Suureelliset joulusiivoussuunnitelmani tekivät lässähtävän
mahalaskun. Sain perjantaina ärhäkän mahataudin ja vietin viikon aurinkoisimman
päivän (=otollinen siivoussää) suljettujen ikkunaluukkujen takana, pedin
pohjalla kevyessä kuumeessa ja syvässä unessa. Pari seuraavaa päivää meni vielä etovassa horteessa, mutta sain sentään jouluostokset tehtyä. Aattoaamu alkoi kaameassa
vesisateessa ja puuskaisessa myrskytuulessa. Silloin ei pestä lattioita, ei. Ne
jäivät pesemättä. Samoin jäi laittamatta kylpyhuoneeseen Marimekon punaraidalliset
pyyhkeet ja punaiset käsipyyhkeet. En myöskään saanut tehtyä pääoveen
joulukranssia, sillä en jaksanut lähteä metsään asti hakemaan tarvikkeita. Työhuoneen sekasorto saatiin pois silmistä ja pois mielestä yksinkertaisesti pistämällä ovi kiinni. Lautasliinat
jäi ompelematta ja paljon muutakin tekemättä. Harmittihan se. Aaton edetessä
minuun iski jonkinasteinen jouluväsymys ja hermot vinkuivat pinkeinä.
Jostain kumman syystä sitä lataa itseensä utopistisia
odotuksia joulun suhteen. Eikö vaan? Että tänä vuonna kaikki onnistuu ja menee
putkeen. Tänä vuonna joulusta tulee Täydellinen Joulu. Kinkku on juuri sopivan
kypsää ja suolaista, laatikot sulattavat kielen, pulla on täynnä rusinoita ja
glögistä ei tule kukaan huppeliin. Saunapuhtaat, kiharapäiset lapset leikkivät
sopuisasti ja hiljaa keskenään, anoppi hillitsee pitkän ja terävän kielensä,
appiukko närästyksensä, ja oma puoliso katsoo lämpimästi ja taputtaa kevyesti
takapuolelle keittiössä ohi kulkiessaan eikä tartu tv:n kaukosäätimeen
kertaakaan koko aaton aikana. Koirakin torkkuu kaikessa rauhassa eikä vingu ja
pyri ulos. Kuusessa on neulaset tiukasti kiinni kuin liimattuina, eikä yksikään
kynttilä ole palanut eikä palloihin ole ilmaantunut lommoja kesän varastoinnin
aikana. Illan hämärryttyä sataa lunta hiljalleen maahan hiljaiseen, isoina,
puhtaanvalkoisina hiutaleina, peittäen ikkunan takana kurkkineen tontun pienet jalanjäljet. Ihana, sanoinkuvaamaton joulurauha laskeutuu maahan talviseen, kun
sen asukkaat talous toisensa jälkeen viipaloivat kinkun ja kantavat ruuat
pöytään.
Todellisuus kolahtaa niskaan kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa
kun anopin viiltävä kieli ottaa vauhtia liian terävästä glögistä, lapset
juoksevat pitkin taloa tukkanuottasilla ja kaatavat sekametelisoppaa uudelle
matolle. Koira hyppää kuuseen, jonka neulaset ja pallot karisevat ja kolisevat lattialle
iloisesti rapisten. Kaukosäädin liimautuu puolison käteen ja tämän katse
tv-ruutuun. Kinkku on suolaista ja tortut kärähtävät uuniin pöydän kattauksen
aikana. Lumesta ei ole tietoakaan, sillä inhottavaa, kylmää vettä vihmoo
hämärässä päivässä, jonka ankeutta ei hälvennä edes naapurin kirjavat vilkkuvat
jouluvalot. Joulurauha? Mikä ihmeen joulurauha?
Minun oli vaikea päästä joulutunnelmaan, sillä minulle se
tulee ennen kaikkea itse valmistettujen ruokien kautta, enkä tänä vuonna edes joulupäivänä tehnyt
suomalaista jouluruokaa. Jouluaattona pöytään kannettiin portugalilaiset
perinneruuat; alkupaloiksi pähkinöitä ja kuivattuja hedelmiä
portviinilasillisen kera, pääruuaksi keitettyä turskaa, perunoita ja kaalia,
jälkiruuaksi kakkuja ja rabanadas-leipiä,
köyhienritarien makoisia pikkuserkkuja. Joulupäivänä ylijääneet kala ja
vihannekset koottiin muhennokseksi. Yksinkertaista, helppoa ja hyvää,
terveellistäkin. Keskiyöllä monet suuntasivat messuun, missa do galo, "kukon messu". Ihmettelin nimeä. Eiväthän kukot keskiyöllä kieu, ei edes jouluna.
Myönnän, kyllä minun oli ikävä saunaa ja hangessa jäähdytettyä
olutta. Kinkkua ja perunalaatikkoa. Kraavilohta, silliä, ah, ja smetanaista
sienisalaattia. Kaikkea sitä, mikä teillä Suomessa asuvilla lukijoilla alkaa hiljalleen
pyrkiä korvista ulos. Mutta joulu ei voi olla täydellinen ilman niitä omia
perinneherkkuja, lempiruokia. Eihän?
Kuten olen muutamaan kertaan tunnustanut, vastustan
täydellisyyttä. Se on tylsää pinnalta kimaltelevaa kiiltokuvaa, latteaa, vailla
sisältöä. Ei joulunkaan tarvitse olla täydellinen. Jotain saa puuttua. Jotain
saa mennä pieleen, vastoin suunnitelmia ja odotuksia. Ei se haittaa. Julistetaan itse itsellemme joulurauha ylisuurten odotusten ja vaatimusten suhteen.
Myöhään aattoiltana lämmittelin keittiössä vettä
vanhanrouvan kuumavesipulloihin. Katselin isolla ruokapöydällä ja työtasoilla sikin
sokin olevia ruuantähteitä, kattiloita ja likaisia astioita, jotka odottivat tiskikoneen
tyhjennystä ja uudelleen täyttöä. Sekasortoinen näky, joka sai minut ensin
huokaisemaan, sitten hymyilemään itsekseni. Tämä joulu oli sittenkin aika Täydellinen. Olimme kattaneet pöytään viisikymmentä vuotta vanhan punakuvioisen
astiaston ja isältä perimäni vanhat venäläiset kristallilasit. Carlosin poika
oli ripustanut joulumäntyyn Vilasta tuomani valot ja lisäkoristeet, isoäitinsä
istuessa sohvalla pitsiliinaa virkaten. Carlosin kanssa siivosimme aamulla
olohuoneen ja sohvapöydälle laitettiin Sari-ystäväni aikoinaan tekemä
joululiina. Sade valui pitkin ikkunoita, mutta takassa loimotti valkea. Kahdesta
Suomesta tulleesta joulupaketista löytyi kaikkea kivaa; suolakurkkuja, Åbyn
kartanon ihanaa kuminaruisnäkkäriä, hauska lankajoulupukki, hentoja lasienkeleitä,
suklaapusuja ja salmiakkia. Illallispöydässä viivyimme pitkään, keskustellen
vilkkaasti, ja illallisen jälkeen kuskasimme nelistään käytetyt astiat keittiöön
ja päätimme yksimielisesti jättää ne odottamaan aamua. Carlosin kanssa joimme vielä
kupilliset cevadaa ja lasilliset portviiniä, vanharouva muisti ihan itse ottaa
lääkkeensä, poika soitteli kitaraa ja ison luun saanut Gaia käväisi sisällä
rapsuteltavana.
Joulu alkaa olla ohi, mutta minulle se on vielä edessäpäin.
Uudenvuodenpäivänä, kun Carlosin poika tulee taas luoksemme, laitan yksinkertaisen version suomalaisesta jouluruuasta. Silloin meillä on uunissa paistettua possua,
peruna- ja porkkanalaatikkoa, rosollia, sienisalaattia, kylmäsavulohta, lohipateeta,
ja ehkäpä haen Ikeasta myös silliä. Jonka todennäköisesti saan syödä ihan
yksin.
Sitä ennen, Uudenvuodenyönä, avaamme lähikauppiaan joululahjaksi
antaman kuohuviinin, syömme kaksitoista rusinaa ja esitämme ensi vuodelle kaksitoista
toivetta, yhden vuoden jokaista kuukautta kohti. Pitää jo nyt alkaa miettiä
mitä toivoo, sillä äkkiseltään en keksi niin montaa asiaa mitä voisin enää toivoa.
Niin moni toive on jo toteutunut.