lauantai 26. maaliskuuta 2016

Sielun hoitoa

Ryhmä Sintran Kansallispalatsin edustalla. 
Elämä on aallonpohjia ja aallonharjoja ja kaikkea siltä väliltä. Kun viime viikko tarvottiin apeissa, ajoittain jopa ahdistavissa tunnelmissa, sain tällä viikolla aimo annoksen energiaa sielulle, kun olin parin päivän ajan opastamassa Costa del Solilla talvet viettävää eläkeläisryhmää (kahta lukuun ottamatta eläkeläisiä), Lissabonin suunnalla. Jotkut heistä olivat tuttuja jo parin vuoden takaiselta Porton retkeltä. Oli mukava nähdä heitä uudestaan.

Yli 30 hengen ryhmän opastaminen itselle suhteellisen vieraissa ja ahtaissa paikoissa, kuten Lissabon ja Sintra ovat, ei ole mikään helppo nakki. Etukäteen selvitin mm. pysähdyspaikat bussille ja suunnittelin kävelykierroksen sen mukaisesti. Sintrassa kaikki sujui aluksi ihan hyvin. Onneksi tuttu opas Sintrasta oli kertonut, ettei satumaiseen Palácio da Penaan pääse niin isolla bussilla, millä ryhmä liikkui. Menimme sen sijaan Sintran Kansallispalatsiin, joka sekin oli näkemisen arvoinen vanhoine kaakeleineen ja maalatuilla harakoilla koristettuine kattoineen. Kierroksen jälkeen suuntasimme pian lounaalle. Syödessämme alkoi ukkostaa. Katselin taivaalle ja yritin vedota S. Pedroon. Huokasin helpotuksesta, kun sade hellitti, ja kävelimme lyhyen matkan Quinta da Regaleiraan, jonka maagiseen puistoon oli tarkoitus tutustua oppaan johdolla. Juuri kun ryhmä oli kokoontunut kierroksen alkuun, alkoi taivaalta tippua herneen kokoisia rakeita. Eikä minkään kuivatun käppänäherneen, vaan sellaisen makean ja mehevän kesäherneen. Lähetin äkäisen katseen taivaan suuntaan S. Pedrolle. Vastaukseksi sain jyrähdyksen. 

Palácio da Pena, jota emme päässeet katsomaan.
Kuva vuodelta 2012. 
Mitä tekevät suomalaiset eläkeläiset kun alkaa sataa rakeita? Kirmaavat nauraen lähimpään sateensuojaan kuin kyse olisi ylimääräisestä ohjelmanumerosta.

Siirryimme sisätiloihin ja tutustuimme itse palatsiin ja sen pieneen kappeliin. Vaikka sade alkoi hellittää, sen verran vilu oli tullut, että puistokierros jäi väliin ja palasimme hotellille. Kuulemani mukaan Sintrassa sataa aina, tai ei sentään koko ajan, mutta ainakin joka päivä tai edes melkein. Mikroilmasto takaa vehreän maiseman kesähelteilläkin. 

Seuraavana aamuna tehdessämme lähtöä hotellilta Estorilista Lissaboniin, kuljettaja kertoi että mm. turistitoimistosta etukäteen selvittämäni bussipysäkki ei käy. Siellä on tietöitä. Hän kertoi erinomaisen päättäväisesti minne meidät vie ja mistä meidät hakee. Ei auttanut muu kuin miettiä äkkiä kävelyreitti uusiksi. Puhelimen gps:stä oli apua, sillä on reippaasti yli vuosi siitä, kun viimeksi pyörin niillä nurkilla. Kaikilla liikkuminen ei sujunut ihan vetreästi, joten hissukseen kävelimme. Minulle pitäisi kuulemma laittaa valjaat, etten kävelisi niin lujaa. Hyvä idea! Opas valjaisiin ja ryhmä pitelemään kiinni pitkästä narusta kuten lastentarhalaiset. 

Päivän aikana näimme monta Lissabonin nähtävyyttä ja aikaa jäi vielä lounastamiseen ja ostoksilla käymiseen. Päivän päätteeksi bussiin hyppäsi hymyileviä, aurinkoisesta päivästä nauttineita ihmisiä. Oli ihanaa, suorastaan voimaannuttavaa, nähdä ihmisiä, jotka silminnähden nauttivat elämästään ja pitävät huolta itsestään ja toisistaan. Monen alakuloisen päivän jälkeen sain huomata, että elämänilo on tarttuvaa, sielua hoitavaa. Kyselin vähän, oliko Espanjan kevyempi verotus vaikuttanut aikoinaan muutopäätökseen. Ei ollut. Talvet vietetään Espanjan auringossa ihan muista syistä. 

Kun saattelin ryhmää keskiviikkoaamuna bussille, oli olo suorastaan haikea. Uusien ja vanhojen tuttujen kanssa hyvästeltiin suomalaiseen tapaan halaten tai uusien kotimaidemme tapaan poskisuudelmin. 

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 
Yksi ensimmäisiä asioita mitä minulta kysyttiin, oli ”kuinka vasikka voi”. Blogia on siis seurattu. Olin iloinen voidessani kertoa sen voivan hyvin. Kauniin Lindan tyttövasikka on nyt kahden viikon ikäinen, vahva, reipas, utelias ja hirveän nälkäinen. Vielä emme voi kuitenkaan olla täysin huoleti. Toissailtana se sai pikkaisen enemmän maitoa kuin aiemmin. Eilen sillä oli ripuli. Kun tänä aamuna kuulostelin navetan suuntaan, ei sieltä kuulunut sen jo tutuksi käynyttä tööttäilyä. Sydän kiristyi kasaan. En uskaltanut mennä katsomaan. Kun Carlos palasi rehunhakureissulta, kysyin heti miten vasikka voi. "Hyvin. Etkö kuule sitä?" Hän piti keittiön ovea auki. "Möööö!" kuului nyt pienen vasikan sumutorvimainen ääni. Se oli kuullut auton äänen ja tiesi, että kohta on ruoka-aika. Olo helpottui niin, että polvia heikotti.

Pienokainen oppi jo pulloruokinnasta pois, mutta ei vielä syö omin avuin. Sen syöttäminen tapahtuu näin: sekoitetaan sankoon emonmaidonvastike (jauhetta ja lämmintä vettä), pistetään sanko turvan eteen ja upotetaan käsi maitoon. Vasikka imee sormea kuin utaretta ja hörppii siinä sivussa maitoa kitusiinsa. Välillä pitää vaihtaa sormea, ettei se puudu. Vasikka maiskuttelee, lutkuttaa, ryystää, tuuppii sankoa ja heiluttaa vimmatusti häntäänsä. Se on soma. Haluan antaa sille nimeksi Alma (suom. sielu).

Quinta da Regaleira. Kuva vuodelta 2012. 
Näin kevät etenee Irtiotossa. Pääsiäinen ei paljoa vaikuta päiväjärjestykseemme. Ehkä lähdemme katsomaan Juudaksen polttamista, ehkä emme. Tavat ja tapahtumat, jotka parina ensimmäisenä vuonna Portugalissa tuntuivat eksoottisilta ja ihmeellisiltä, ovat nyt tulleet tutuiksi. Integroituminen uuteen kulttuuriin on edennyt pitkälle, muttei niin pitkälle, että suomalaisuus sisimmässä muuttuisi muuksi. Kai se on se sielu, suomalainen sielu, alma.

keskiviikko 16. maaliskuuta 2016

Kaunis Linda

Kerroin marraskuussa ensimmäisestä tälle tilalle syntyneestä vasikkavauvasta (voit lukea jutun täältä), joka nyt on hyvää vauhtia kasvamassa isoksi. Huomasin silloin valkoisen, kauniin Lindan katselevan unelmoiden pientä vasikkaa. Silloin emme vielä tienneet, että sekin oli raskaana. Vai onko oikea termi tiineenä? Huomasimme sen vasta pari kuukautta sitten kun sen utareet alkoivat selvästi kasvaa. 

Pari viikkoa sitten Lindan masu alkoi jo pyöristyä kovasti ja utareet paisua. Carlos piti sitä tarkkaan silmällä, ja viime perjantaina odotus päättyi, kun hän huomasi syntymässä olevan vasikan etusorkkien pistävän Lindan perästä ulos. Kun parin tunnin jälkeen synnytys ei ollut juurikaan edistynyt, Carlosin piti ryhtyä kätilöksi. Se on hänelle tuttua puuhaa niiltä ajoilta, jolloin hänellä oli lypsykarjaa toisella tilalla.

Linda ei hevin päästänyt ketään lähelleen, joten se piti sitoa sarvistaan. Minä pitelin köysiä kun Carlos alkoi auttaa vasikkaa päivänvaloon. Onneksi olin nähnyt englantilaisessa First time farmers -ohjelmassa miten se tapahtuu, mutta silti pelkäsin. Sitä, että Linda riuhtaisee irti otteestani ja vahingoittaa Carlosia ja sitä, että vasikka ei selviä. "Minusta ei ole tähän. En ole syntynyt enkä kasvanut tällaiseen elämään", ajattelin itsekseni ja tiukensin otetta köydestä, vaikka mieli teki juosta karkuun. 

Kun vasikka lopulta saatiin ulos, pidättelin henkeä. Hetken kuluttua tämä märkä, veltto karvakasa nosti päätään ja töräytti vaimeasti ”mööö!” Silloin uskalsin jo vähän hymyillä. En ole ikinä aiemmin ollut mukana minkään elollisen olennon syntymässä. Sehän oli aivan mahtavaa! 

Lindan olisi nyt pitänyt nousta jaloilleen ja alkaa nuolla pienokaista puhtaaksi. Se ei kuitenkaan kiinnittänyt siihen mitään huomiota.

Pelko palasi. Hylkäisikö Linda vastasyntyneen pienokaisensa?

Carlos kantoi isokokoisen vasikan sisälle navettaan ja siirsimme Lindankin sinne, mikä ei ollut helppo tehtävä. Sen sijaan että se olisi alkanut nyt nuolla vasikkavauvaansa puhtaaksi ja lämpimäksi, se vain hamuili sen lämmikkeeksi laitettuja olkia. Vähän ajan kuluttua Linda kuitenkin alkoi hoksata mitä emon tehtäviin kuuluu, ja pieni vasikka sai ensimmäiset hellät nuolaisut. Me huokaisimme helpotuksesta ja lähdimme käymään merenrannalla.

Oli kuitenkin aikaista juhlia. Alkuillasta Carlos totesi, että Linda vielä ponnistelee, ja jotain muuta kuin jälkeisiä. Hän kutsui paikalle eläinlääkärin. Tämä saapui ikuisuudelta tuntuvan tunnin kuluttua ja tutki ja hoiti Lindaa. Vasikkavauva sai elämänsä ensimmäisen maitoaterian, lypsettynä tosin. Ravitsevan emonmaidon mukana tulee ensimmäisinä päivinä tärkeitä vastustuskykyä auttavia aineksia.

Kaiken piti olla ihan hyvin, mutta kun Carlos hätäisesti syödyn myöhäisen illallisen jälkeen meni katsomaan, oli Linda, meidän kaunis Lindamme, lentänyt lehmien taivaaseen. Se oli käynyt maaten vasikkavauvansa viereen, kuin suojatakseen ja lämmittääkseen sitä viimeiseen asti.

”Näin käy joskus”, Carlos totesi hiljaa.

Irtioton piti tietää minulle huoletonta ja vapaata elämää. Toisin kävi. Luonto puuttui peliin, ja määräsi Irtioton kulkemaan oikean elämän uomaan, sellaiseen, jossa virran mukana vastaan tulee myös huolia, suruja, menetyksiä ja epäonnistumisia. "O que não mata engorda", mikä ei tapa, lihottaa, kuuluu portugalilainen sanonta. Tätä menoa minusta tulee vielä tosi lihava. 

Lindan menetys oli meille myös iso taloudellinen tappio. Nämä rotunaudat ovat arvokkaita eläimiä. Tehtyyn investointiin pitää laskea tietysti myös ruoka sen vuoden ajalta, mitä Linda ehti meillä olla,  jälkeläiset, jotka sillä jäi tuottamatta ja se mitä siitä olisi elinkaaren lopussa lopulta saatu. Tämä on kylmää matematiikkaa. Se ei laimenna menetyksen aiheuttamaa surua, joka on emotionaalista, ei taloudellista. 

”Sehän oli vain lehmä”, joku voi nyt hyvin todeta. Niinpä. Seuraapa sen kasvamista ja kehittymistä vuoden ajan, vie sille joka päivä ruokaa kahdesti päivässä, katso että sillä on kaikki hyvin, juttele sille ja tuijottele sen valtaviin kauniisiin silmiin, näe miten se pelkää vaikka sitä yritetään auttaa. Tule sitten sanomaan, että se oli vain lehmä.

Lindan tullessa meille minulla oli tapana nojailla aitauksen reunaan ja tuijottaa Lindaa lumoutuneena. Se oli kaunein koskaan näkemäni lehmä. 

 ”Se jätti meille kuitenkin virkeän vasikan”, Carlos lohdutti minua, kun Linda oli viety pois. Orvoksi jäänyt tyttövasikka on nyt pulloruokinnassa, se ei ole oppinut vielä juomaan astiasta. Se saa kahdesti päivässä emonmaidonvastiketta, jonka se ahmii valtavalla halulla. Ruokinta ei silti ole helppoa. Se tunkee itsensä Carlosin jalkojen väliin, pullo pistetään suuhun, mutta se rimpuilee ja osa menee huti. Maitonsa saatuaan se imee sormiani, rannettani, naapurikarsinassa olevan sonnivasikan karvatupsuja, huojuu hatarilla sorkillaan ja haukottelee. Ensimmäinen viikko on sen selviytymisen kannalta kriittisin. Jos sille antaa liikaa maitoa, se voi saada ripulin ja kuolla. Ilman emon lämpöä se voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Se pääsee ulos navetasta vasta kesällä. Olen sydän syrjälläni kun katson sitä, pelkään ja toivon ja pidätän hengitystä ja toivon taas. 

”Se on kaunis”, totesi Carlos yhtenä päivänä. Niin on. Se tulee emoonsa, kauniiseen Lindaan. 

perjantai 4. maaliskuuta 2016

Etova muttei epämiellyttävä

Joskus opetellessa vierasta kieltä joutuu myös oppimaan ajattelemaan asioita ihan uudella tavalla. Verbien aikamuotoja käytetään eri tavalla, suomalaisen sijamuotoviidakon sijaan rämmitään harvemmassa prepositiopöheikössä, sanojen merkityksissä voi olla vivahde-eroja, joista sanakirja ei hiisku mitään. Myös se, että oppii kieltä käytännön arjessa, johtaa välillä väärintulkintoihin. Auta ei sekään, että arvailee sanoja vähän sinnepäin tai yrittää johtaa niitä kielestä jonka taitaa paremmin, vaikkapa englannista. Metsään menee ja usein, mutta joskus sieltäkin löytää oikean polun.

Oma suosikkini on sanojen johtaminen englannista. Kyllähän portugalin ja englannin sanoissa on tiettyä samankaltaisuutta. Otetaan esimerkiksi vaikka visible/visível, necessary/necessário, station/estação, bulletin/boletim, electricity/electricidade ja niin edelleen. Ihan sukulaiskieliksi voisi luulla. Metsikön puolelle hurahdetaan tietenkin silloin, kun päättely menee pieleen. Hiekka ei ole sande (engl. sand) vaan areia, ja sande tarkoittaa sämpylästä tehtyä voileipää. Lanche (engl. lunch) ei tarkoita lounasta vaan sen ja illallisen välissä nautittavaa välipalaa. Postikaan ei ole posto (yksi pôr/laittaa-verbin muodoista) vaan correio. Faca (engl. face) ei ole kasvot vaan veitsi. Kasvot on cara, sama sana tarkoittaa kallista, joten laulajatar Cheristä voidaan todeta, että hänellä on ”cara cara”, kalliit kasvot.

Masennusta, depressão, sairastava ihminen, pessoa, ei ole muuten depressada vaan deprimida, ja voidakseen paremmin hän popsii pillereitä, comprimidos. Lääkettä on myös medicamento tai remédio, ja niitä annetaan rotillekin. Rotanmyrkkyä, remédio de ratos, nauttinut jyrsijä on pian entinen jyrsijä. Rato ei kuitenkaan tarkoita rottaa vaan hiirtä. Rotta on ratazana. Hyi!

Kun syödä on comer ja juoda on beber, voisi kuvitella että syömäkelpoinen ruoka on comável (vert. visível, suitável jne.). Ei ole, kuten sain kuulla tarjoillessani Carlosille aikoinaan Vilassa jotain kokkaamaani ruokaa ja kysyessäni: ”É comável, onko se syötävää?”. ”Não, é comestível”, kuului peitellyn huvittunut vastaus. Sana comável on kuitenkin vakiintunut päivittäiseen sanastoomme. ”A língua muda, kieli muuttuu”, totesin kerran ja myhäilin salaa.

Joitakin sanoja olen saanut takoa päähäni ennen kuin ne ovat jääneet sinne. Kupista käytin pitkän aikaa sanaa copo (lasi) enkä chavenaa. En tiedä mitä eroa on liinoilla ja pyyhkeillä (pano, toalha). Molempia käytetään käsien kuivaamiseen, pöydän pyyhkimiseen ja pöydän peittämiseen. On kerta kaikkiaan käsittämätöntä että muhkeasta nojatuolista käytetään samaa sanaa kuin sohvasta, sofá. Joka muuten on maskuliini vaikka päättyykin a:han. Mutta kun yhtenä iltana levittelin uutta käsivoidetta käsiini ja päivittelin sen voimakasta tuoksua, olin tipahtaa sängyn laidalta hämmennyksestä kun Carlos haisteli käsiäni ja totesi: ”É enjoativo, mas não é desagradável, se on etovaa, muttei epämiellyttävää”. Totta kai. Ei etovan tarvitse olla epämiellyttävää, eihän? Juu ei. 

Sanakirja kääntää sanan enjoativo ”kuvottava, inhottava”. Sanaa käytetään mm. liian makeasta tai rasvaisesta ruuasta ja vahvoista hajuista.

Portugalia puhuttaessa kohteliaisuus kuuluu kuvaan. Kun Carlos ensimmäisen kerran ruokapöydässä pyysi minulta palvelusta ”Fazes-me um favor, por favor, tekisitkö minulle palveluksen” melkein anteeksipyytävästi, suorastaan säikähdin. Mitä nyt? Pitäisikö minun laittaa puseron ylänappi kiinni? ”Passa-me o sal, por favor, ojentaisitko minulle suolan," hän vain pyysi. Sama toistuu kun vaikkapa keittiön tv pitää sulkea saatuamme ruuan valmiiksi ja siirtyessämme olohuoneen puolelle syömään tai kun vieressäni olevaan pöytälamppuun tarvitsee sytyttää valo. Pitkin päivää teen pieniä palveluksia. Tehdään niitä minullekin, tosin en ole vielä omaksunut tätä ylikohteliasta tapaa pyytää niitä.

Kun aikoinaan aloin opiskella portugalia Helsingin Aikuisopistossa, luokka suorastaan kohahti kun se kuuli käytettävän termiä ”por favor”. Sehän on espanjaa! huudahti joku. Niin on. Ja portugalia. Torakka ei muuten silti ole portugaliksi cucaracha vaan barata (se on myös halpa), auto ei ole coche vaan carro ja koira ei ole perro vaan cão.

Iso ero on silläkin mille tavulle painonsa asettaa. Yleensä sanojen paino on toiseksi viimeisellä tavulla, poikkeuksista ilmoitetaan pienellä ´-hipsulla, paitsi jos sana on poikkeuksellinen (esim. fácil, helppo, paino toiseksi viimeisellä eli ensimmäisellä tavulla ja silti siinä on hipsu). Väärin painotettua sanaa ei välttämättä ymmärretä ollenkaan. Carlos kyllä osaa jo tulkita minua vaikka teeskenteleekin tiedotonta kun sanon vaikkapa copia enkä cópia (kopio), mutta vieraiden ihmisten kanssa joutuu välillä haeskelemaan mitä tavua painottaa. 

Verbeissä painotukset menevät eri lailla. Ei mennä siihen tällä kertaa. Ehkä tässä oli jo tarpeeksi sulateltavaa, digerir (ei digestir, vaikka ruuansulatus onkin digestão)? 


Kuvissa kaakeleita, azulejos, sillä harva asia on niin Portugalille ominainen kuin kaakelein päällystetty talo.