillut lyhyempää keittoaikaa. 

Potkan jämät sai onnekas Gaia. 
Muiden suomalaisten tapaaminen on aina virkistävää. Vaikka kuinka on Portugalissa kuin kotonaan, niin suomalaisuus kulkee mukana omine omituisine piirteineen, mietin nyt kun kaivan ihanan rapisevasta karkkipussista suolaista, tulista salmiakkia. 

lauantai 13. helmikuuta 2016

On koiranilmoja pidelly

Siitä lähtien kun palasin Suomesta viime viikon lopulla, on satanut. Joka päivä ja joka yö, ei ihan koko ajan, mutta ihan yli tarpeen kuitenkin. S. Pedro ei tainnut tykätä siitä mitä kirjoitin hänen pyhästä nenästään ja palollisesta herneitä pari viikkoa sitten, ja viskoo nyt vettä meidän kuolevaisten niskaan. Vain yhtenä päivänä pilvien välistä paljastui hiukan sinistä taivasta, mutta harmaata huokuvat pilvet kiiruhtivat nopeasti peittämään paljaan kohdan, kuin kauhistuneina moisesta vilauttelusta. Monin paikoin tulvii nyt, katuja ja taloja on veden vallassa rankkojen sateiden vuoksi. Meillä ei ole sen puoleen huolta, sillä talo sijaitsee rinteessä, mutta kyllä vesi joissakin paikoissa tunkee kiviseinästä sisään. No, kesä kuivaa minkä talvi kastelee. 

Sateen vuoksi olin varma, että kotikylän tiistainen karnevaalikulkue olisi peruttu. Eipä ollut, kuten Carlos totesi palatessaan kauppareissulta. Oli siellä kuulemma väkeäkin katsomassa. Minä en lähtenyt. En tykkää kastumisesta muualla kuin suihkussa ja vaahtokylvyssä. Saunassakin se on vähän siinä ja siinä.

Illalla sade taukosi, ja Carlos ehdotti illallisen jälkeen, että lähdetään katsomaan läheisen kahvilan pihalla olevaa juhlintaa ja naamiaisasukilpailua. Saapuessamme sinne kymmenen tienoilla oli väkeä jo paljon paikalla, muun muassa valkoiseen pukuun pukeutunut pitkäpartainen herra, ihmisenkokoinen limaklöntti, E.T., pakollinen kyläjuoppo kanniskelemassa viiden litran viinikanisteria, pari vähäpukeista hutsua, melkein kuplavolkkarin kokoinen karvainen hämähäkki ja muutama muu. Muurin vieressä nökötti korkea kasa olkea ja oksia ja puinen häkkyrä, ja näitä vasten nojasi tikapuut. Rakennelma oli peitetty muovilla, tietysti suojaksi sateelta. Juhlien päätteeksi oli tarkoitus polttaa entrudo, joka todennäköisesti oli vielä jossain kuivissa sisätiloissa odottelemassa roviolle joutumista.

Ei, en vieläkään osaa selittää mikä on entrudo. Vanharouva oli jo pari päivää kurkistellut ikkunoista, josko sitä näkyisi kadulla. Jonkinlainen tunkeilija sen täytyy olla.

Juhlapaikalla ei ollut kaljatelttaa eikä makkaranpaistoa, mutta kahvilasta janoiset ja nälkäiset saattoivat hakea juotavaa ja murkinaa. Me muut notkuimme brasilialaisen musiikin tahtiin ja kuikuilimme näkyykö tuttuja. Näkyi pari, mm. naapurin leskirouva, joka oli viisaasti varustautunut sateenvarjolla.

Paikalle valui lisää väkeä, ja yhtäkkiä silmälasieni linssiin läjähti vesipisara. ”Mennään”, sanoin Carlosille. ”Minne?” hän ihmetteli. No kotiin tietenkin. Minähän en tykkää kastumisesta, ja rajut sadekuurot tulevat joskus aika yllättäen kulman takaa. Joku asiantunteva terapeutti tai psykologi tai muu vastaava kallonkutistaja saisi varmaan nopeasti selville traumani taustat; sen, että pienenä kastuin tämän tästä koulumatkalla ja jouduin olemaan koko päivän märissä farkuissa ja kengissä. Tiedättekös, aikuiset ihmiset, se on kauheaa. Asuimme noin 99 metrin päässä siitä rajasta, jonka toiselta puolelta kaupunki tarjosi ilmaisen koulukyydin. Aamuisin taapertaessani piiiitkää Pihlajatietä Porvoossa katselin naama pitkänä – ja märkänä – kun vähän kauempana asuvat koulukaverit suhauttivat ohi kuivassa ja lämpimässä bussissa ja näyttivät minulle pitkää nenää. Ai eikö minulla ollut sateenvarjoa tai jotain? Jos olikin, niin ei se housuja ja jalkoja suojaa.

Niin valtava on kastumiskammoni, että nyt kun voin valita, en lähde esim. Portoon sadepäivinä. Pysyn kotona. Carlos tietää, että sateen sattuessa illansuuhun on hänen vuoronsa viedä kanoille ruokaa ja tuoda munat samalla kun hoitaa karjan ruokinnan. Minä pysyn sisällä. Kuivana. Piste. Ei meidän molempien kannata kastua, eihän?

Koirat ovat tässä tapauksessa emäntänsä kaltaisia. Kun ne aurinkoisena aamuna odottavat keittiön ovella (tai pihan perällä minne aurinko paistaa, jos on vähän viileämpää) että tulen alakertaan, niin nyt ne pysyvät sängyissään siihen saakka kun menen ulos olohuoneen puolelta hakemaan tuhkasangon puhdistaakseni tuhkat takasta. Sitä ennen olen tehnyt jo vaikka mitä. Ja koirat vaan nukkuvat. Mennessäni kanalaan hedelmätarhan puolelle – jos sade on vain pientä tihkua – Gaia säntää kyllä ulos ja käy pikapikaa lirauttamassa kostean käyntikorttinsa pellonlaitaan, mutta menee sitten heinäkärryn alle kyyhöttämään ja pitelemään sadetta. Kun on aika palata sisäpihan puolelle, se sipsuttaa varpaisillaan, hartiat kyyryssä, portista katoksen alle kuivaan.

Koirille koiranilma tarkoittaa loputonta tylsyyttä. Nurmikolla ei voi telmiä, koska kastuu, ja märkinä ne eivät pääse sisälle taloon. Sitten ne vaan nuokkuvat pedeissään apaattisina, tai kun apatia käy ylivoimaiseksi, juoksevat ees taas toistensa perässä pitkän katosalueen alla, tassut sutien kostealla betonilla, hyppivät välillä vanhalle sohvalle ja sieltä alas, vetävät rundia traktorin ympäri, haistelevat hiirtenjälkiä halkopinossa, räksyttävät (lähinnä Batatinha) tuhkasangon vieressä nököttävälle pienelle, lystikkäälle sammakolle. Sitten ne palaavat taas petiin ja käpertyvät nukkumaan, uuvahtaneina kaikesta tästä aktiviteetista. 

No niin, kävimme siis karnevaalijuhlassa tiistai-iltana, ja sateen alkaessa ripsuttamaan päätimme palata kotiin. Muuta väkeä sade ei näyttänyt haittaavan. Portugalilaiset eivät sula sateessa.

Kotiin kävellessämme näimme, että ryhmä valkoisiin kaapuihin (lakanoihin) pukeutuneita nuoria oli purkanut pienen auton katolta kukin ja köynnöksin koristellun lavan. Sen keskellä seisoi valkoiseksi pyhimyspatsaaksi pukeutunut tyttö, ja muut – pojat – valmistautuivat nostamaan lavan ylös kantaakseen sen juhlapaikalle. Valtavasti vaivaa nähdään naamiaisasujen kanssa. Miksi? ”Fama e fortuna”, mainetta ja mammonaa, ehdotin Carlosille. Pikkukylän kilpailun palkinnot ovat varmasti vaatimattomia.

Ehkä kysymys on enemmän perinteiden säilyttämisestä. Karnevaalit ovat yksi katolilaisen maailman tärkeimmistä juhlista. Siitä alkaa eräänlainen paasto: perjantaisin pääsiäiseen saakka ei saa syödä lihaa. Tai saa, jos maksaa padren määräämän sakon. Hassu paasto entisen luterilaisen silmissä, mutta onhan luterilaisillakin omat juttunsa.

Eilen oli perjantai, ja vaikka emme ole hartaita katolilaisia, söimme illalla pihvien sijasta paistettua lohta. Norjalaista. Ulkoa kuului lirinää ja lorinaa, ikkuna oli auki, koska takka ei vetänyt kunnolla. Jossain vaiheessa koirat pyrkivät sisälle ja pääsivätkin, hakivat paikkansa ruokapöydän alta, olivat hiljaa siihen saakka kunnes aterimet lakkasivat kilisemästä lautasiin, minkä jälkeen ne tunkivat päänsä syliini korvarapsutuksia varten. Kun illalla saattelin niitä nukkumaan, löytyi tuhkasangon vieressä nököttänyt sammakko kiipeilemässä seinää pitkin. Kuskasin sen kukkapenkkiin etana-aterialle ja painuin nukkumaan.


Kuvissa ei ole sadetta, vaan paistetta. Ettei vaan pääsisi unohtumaan miltä se näyttää.

sunnuntai 7. helmikuuta 2016

Mitä tuli tehtyä?


Takana kahdeksan päivää Suomessa. Mitä kaikkea siinä ajassa ehtii?

Kävin katsomassa Henri Cartier-Bressonin valokuvanäyttelyn Ateneumissa. Laaja kokoelma mustavalkokuvia eri puolilta maailmaa viime vuosituhannelta oli kiinnostavaa nähdä. Miehellä oli selvästi hallussaan kultainen leikkaus, eikä käytössään zoomia. Näyttelyssä oli yksi hänen kameroistaankin, ”dummy Leica”, jonka hihnanvirkaa toimittava sisalnarun pätkä pisteli varmasti valokuvaajan niskaa, jollei yllä ollut kauluspaitaa.

Tapasin perhettä, sukua, ystäviä, kummilapseni, kaikkiaan parisenkymmentä ihmistä. Syvimmin tallentui muistoihin tapaaminen lapsuusajan parhaan ystävän kanssa. Törmäsimme toisiimme kadulla vähän matkan päässä ennakkoon sovitusta tapaamispaikastamme. Tuijotimme toisiamme hetken ja tunnistimme toisemme, vaikka emme olleet tavanneet liki 30 vuoteen. Juttelimme pari kiitämällä kulunutta tuntia. Oli ihana tavata niin pitkästä aikaa. 

Luin menomatkalla Doris Lessingin Reader-kokoelmaa, mutta kolmen novellin jälkeen tulin siihen tulokseen, että nyt riittää sitä lajia. Onneksi veljeni vaimo – vieraammin mutta ehkä oikeammin ilmaistuna käly – tuuppasi käteeni Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan. Luin sen kahdessa illassa unta odotellessa. Hauskaksi mielletyssä kirjassa oli mielestäni myös surullisuutta. Vanhenemisen ja yksinäisyyden traagisuus viestittyivät väkisinkin rivien välistä, vai olenko se vaan minä joka olen herkistynyt näkemään asiat niin?

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun raitiovaunupysäkillä minua lähestyi sympaattisen näköinen nuori mies. Hän kysyi millä ratikalla pääsee Länsisatamaan. Ennen kuin ehdin kunnolla vastata, väliin tunki vanhempi naishenkilö (siis vielä minuakin vanhempi) ja osoitti raiteiden toiselle puolelle. Nuorukaisen hypättyä ketterästi vastarannalle tämä vanhempi naishenkilö tuhahti, että ”on tuokin eräänlaista uusavuttomuutta, lukeehan siellä kyltissä selvästi ja on laivankin kuva”. Johon totesin, että en minäkään nähnyt sinne asti mitä siellä luki, laivasta puhumattakaan. Kyllä en viitsinyt sanoa, että aina sitä kysyä saa eikä joka asiasta tarvitse valittaa, mutta en sitten sanonut sanaakaan, koska tämä vanhempi naishenkilö olisi voinut vielä mielensä pahoittaa.

Näin paidoista tehtyä taidetta, lunta ja jäätä, Helsingin rautatieaseman edessä polvistuneen miehen, jolla oli edessään pahvimuki, jäisen meren, äitini 14-vuotiaan koiravanhuksen, lehdistä paljaita koivuja, pihoilla jouluvaloja, ihmiset seisomassa jonossa pankissa ihan kuten joskus ennen vanhaan, taivaalta tippuvaa valkeaa nöyhtää, lihakaupan tiskillä siansorkkia ja korvia ja kokonaisia maalaiskanoja ihan kuten Portugalissa, pilkkijöitä jäällä, talvisen auringon ja aika paljon jotain muutakin.

Kuulin ratikassa nuoren tytön ja vanhemman naisen ryhtyvän juttusille ammatinvalinnoistaan, parin nuoren jannun keskustelevan mitä pillereitä olivat popsineet ja kuinka monta, kahden nuoren brasilialaisen juttelevan portugaliksi hauskalla korostuksella, jonkun hokemassa puhelimessa ”mä en nyt jaksa sun kanssa”, naisen selkäni takana baarissa sanomassa ”Voi kun tuo on ISO! Miten se on noin pitkä?”. Oletan hänen ihmetelleen seuralaisensa uutta matkapuhelinta.  Varma en ole.

Kuuntelin Von Weberiä, Beethovenia ja Cerhaa Musiikkitalossa Helsingissä Susanna Mälkin johtamana. Paikkani oli takakaarteessa melkein orkesterin takana, lähietäisyydellä lyömäsoitinten soittajista. Laskin että toinen heistä soitti liki kymmentä erilaista soitinta. Beethoven oli Beethovenia, Cerha oli ajoittaista kakofoniaa. Tein konsertin aikana sivukaupalla muistiinpanoja, ehkä niille joskus vielä on jopa käyttöä.

Söin karjalanpiirakoita, uunilohta, savulohta ja kylmäsavulohta, laskiaispullan ja Runebergin tortun, moussakaa, kurkumalla maustettuja vihanneksia, risottoa, pastaa, hampurilaisen, lisää karjalanpiirakoita ja kylmäsavulohta, nam!

Hikoilin saunan lauteilla ja sisätiloissa. Suomessa on sisällä valtavan kuuma! Jos asuntojen sisälämpötilaa alennettaisiin asteen tai pari, vältyttäisiinkö lisäydinvoiman rakentamiselta? Yölläkään ei tarvinnut unisukkia, ei vaikka kesät talvet käytän niitä Portugalissa.

Neuloin neulemekkoa aina kun oli hetki aikaa. Kädet kun eivät osaa pysähtyä. Ostin kotiin viemisiksi lisää lankoja, kangaspaloja, salmiakkia, ruisleipää ja vielä vähän lisää salmiakkia. Matkalaukkuun pujahti myös Brunbergin suklaapusuja ja kuivattuja herneitä, raesokeria ja tattarijauhoja.

Tunsin jälleennäkemisen iloa, koti-ikävää, tyhjyyttä, suurta, musertavaa haikeutta, eron tuskaa, uudelleen jälleennäkemisen iloa. Tällaisina aikoina toiseen maahan muuttanut herkästi katuu muuttamistaan, vaikka tietääkin tehneensä itselleen oikean ratkaisun. Sitä tasapainottelee trapetsilla, jonka yhdessä päässä on entinen, toisessa nykyinen kotimaa, kulkee varoen näiden kahden määränpään välillä, ettei putoaisi tuntemattomaan. 

Palasin viime yönä kotiin. Kentällä odotti leveä hymy, kotipihalla kaksi syliin pyrkivää koiraa. Nyt päivällä kävimme kävellen kahvilla, ja jotenkin oli kevyt olla. Siltä tuntuu kun on reissun jälkeen kotona. 


Karnevaaliaika on alkanut. Viime vuoden tunnelmista voit lukea täältä. Tiistaina nähdään kulkueesta mikä kotikylässä tänä vuonna puhututtaa.