Silloin kun olin
lapsi, ennen kännykkäaikaa ja digitaalisia televisioita tai tietokoneita,
soitettiin lankapuhelimella (sellaisella, jossa oli pyöritettävä numerokiekko)
tiettyyn numeroon jos haluttiin tarkka kellonaika. Nauhoitettu naisen ääni
kertoi sen. Kuka muistaa Neiti Ajan? Edellä mainituista teknisistä välineistä
huolimatta häntä ei ole hyllytetty, vaan hän on yhä olemassa.
Muistin Neiti
Ajan, kun mietin miten aika ei tahdo riittää kaikkeen mihin sen pitäisi. Miten
sitä nuorempana sai aikaiseksi kaikenlaista ilman minkäänlaista vaivaa,
villapuseron neuloin viikossa, leivoin, poimin,
säilöin, kaikki täyspäivätyön ja tunnin työmatkojen ohella. Nyt turaan sitä sun
tätä eikä mikään tule valmiiksi. Väitän, että tunnit ja minuutit ovat
lyhentyneet ja käytän ne tehottomammin. Minusta on tullut hidas, ei silleen
nautiskelevalla tavalla vaan yksinkertaisesti siksi, kun en enää osaa hosua. Enkä
jaksa. Vanha väsyy.
Rytmitän päivää,
kaikelle on oma slottinsa. Aamupäivällä siivousta putsausta pyykkäystä kastelua
kitkemistä tai vaihtoehtoisesti lankojen värjäystä. Lounaan jälkeen kirjoittamista
kirjeenvaihdon ynnä muiden tietokoneella tehtävien asioiden hoitamista suomen
opetusta. Hups, kello on melkein kuusi. Koirien kanssa pikainen lenkki ja
suihku. Sitten melkein pitääkin jo alkaa laittaa ruokaa tai ainakin käydä
hedelmätarhalla viemässä kompostipussi. Illallisesta selvittyämme ja tiskattuamme
kello on puoli kymmenen. Siinä on sitten aikaa harrastaa jotain. Jos vielä
jaksaa.
Haluaisin soittaa
Neiti Ajalle ja kysyä mihin aika oikein katoaa. Mihin sekunnit ja minuutit
menevät, mitä niille tapahtuu, miksei niistä voi pitää kiinni. Jemmaako niitä
joku joka maailmanlopun hetkellä pistää huutokaupan pystyyn ja myy jatkoaikaa
niille joilla on varaa sitä ostaa. Minne hukattu aika valuu. Viemäriinkö. Saisiko
sitä jollain konstilla takaisin, mielellään puhtaana, kiitos.
Odotat varmasti minulta
tähän kohtaan jotain syvällistä viisautta, Rakas Lukija. Joudun tuottamaan
sinulle pettymyksen. En ole yhtään sen viisaampi kuin Neiti Aika, joka vain
latelee kellonaikoja välittämättä siitä että aika kuluu, sekunti toisensa
jälkeen poksahtaa puhki ja haihtuu kuin saippuakupla, sillä erotuksella ettei niistä
jää märkää länttiä todisteeksi siitä että ne olivat olemassa. Ajan ajattelu
alkaa ahdistaa. Elämässä pääsee kuulemma vähemmällä jos ei pohdi liikoja. Siinä
on vielä opettelemista, mutta onhan siihen, kuten kaikkeen muuhunkin, koko loppuelämä aikaa.
