Auringon alla

Istun koneeni ääressä ja katselen ikkunasta näkyvää vihreää maisemaa, päättäväisenä kirjoittamaan blogipäivityksen. Edellisestä on vierähtänyt vuosi. Ei siksi, etteikö olisi tapahtunut mitään. Mitään mullistavaa ei olekaan. Elämä mennä nitkuttaa eteenpäin kuin rasvausta kaipaava rengas rattaissa. Kaikillahan se on sellaista nyt, on ollut jo pari vuotta. En nyt mainitse sitä yhtä k-kirjaimella alkavaa nimeä, en jaksa enää kuulla tai ajatella sitä. Et varmaan sinäkään, Rakas Lukija.

Normaali Irtioton päivitysten kirjoittaminen edellyttää tietynlaista mielentilaa. Sellaista eteeristä ja seesteistä, jolloin omat vähemmät mukavat tunnelmat ja ajatukset väkisinkin kellahtavat toisinpäin, myönteisiksi. Tosiasiahan on se, että arki voi olla kuluttavaa jopa Irtiotossa. Aina on jotain siivottavaa. Koirat metelöivät. Kisu on kateissa. Pyykkejä ei saa kuiviksi. Vanharouva... huokaus. Etenevään muistisairauteen liittyy vainoharhaisuuden hetkiä ja agressivisuutta. Vaikka kuinka tolkuttaa itselleen että kyseessä on sairaus, ei se riitä. Kamelin selkä on pahasti notkollaan. 

Kirjoittaminen on pakopaikkani. Valtasin yläkerrasta yhden huoneen työhuoneeksi, näköala kadulle ja pelloille ja laitumelle ilta-auringon puolelle. Viihdyn täällä siihen saakka, kunnes alamme laittaa illallista. Kisu pitää usein seuraa. Illallisen jälkeen se häiritsee neulomistani käymällä pötköttämään syliini. En aja sitä pois. 

Työstän parhaillaan seitsemättä rikosromaaniani. Seitsemättä! Kuudes ilmestyi muutama päivä sitten ja on jo lukijoiden kätösissä. Katumuksen kallion kirjoittaminen oli paikoin kivikkoinen tie, mutta maaliin päästiin, kiitos kustannustoimittajan ja koelukijoiden. Julkkareita ei ole tänä vuonna edes virtuaalisina, mutta saatan jonain päivänä pitää Live-lähetyksen Facebookissa kirjailijasivullani. Ilmoitan siitä kyllä etukäteen siellä. 

Viikko sitten esitin Carlosille, että haluaisin mennä jonain päivänä meren rantaan katsomaan auringonlaskua. Lauantaina loppupäivästä hän tuli työhuoneeseeni ja sanoi, että lähdetään. Otin kameran mukaan. Kirjailijana minun pitäisi tietysti osata kuvailla miltä tuntuu katsella kun hehkuva aurinko koskettaa horisonttia. Kun tuntee seesteistä rauhaa, kun sisin pakahtuu, kun päivän päättyessä haikeuden sijaan tuntee toivoa ja uskoa, voimaa. Sen muutaman hetken ajan, kun aurinko vajoaa horisontin taa, kaikki tuntuu mahdolliselta, kaikki tiet ovat avoimia, arkikin aika kivaa. 

Kuulen laitumen portin kitisevän. Karja on ruokittu. Ehkä lähdemme taas rannalle? 

  

Erilaiset julkkarit

 
Uusin rikosromaanini Häpeän aukio, Portugali-dekkarien viides osa ilmestyi kaksi viikkoa sitten. Jännityksellä aloin odottaa miten otetaan vastaan teos, jonka koen itselleni läheiseksi eri tavalla kuin aiemmat. Sen kirjoittaminen oli monisyinen prosessi, jossa oli mukana monenlaisia tuntemuksia. Kirjoitin myös aiheesta, jota olen pyöritellyt mielessäni pitkään: keski-ikäisen naisen alkoholismista. Aihe, josta kukaan ei halua puhua.

Ensimmäisten kommenttien perusteella tarinan Mafalda on herättänyt hyvinkin ristiriitaisia tuntemuksia. Se oli tarkoituskin. Kukaan ihminen, ei edes kirjan fiktiivinen hahmo, ole oikeasti mustavalkoinen, joko hyvä tai paha. Ihminen on kokemustensa ja tekojensa ja valintojensa summa, ja sen sijaan että tuijottaisimme rappiotilassa olevaa ihmistä tuomiten, meidän pitäisi yrittää nähdä syvemmälle ja ymmärtää, että jotain on tapahtunut kun ihminen on päätynyt siihen tilaan. Inhon sijaan voisimme tuntea hitusen myötätuntoa, niin maailmasta voisi tulla hivenen verran parempi paikka. Ei kukaan pienenä lapsena päätä, että ”sitku mä tuun isoks mä haluun olla alkkis”. Kukaan ei ole täydellinen, yhdellä on enemmän tahdonvoimaa kuin toisella, enemmän onnea, enemmän mahdollisuuksia, enemmän läheisten tukea, enemmän eväitä elämään. Yritetään muistaa se kun seuraavan kerran kohtaamme jonkun ”Mafaldan”.  

Ensimmäisenä Häpeän aukion ehti arvioimaan Kirjojen kuisketta -blogi (katso täältä), seuraavana Helsingin Sanomat (katso täältä). Varsinkin jälkimmäinen arvostelu sai aikaan onnitteluviesten tulvan ja selvän ryntäyksen kirjastovarauksiin ainakin Helsingin alueella. Hämmentävää. Ihanaa. 

Viimeisen vuoden aikana ollaan vietetty erilaista pääsiäistä, juhannusta ja joulua. Nyt pidettiin erilaiset julkkarit, kun kirjanjulkistamistilaisuus oli virtuaalisesti Porton ja Porvoon välillä kirjailija Jaana Lehtiön haastatellessa minua. Ensimmäinen kerta, kun olin julkkareissa villasukat jalassa! Tallenteen voi yhä katsoa täältä. Facebookissa tallenne on kerännyt yli 2200 katselukertaa, tai ainakin vilkaisua. 

Työt jatkuvat, niin kirjoittaminen kuin siihen liittyvä oheistoiminta. Koska lukijatapaamisia ei voi järjestää paikan päällä, tehdään niitä verkon kautta. Lukupiiri- ym. vierailuja on ollut ja lisää on tulossa, tekniset sovellukset siihen on olemassa. Varsinkin pienessä ryhmässä on mukava kertoa kirjoista ja kirjoittamisesta ja vastata kysymyksiin. Näistä kohtaamisista saa ihan yhtälailla uutta energiaa ja intoa kirjoittamiseen kuin lähitapaamisistakin. Korona on ja jatkuu vielä tovin, mukaudutaan siihen.

Häpeän aukion voi tilata Into Kustannuksesta, ostaa kirjakaupasta tai lainata kirjastosta. E- ja äänikirjat ovat saatavilla suoratoistopalveluissa. 

Paluu maan pinnalle

Kahdeksastoista tammikuuta pidetty Totuuden portaiden julkistustilaisuus oli mahtavan onnistunut! Ensimmäisiä tulijoita ehdin tervehtiä, sitten katselin vain onnesta ymmyrkäisenä kun väkeä lappasi lisää Rikhardinkadun kirjaston lukusaliin. Istumapaikat eivät olleet riittää, mutta onneksi salissa oli lisäksi taittotuoleja. Yleisön joukossa oli monia yllätyksiä ja pitkänkin matkan takaa tulleita. Tilaisuus on samalla kohtauspaikka niin sukulaisille kuin entisille työ- ja koulukavereille. Kiitos kaikille paikan päälle saapuneille! 

Trubaduuriystävä Chrisu Österberg avasi tilaisuuden tunnelmallisella Lissaboniin sijoittuvalla laulullaan, minkä jälkeen kirjailija Jouko Sirola – edesmenneen äitini naapuri ja ensimmäinen henk.koht. tapaamani kirjailija – teki mainioita kysymyksiä haastattelussaan. Myös yleisö esitti kysymyksiä, yllättävin oli kymmenvuotiaan kummipojan kysymys siitä, milloin kirjoitan lastenkirjan. Öö, luonnos on olemassa, pöytälaatikossa.

Signeerausjono oli pitkä, vain pikaiset kuulumiset ehti vaihtaa tuttujen kanssa. Onneksi nimeni on lyhyt, jos monta kymmentä kertaa olisi pitänyt kirjoittaa vaikkapa Kirsi-Annikki Leväperä-Takametsä, olisi viimeisiin kirjoihin tullut pelkkää suoraa viivaa, korkeintaan loivaa mutkaa.

Kiitos vielä Jouko Sirolalle haastattelusta, Chrisu Österbergille musiikista, Marita Vianderille tarjoilun hoitamisesta ja kaikille muille jotka edesautoitte tilaisuuden onnistumista!

Vielä muutama päivä julkkareiden jälkeen kuljin pää ja jalat jossain ohuissa yläpilvissä. Se oli kivaa, mutta ei se tietenkään voi ikuisesti jatkua. Paluu maan pinnalle alkoi kun kotona kävin käsiksi arjen askareisiin eli siivoamiseen ja pyykkäämiseen. Olisi niin kiva jos koti olisi samassa kunnossa sinne palatessa kuin mitä se oli sieltä lähtiessä, mutten voi odottaa kaikkien jähmettyvän paikoilleen poissaoloni ajaksi. Sen verran realisti olen myös, etten oleta kenenkään tekevän viikkosiivousta silloin kun olen muualla. Meillä on jokaisella omat tehtävämme tässä talossa. No, vanharouva on saanut niistä vapautuksen. Koirat huolehtivat murujen nuohoamisesta keittiössä ja Kisu verenpaineeni kurissa pitämisestä. Luin joskus jostain että karvaisen otuksen silittäminen laskee verenpainetta ja toden totta, viikko sitten perhelääkäri mittasi normaalit lukemat. Epäilen kyllä mittarivikaa.   

Matkan jälkeen jatkuivat myös suomen tunnit ja nyt olen saanut toisenkin oppilaan, ja keväälle on tiedossa muutama opaskeikka ja matka Baseliin. Olen jatkanut myös viidennen Portugali-dekkarin työstöä Kisun seurassa samalla kuin Totuuden portaista alkaa tipahdella kommentteja ja arvioita. Jännittää, mutta ei enää niin paljon kuin ensimmäisten kirjojen ilmestyttyä. 

Tuskailen ajan riittävyyden kanssa. Olisi paljon luettavaa odottamassa, paljon kasvivärjättyjä lankoja neulottavana ja kankaita ommeltavaksi kaikkien normiaskareiden lisäksi. Nukkuakin pitäisi, mutta uni usein kaartaa minut kaukaa. Onko kyse orastavasta stressistä vai tekemisen innosta, en osaa vielä sanoa.

Sen tiedän, että pidän siitä mitä teen, ja olen suunnattoman onnellinen siitä ettei minun tarvitse räytyä sellaisessa työssä jossa en viihdy. Valintoja, onnenkantamoisia, mitä lie, ilmaiseksi ei ole mikään tullut eikä ilman kovaa työtä. Ja näin aion jatkaa, en toisinkaan osaa olla. 

Kauas on lyhyt matka

Tuore väitöskirjailija (oik.) ja dekkarikirjailija ottavat
selfien kuninkaallisten kanssa.
Paikka: São Benton rautatieasema, Porto.

Kaivan kohta matkalaukun esiin ensimmäistä kertaa tänä vuonna. Neljäs rikosromaanini Totuuden portaat tuli eilen painosta ja viikon kuluttua on sen julkistustilaisuus Helsingissä. Ollaan taas jännän äärellä; millaisen vastaanoton kirja saa ja millaisia kommentteja alkaa tipahtelemaan. Yritän palauttaa mieleen kirjan tapahtumia, sillä viime päivinä olen taas ollut niin syvällä kiinni jatko-osassa.

Alkuviikosta pidin välipäivän  käydäkseni Portossa. Kaksi entistä työkaveriani oli piipahtamassa siellä poikiensa kanssa, he olivat matkustaneet julkisilla liikennevälineillä Suomen Turusta asti. Viimeksi törmäsimme aivan sattumalta Aurajoen rannalla (lue juttu täältä). Nyt pelasimme varman päälle ja sovimme tapaamisen. Kuljimme parin tunnin ajan Porton portaina kulkevia kujia ja Ribeiran rantaa ja tutustuimme paikkoihin. Oli mukavaa, oikein mukavaa.

Pojat osaavat olla kadehdittavan cool
kameran edessä!
Paikka: Escadas das Verdades,
Totuuksien Portaat, Porto.

Parin viime vuoden aikana on ollut muitakin vastaavanlaista vierailuja; muun muassa serkkuni Sveitsistä perheineen, lapsuudenajan naapuri poikansa kanssa, lukioaikainen luokkakaveri miehensä kanssa – tuttuja joita en ole nähnyt vuosiin tai vuosikymmeniin. Ei ole yksinkertaisesti ollut aihetta tai tarvetta silloin kun asuin Suomessa. Lähellehän on pitkä matka ja kauas lyhyt, ja maailma on kutistunut siitä mitä se ennen oli.  

Joitakin huonoja tai suorastaan vääriä ratkaisuja olen elämäni aikana tehnyt, mutta Irtiottoon lähteminen ei ole yksi niistä. Tekisin saman uudestaan. Rohkaisen muitakin siihen, kunhan pitää jalat maassa. Kyllä se elämä kantaa, vakuuteltiin minullekin, ja kyllä se on kantanut. Tietenkin itsekin täytyy tehdä töitä kovastikin, on täytynyt pystyä myös luopumaan jostain, mutta tilalle olen saanut niin paljon unohtumattomia ja antoisia tuokioita sekä vapauden tehdä sitä mikä tuntuu mielekkäältä, siis kirjoittaa. En vaihtaisi tätä enää mihinkään.

Totuuden portaat -rikosromaanin julkistustilaisuus pidetään lauantaina 18.1. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa, 3. krs. Haastattelijana toimii kirjailija Jouko Sirola, musiikista vastaa trubaduuri Chrisu Österberg. Tervetuloa!

Viittä vaille valmis

Lähetin tänään viimeiset kommentit tammikuussa ilmestyvään, neljänteen Portugaliin sijoittuvaan rikosromaaniini Totuuden portaat. Ensi viikolla käsikirjoitus lähtee kohti painokoneita ennakkokappaleita varten. Mitä kaikkea on tätä ennen tehty? Valotanpa hiukan kirjoitus- ja kirjanjulkaisuprosessia lähinnä sen keston kannalta.

Ensimmäiset ideat Totuuden portaisiin alkoivat hahmottua mielessäni kesällä 2018. Elokuussa tarinan runko oli sen verran muotoutunut että aloitin käsikirjoituksen kirjoittamisen. Pidin taukoa Syyllisyyden rannan kustannustoimituksen ajan eli marras-joulukuulle saakka, minkä jälkeen jatkoin sen parissa. Ensimmäinen raakaversio valmistui helmikuun alussa ja lähti saman tien kommentoitavaksi kustannustoimittajalle. Kustannustoimitus tehtiin kevään aikana, tiiveimmässä vaiheessa käsikirjoitus sinkoili sähköpostitse Helsingin ja Vila do Conden väliä muutaman päivän välein kun juonta tarkennettiin ja sanamuotoja hiottiin. Valmista tuli  heinäkuun alussa. Sen jälkeen käsikirjoituksen kanssa ei vähään aikaan tapahtunut mitään, vaan aloitin jatko-osan eli viidennen Portugali-dekkarin kirjoittamisen jälleen elokuussa, tasan kaksi vuotta esikoiskirjan julkistustilaisuuden jälkeen.  

Ribeiran portaikkoiset kujat inspiroivat
kirjoittamaan Totuuden portaat. 

Totuuden portaiden kansi suunniteltiin alkusyksyn aikana, ja mielestäni siitä tuli todella hyvä! 

Pari viikkoa sitten sain kirjan oikovedoksen kommentoitavaksi. Luin sen tarkkaan läpi virheitä etsien ja niitä muutama löytyikin. Muita isompia muutoksia käsikirjoitukseen ei tässä vaiheessa enää (yleensä) tehdä. Siinä sivussa sain valmiiksi jatko-osan ensimmäisen version. Kustantaja ilmoitti myös että Totuuden portaista aletaan tehdä äänikirjaa, joten tällä viikolla tein sitä varten ääntämisohjeet vieraskielisistä sanoista ja nimistä, ja niitähän riittää! Aloitin myös jatko-osan editoinnin. Mielessä kajastaa jo kuudennen osan teema ja siihen ideanjyväsiä mutustelen. 

Kuulostaako hiukan skitsolta? Siltä se myös tuntuu, varsinkin kun reilun viikon kuluttua lähden Algarveen, missä kahdessa Algarven Suomi-Seuran tilaisuudessa kerron viime helmikuussa ilmestyneestä Syyllisyyden rannasta. Pitää itsellekin palauttaa mieleen mistä kirja kertoo, kun sen ilmestymisen jälkeen olen kirjoittanut jo toisen ja aloittanut seuraavaa.

Kirjojen julkaisussa on siis melkoisen pitkät syklit. Itse kirjoitustyö vie muutaman kuukauden, mutta kirja tulee markkinoille vasta siitä muutaman kuukauden kuluttua. Kustantamossa on omat kuvionsa, kuten katalogitekstin ja kannen tekeminen, markkinoinnin suunnittelu, oikoluku ja taitto ym. ym. 

Kisu pitää seuraa. 

Mitä itse kirjoitusprosessiin tulee, se on varmasti kaikilla kirjailijoilla erilainen. Minä kirjoitan pari kolme tuntia päivässä kuutena päivänä viikossa, ensin ensimmäisen raakaversion eli tarinan rungon, sitten muutaman editointikierroksen, ja jossain vaiheessa kustannustoimittaja liittyy mukaan. Taustatietojen hakemiseen menee oma aikansa, samoin nimien valitsemiseen ja erilaisten juonikuvioiden miettimiseen ja henkilöhahmojen luomiseen. Miljöön valitsen jo tarinaa hahmottaessani ja käyn tutkimassa tapahtumapaikkoja kameran kanssa.

Viimeksi eilen minulta kysyttiin, että mistä tarinani oikein tulevat, miten oikein keksin kaiken. Totta puhuen en tiedä. Jostain ne jutut vain pulppuavat, saavat alkunsa pienestä ideansiemenestä ja kasvavat kokonaiseksi käsikirjoitukseksi, kirjaksi. Ja aina se on yhtä hykerryttävää saada sellainen valmiiksi. Totuuden portaat on nyt viittä vaille valmis. 

Tutustu Totuuden portaiden kuvaukseen Into Kustannuksen katalogissa. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 18.1. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjaston Lukusalissa, Helsingissä. Tilaisuus on kaikille avoin. Tervetuloa! 

Seuraa kirjailijan elämää Portugalissa Instagramissa @anu_patrakka tai facebookissa Kirjailija Anu Patrakka. Instassa ja facebookissa luvassa makupaloja Totuuden portaista ja kuvia tapahtumapaikoilta Porton Ribeirasta. 

Lakkoilua ja lukemista

Kysyin Carlosilta aihetta blogikirjoitukseen, ja hän ehdotti tämän hetken kuuminta puheenaihetta, vaarallisten aineiden kuljettajien lakkoa. Viime päivinä uutisiin ei ole juuri muita aiheita mahtunut ja olen taipuvainen ajattelemaan, ettei maailmalla ole tapahtunut yhtään mitään. 

Lakon hehkutus aloitettiin mediassa jo muutama päivä ennen lakon alkamista, sillä seurauksella että polttoainetta jonotettiin ympäri maata ja ainakin Bragasta kuului, että marketista loppui maito kun ihmiset hamstrasivat elintarvikkeita. Yleinen hysteria valtasi maan. 

Hallitus on julistanut maahan energiakriisin ja sen varjolla pakottaa osan kuljettajista töihin. Kieltäytyjiä uhkaa syyte kansalaistottelemattomuudesta ja jopa kahden vuoden linnakeikka. Neljä kuljettajaa oli haettu kotoa töihin poliisin voimin. Polttoainerekkoja ajetaan myös kansalliskaartilaisten voimin ja poliisisaattueessa keskellä yötä. Ajoneuvojen ja lentokoneiden menovesi näyttää olevan elintärkeää. Ilman sitä maa pysähtyy.

Lakko ajoitettiin tietenkin pahimpaan loma-aikaan, jolloin puoli Portugalia suuntaa Algarven rannoille ja tietenkin omilla autoilla. Tänä eduskuntavaalivuonna kuljettajien lakko on jo ainakin ziljoonas ja tuskin jää viimeiseksi. Kuljettajien ammattijärjestö on näreissään siitä, että lakko-oikeutta rajoitetaan. Kansalaisten sympatiat ovat kuitenkin vähissä, kun lakolla kinutaan palkankorotuksia parin vuoden päähän.

Lakkoilu on toiselle työtä tekevien etuoikeus. Carlosin kanssa tuhahtelemme uutisia seuratessamme. Karjankasvattajan tai kirjailijan lakko ei kiinnostaisi ketään, vaikka meillä voisi olla ihan asiallisia vaatimuksia: että luonnonmukaisesta, ei-tehokasvatetusta lihasta maksettaisiin laatua ja työmäärää vastaava hinta, että e- ja äänikirjojen kirjastolainoista maksettaisiin kirjailijalle korvausta kuten painettujenkin kirjojen lainoista, ihan näin esimerkiksi. Lainsäädäntö laahaa teknisen kehityksen perässä.

Kirjailijana en voi lakkoilla enkä kyllä haluaisikaan, mutta voisimme koota joukkomme mielenilmaukseen, jossa toisimme esille huolen lukemisen vähentymisestä ja lukutaidon heikkenemisestä Suomessa, kuten viime vuosina on toistuvasti uutisoitu. Meillä kirjailijoilla pitäisi tietenkin olla tarjota ratkaisuja lukemisen lisäämiseen, mutta olemme aika voimattomia kilpailevien kanavien – television ja varsinkin internetin – rinnalla. Hauska valokuva tai videoklipin pituinen pätkäviihde menee paljon helpommin alas kuin kokonainen kirja. Ei tarvitse keskittyä muuhun kuin plaraamaan puhelimella seuraavaan. Aivoja tarvitsee käyttää minimaalisen vähän.

Entä jos jokainen peruskoulun päättävä saisi valtiolta sadan euron lahjakortin kirjojen hankkimiseen? Entä jos älypuhelimen käytölle asetettaisiin alaikäraja, holhousyhteiskunnassahan se ei vaatisi edes eduskuntavaalien yli vetkuttamista. Entä jos kepin sijasta tarjottaisiin porkkanaa, pieni palkkio lapselle kirjan lukemisesta? 

En ala paasaamaan lukemisen hyödyistä enkä sen sivistävästä ja empaattisuutta lisäävästä vaikutuksesta. Johan eräs suomenruotsalainen kirjailija totesi tyhjentävästi: ”Lukeminen kannattaa aina.” Uskotaan niin. 

Kirjailijan arkea voi nyt seurata facebook-kirjailijasivullani (Kirjailija Anu Patrakka) ja Instagramissa (@anu_patrakka). Myös täällä blogin puolella on muutoksia: kirjoille, arvioille ja haastatteluille on omat sivunsa, jotka löytyvät yläpalkista, matkapuhelimella valitsemalla blogiotsikon alla nuolesta. 

Kuvissa portaita Porton Ribeirasta. Miksi? No siksi, koska tammikuussa ilmestyvän kirjani nimi on Totuuden portaat.

Insomnia

Herään johonkin. Mihin? On hiljaista. Ei ole hiljaista. Pöllö kiljuu kiivipuiden suunnalla. Katua pitkin kaahaa auto, joka herättää naapurin koirat räksyttämään metalliportin takana. Korvat soivat ja vierustoveri hengittää syvää unta. Kohotan päätäni ja katson sängyn toisella puolella olevaa kelloradiota, turhaan. Erotan vain jotkut punaisista numeroista. Ykkösen ja nelosen. Kauheaa miten näkö on heikentynyt.

Nousen käydäkseni vessassa. Vaikkei juuri nyt ole hätä, kohta on kuitenkin. Käyn kaiken varalta ja palatessani juon pari hörppyä vettä. Janottaa. Käyn pitkäkseni toiselle kyljelle ja haen mukavan asennon, sellaisen, ettei lonkkaa särkisi. Porton lentokentälle laskeutuva rahtikone kohisee ohi. Kellon täytyy olla kolmen tienoilla. Nyt se alkaa taas. Valvominen. Ei uneta yhtään.

Ajatukset karkaavat ensin käsillä olevaan kirjoitusprojektiin. Mietin juonenkulkua, umpikujia joihin olen itseni kirjoittanut, henkilöhahmoja ja yksittäisiä lauseita. Solmukohdat aukenevat aamuyöllä kun ajatus on kirkkaimmillaan. Jotta vielä aamulla muistaisin yön aikana keksityt ratkaisut minun täytyy painaa ne mieleen. Toistan niitä kuin mantraa  jonkinlaisen muistijäljen aikaansaamiseksi.

Riisun sukat, käännän kylkeä ja hörppään vettä. Ajatukset livistävät muihin asioihin. Nykyisen elämäntilanteen haasteisiin, menneisiin tapahtumiin, isän ja äidin kuolemaan, kaikkeen sellaiseen mitä aamuneljän aikoihin ei missään nimessä kannattaisi ajatella. Ainakin alkuyön aikana kuivuneet silmät saavat kostuketta.

Vaihdan taas asentoa ja vedän tyynyn mahan alle. Yritän hengittää hitaasti ja syvään ja keskittää ajatukset rauhoittavaan mielikuvaan. Siinä istun hiekkarannalla auringon laskiessa. Vieressäni on joku, ihminen jota ei ole olemassakaan. Juttelemme. Mielikuvassa aurinko laskee, oikeassa elämässä värähdän vilusta. Se ennakoi nukahtamista, mutta havahdun siihen. Puen sukat takaisin, vedän peittoa olkapään yli ja huokaisen. Taivaalla kohisee lentokone toiseen suuntaan. Kellon täytyy olla viisi eikä ole kovin sumuista. KLM:n lento Amsterdamiin on aamun ensimmäinen. Lentokentän läheisyys on kätevää silloin kun itse matkustaa, muulloin ei. 

Torkahdan ja jos hyvin käy, nukun sikeästi aamukuudelta alkavan lentosuman yli. Kahdeksalta, kun vierustoveri alkaa heräillä ja huokailla ja verrytellä puutuneita käsiään, herään jostain syvän tyrmän pohjalta. Haluaisin jäädä sinne vielä.

Olen valvonut aamuöisin lähemmäs kolmekymmentä vuotta, ainakin siitä asti kun asuin rivitalossa pienessä porvoolaiskylässä ja lehtiä jakava naapuri palasi aamuyöllä töistä, kolautti etuoven kiinni ja pisti pesukoneen päälle. Sen ääni kantautui lattiavaluja ja Hästensin puujalkoja pitkin ja yksittäispussitettujen jousten kautta korviini kaikumaan. Hur hur hur, tauko. Hur hur hur, tauko. Lopulta linko ja veden lorina viemäriin. Siihen heräsin mutten siihen kun naapuritontille laskeutui kerran alkuyöstä Mediheli.

Kymmenen vuotta myöhemmin valitin aamuöistä heräilyä työterveyslääkärille. Hän kehotti menemään myöhemmin nukkumaan. Kokeilin. Silmät ristissä valvoin iltayhteentoista saakka ja sain siirrettyä heräämistä tunnilla eteenpäin. Unen määrä pysyi vakiona eikä se tuntunut riittävältä, ei ainakaan talvisin. Torkuin junassa mutta niinhän kaikki tekivät. Kesäisin nousin toisinaan aamuviideltä ja lähdin töihin. Olin siellä ensimmäinen, vaikka työmatkaan oli vierähtänyt tunti.

Vuosi sitten pyysin perhelääkäriltä unilääkereseptiä sellaisten päivien varalle, jolloin pitäisi olla virkeänä. Silloin kun olisi esimerkiksi opaskeikka tai kirjaesiintyminen. Lääkäri motkotti unilääkkeiden aiheuttavan riippuvuutta ja määräsi valerianatabletteja. Kokeilin sellaista taas viime yönä. Aamukolmen sijaan heräsin puoli yhdeltä (katsoin kelloa silmälasien kanssa), nukuttuani vasta tunnin verran. Valvoin, nukahdin ja heräsin toistamiseen kuuntelemaan lentokoneita. Aamukahdeksalta olin taas tutussa tyrmässä.

Olen kokeillut lääkkeeksi fyysistä rasitusta. Siitä ei ole apua. Herään silti ja makaan ihan raatona enkä jaksa edes ajatella. Iltalukeminenkaan ei tehoa. Nukahtaminen illalla ei ole mikään ongelma. Suljen silmät ja kops.

Vuorokausirytmini on kai tällainen. Ei se haittaa nyt, kun ei tarvitse aamulla nousta töihin. Saan unta riittävästi, mutta sängyssä kuluu ihan liian paljon aikaa. Olisi niin paljon tekemistä, niin paljon kirjoitettavaa vielä. 

Kuvissa jälleen unikoita. Ollessani vauva äiti alkoi ihmetellä kun nukuin koko ajan. Syyksi selvisi vatsakouristuksiin määrätty oopiumia sisältänyt lääke. Se oli silloin 60-luvulla. 

Maajussille morsian

Portugalin televisiossa on viime aikoina esitetty Suomessakin toteutettua reality show -ohjelmaa, jossa maanviljelijöille etsitään morsiamia. Olemme luonnollisesti seuranneet sarjaa uteliaina. Tottahan maatilalla asuvia kiinnostavat muiden vastaavien touhut.

Maatiloilla morsiankandidaatit on pistetty töihin. Ohjelmassa on ollut niin taimien suojausta villisioilta kuin possujen ruokkimista ja heinän talikointia. Ihmettelin kerran, että miksi naisten pitää osallistua maatilan töihin, voisihan heillä olla omakin ammatti ja ura. Vastaus tuli naurahduksen kera: yleensä maanviljelijät naivat maatalon tyttöjä, jotka tietävät mistä on kyse. Työnteosta aamusta iltaan. Se on elämäntapa ja vieläpä sellainen, jolla saa vahvan sydämen.

Totesin siihen, että kävipä Carlosilla sitten huono tuuri kun minut sai. Paitsi että istun osan päivästä nenä kiinni tietokoneessa, olen välillä myös päiväkausia matkoilla. Varsinaisiin maatilan töihin en ole osallistunut pitkään aikaan, ennen kuin viime viikolla. Carlos nimittäin veti moottorisahalla polven auki.

Sinä päivänä oli valmistunut neljännen Portugaliin sijoittuvan rikosromaanini käsikirjoitus. Totuuden portaat ilmestyy tammikuussa 2020. Tarkoitus oli juhlistaa monta kuukautta kestäneen työrupeaman päättymistä lasillisella portviiniä, mutta ilta kuluikin sairaalan päivystyksessä.

Aluksi tilanne näytti pahalta ja olin jo soittaa ambulanssin. Verenvuoto saatiin kuitenkin tyrehtymään nopeasti, ja polvi paketoituna Carlos ajoi itse sairaalaan. Lähdin mukaan kaiken varalta. Yllättävää oli se, etten pyörtynyt. Yleensä pelkkä haavan läsnäolo on riittänyt viemään jalat alta. Nyt näin ison avohaavan ja kipitin hakemaan ensiaputarvikkeita ja autoin tekemään improvisoidun puristussiteen. 

Mietin myöhemmin, että ovatko vuodet maatilalla karaisseet, vai murhatarinoiden kirjoittaminen.

Sairaalassa ollessamme vuokralaisemme soitti ja kysyi mikä on tilanne. Vanharouva oli kertonut, että ”nyt Carlos kuolee”. Palatessamme kotiin iltakymmeneltä oli keittiön ovi lukossa ja vanhus teillä tietymättömillä. Hän löytyi sitten vuokralaisen luota keittoa syömästä. Keittiönoven avainta ei ole löytynyt vieläkään. Hän on laittanut sen niin varmaan talteen.

Lämmitti mieltä, kun vuokralaisemme huolehtivat vanhastarouvasta.

Siksi illaksi suunniteltu herkkuillallinen, mustekalan lonkerot, vaihtuivat einespizzaan. Pääasia kuitenkin, ettei polven kanssa käynyt pahemmin. Haava paranee hiljalleen ja nyt, yli viikkoa myöhemmin, kävelykin on helpompaa. Parina ensimmäisenä päivänä autoin kuitenkin karjan ruokkimisessa, ja Carlosin poika tuli tällä viikolla avuksi. Olenkin ihan naatti, sillä pistin pojan myös siivoustöihin ja olen tietenkin itse ollut siinä mukana. Vielä en ole esittänyt varovaista toivetta ikkunoiden pesusta.

Kesä etenee hautovan helteisenä. Ukkonen jyrähtelee toisinaan, mutta vettä ei ole satanut. Viimeisin nautavauva syntyi hyvään aikaan ja ilman apuja. Yhtenä hetkenä lehmä oli pitkällään laitumella, luulimme sen vain nukkuvan ja nauttivan, mutta hetkeä myöhemmin laitumelle  oli pullahtanut uusi tulokas. Naaras, joten se jää tänne kasvattamaan laumaa. Alle puolen tunnin ikäisenä se pyrki jo sorkilleen.

Polven hiukan parannuttua olemme jatkaneet iltakävelyjämme koirien kanssa. Eräs lähitilallisista – kuusikymppinen poikamies – käy lypsytöihin samoihin aikoihin, iltakymmeneltä. Mistä lie johtuu ettei ole löytänyt morsianta itselleen. Ehkä hänen pitäisi ilmoittautua tositv-ohjelmaan?

Kuvissa lemmenkipeiden maajussien kunniaksi kukkia ja mehiläisiä. Ja yksi perhonen. Lisää perhoskuvia PhotosAlmassa. 

Kiipeilyä

Neljäs Portugaliin sijoittuva rikosromaanini alkaa olla loppusuoralla, sitä viimeistellään kustannustoimittajan kanssa hyvissä ajoin ennen ensi vuoden alkuun suunniteltua ilmestymistä. Jälleen tositapahtumien inspiroima tarina vei minut tutkimaan Porton Ribeiran hämyisiä kujia ja portaita, joille kirjan tapahtumat sijoittuvat. Otin kuvia kansigraafikolle antamaan osviittaa siitä millaista paikan päällä on. Jännityksellä odotan kansiluonnoksia.

Vanhoissa kaupungeissa kapeat kujat ovat tavallisia. Ei ennen ajettu autoilla, hyvä jos hevosten vetämillä kärryillä. Porton Ribeira on kuitenkin enemmän kuin kapeita kujia: osa alueesta sijaitsee jyrkässä rinteessä, ja kujat muodostuvat portaista. Käydessäni siellä ensimmäisen kerran noin kymmenen vuotta sitten tuttavani varoitti liikkumasta siellä yksin edes päiväsaikaan. Joillakin kulmilla on huumekauppaa, prostituutiota ja muuta niiden liepeille pesiytynyttä oheistoimintaa. Nyt näyttää siltä, että turismi on työntämässä niitä muualle, sillä ennen autioille aukioille on ilmaantunut ravintolapöytiä kirjavine päivänvarjoineen ja hellettä ja ylämäkeä huokailevat matkailijat kulkevat kujilla.

Lähdin liikkeelle rannasta pitkin Barredon portaita. Siinä kiivetessäni ja sivukujille eksyessäni ajattelin, miten perheenisät ja -äidit kantavat kauppakassinsa matkan takaa, sillä autolla ei ole asiaa niille kulmille. Entä miten sairastunut viedään hoitoon, miten palokunta pääsee paikalle, miten jätehuolto toimii, miten tuodaan uusi sohva ja viedään pois vanha patja. Arjessa on omat haasteensa kun koti on portaiden varrella.

Toivon, että portaiden varsilla olevat talot pysyisivät portolaisten koteina ja ettei turistimajoitus leviäisi niille. Kaupunki on kiinnostava niin kauan kuin siellä on tavallista elämää, kissoja torkkumassa kujankulmassa, vanha nainen kurkkimassa ikkunassa, pyykkiä kuivumassa ja avoimesta ikkunasta vyöryy tuhdin kotiruuan tuoksu. Sitten kun joka toisessa talossa on elegantti boutique-hotelli tai naurettavan pieniä annoksia tarjoava bistro, on kaikki menetetty.  

Uskon, että alue pitää pintansa siitä yksinkertaisesta syystä, ettei ketään turistia huvita raahata matkalaukkujaan pitkin kapeita ja epätasaisia portaita yölennon jälkeen tai aamulennolle lähtiessä. Sopivampiakin paikkoja hotelleille löytyy. Jopa sellaisia, joiden oven eteen pääsee taksilla.

Kapuamista on ollut muutenkin kuvausretken jälkeen. Pari viikkoa sitten saamani suru-uutinen kiskaisi minut pimeään, upottavaan kuoppaan, josta yhä yritän kiivetä pois. On erityisen vaikeaa hyväksyä kuoleman lopullisuus ja peruuttamattomuus silloin kun se on tapahtunut ihmisen omasta päätöksestä. Kun on mennyt, on mennyt eikä palaa koskaan. Me rajan tälle puolelle jääneet yritämme rämpiä eteenpäin jossitellen entä jos olisimme tehneet jotain toisin. Olisiko sillä ollut jotain merkitystä? Ehkä olisi, ehkä ei. Emme koskaan saa tietää. 

Tuntuu siltä että tähän pitäisi keksiä jokin loppukevennys. Suomen helteissä kärvisteleville tiedoksi, että käytän yhä villasukkia (yölläkin) ja nyt on villatakin päällä myös lämmin huivi. Hihittäkää sille. Aamulla pistin sentään hameen päälle mutta ennen lounasta vaihdoin sen housuihin kun alkoi polvia kolottaa. Hekottakaa pois. Atlantilta rinnettä ylös puhaltava kylmä viima vie halut puuhata pihalla vaikka aurinko paistaakin, ja talokin pysyy kohtuullisen viileänä. Pyykit sentään kuivuvat, ja se on jo jotain.

Lisää kuvia ribeiralaisilta portailta löytyy täältä: PhotosAlma

Alman Tino

Nuori uros (ei Tino) poseeraa kameralle.

Kirjoitin kolme vuotta sitten Almasta, jonka kaunis Linda-emo menehtyi poikimisen jälkeen (lue juttu täältä, jos pystyt). Ilman emonmaitoa Alman kasvu oli hidasta, vaikka se saikin pulloruokintana korviketta ja myöhemmin myös proteiinipitoista rehua perinteisen heinän ja ruohon lisäksi. Huolestuneena seurasin sen kehittymistä. Hyvissä ajoin Carlos eristi sen lauman uroksista, ettei se tulisi tiineeksi (liekö oikea termi) liian varhain kuten emonsa.

Pulloruokittu Alma on muita kesympi, jos sille ojentaa kätensä, se tulee lähemmäs ja lipaisee, kun muut naudat kavahtaisivat. Se antaa rapsuttaa sarviensa välistä. Se on perinyt emonsa kauniit piirteet ja kiharaisen turkin. Karjankasvatus ei ole kuitenkaan lemmikkien pitämistä. Naaraiden tehtävä on tuottaa jälkeläisiä, siitossonnia lukuun ottamatta muiden uroksien tie vie lautaselle. Se vain on niin. Jos kitukasvuinen Alma ei vahvistuisi ja kehittyisi, sillä olisi sama kohtalo.

Kamut: Tino ja sen veli.

Ajan mittaan Alma kasvoi, hitaasti, mutta sinnikkäästi. Se pääsi muun lauman joukkoon, ja muutama kuukausi sitten huomasin sen vatsan alkavan pullistua. En uskaltanut vielä huokaista helpotuksesta. Niin moni asia voi mennä pieleen, varsinkin kun on kyse ensipoikijasta. Kun Alman poikimisen aika läheni – sen näkee utareiden kasvamisesta – olimme Carlosin kanssa molemmat hermostuneita. Sujuisiko tällä kertaa kaikki hyvin? Henkisesti olin valmis lyömään hanskat tiskiin jos menettäisimme Almankin.

Kaikki sujui hyvin. Pari viikkoa sitten Carlos kipusi yläkertaan kertomaan, että vasikka oli syntynyt. Ihan yllättäen, ihan itsestään, ilman apuja. Pian se oli jo jaloillaan ja pyrki utareille. En uskaltanut ottaa niistä kuvia, olin vielä niin peloissani. Oli kylmää ja sateista, vasikkapolo tärisi vilusta. Vastasyntynyt voi saada keuhkokuumeen ja kuolla. Ensimmäiset pari viikkoa Alma poikasineen olikin yöajat ja tuulisimmat päivät sisällä navetassa.

Kasvivärjätty sukkalanka.

Uusi tulokas näyttää ihan Tinolta. Tiedän, en saisi antaa sille nimeä enkä kiintyä siihen. Siitä ei voi tulla seuraavaa siitossonnia, se ei ole puhdasrotuinen minholainen nauta, joten sen elämän tarkoitus on se toinen vaihtoehto. Silti ilahduttaa katsella sitä loikkimassa Alman ympäri, pitkin laidunta, käyvän maate viikkoa nuoremman, silti isokokoisemman velipuolensa viereen. Kaverukset kulkevat kimpassa ja käyvät välillä emojensa luona aterioimassa.

On aina hyvä kun vasikat syntyvät keväällä. Niillä on koko pitkä kesä aikaa kasvaa ja vahvistua ennen talven sateita ja tuulia.

Tätä kirjoittaessa istun vaihteeksi Frankfurtin lentokentällä odottamassa jatkolentoa Helsinkiin ja mietin, miten yhteen ihmiselämään mahtuukin niin monenlaista osa-aluetta. On karjanhoitoa, opaskeikkoja, valokuvaamista, muistisairaasta vanhuksesta huolehtimista, kirjoittamista ja siitä puhumista, kaikenlaista touhuamista hillonkeitosta villalankojen värjäykseen ja sukkien neulomiseen. Entisessä elämässä oli hektinen toimistotyö ja vähäinen, väsynyt vapaa-aika, arkea pilkkoivat lomamatkat. Ei juuri muuta.

Jos voisin valita uudestaan, valitsisin samoin.

Pian pääsen jälleen puhumaan kirjoista ja kirjoittamisesta yleisön edessä. Kirjan ja ruusun päivänä, tiistaina 23.4. kerron uusimmasta kirjastani Syyllisyyden ranta seuraavissa paikoissa Helsingissä:

16.00 Akateeminen kirjakauppa (Pohjoisesplanadi 39) 

17.30 Sellon Suomalainen kirjakauppa

19.30 Rosebud (Kolmen sepän patsas) KELLONAIKA PÄIVITETTY

Ja keskiviikkona 24.4. klo 18 Kallion kirjasto. Suuri kiitos Innon aikaansaavalle väelle tilaisuuksien järjestämisestä!

Tervetuloa tutut ja tuntemattomat!

Leijailua

Pino kirjoja odottaa noutajiaan. 

Olo on viime päivinä ollut kuin lumihiutaleella. Sellaisella, joka hiljalleen keinuen leijailee ennen kuin lätkähtää pehmeästi maahan ja liittyy muiden kaltaistensa joukkoon. On kevyt olo, luottavainen ja tulevaisuuteen kurkottava. Tosin kevään tullen lumihiutale sulaa ja päätyy mereen muiden vesipisaroiden kanssa. Minä en.

Lauantaina oli kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden rannan julkistustilaisuus. Uhmaten Helsingin jäisiä ja sohjoisia katuja paikalle oli saapunut mukavasti väkeä. Myös tuttuja liki neljänkymmenen vuoden takaa, jolloin asuin Siperiassa: senaikainen koulukaverini, opettajani sekä myös isäni työtoveri, joka opetti minulle kitaransoittoa. Olin niin yllättynyt, että menin melkein mykäksi. Mukana oli myös syyskuiselta opaskeikalta tuttuja, sukulaisia, entisiä työkavereita, ystäviä ja muita ihania ihmisiä. Kiitos teille!

Julkkareissa. 

Viime viikko oli muutenkin vauhdikas. Haastattelut kolmeen lehteen, ystävätapaamisia, sairastelevan tädin luona vierailua, eilen vielä pieni haastattelu suorassa radiolähetyksessä YLE Suomessa. Kun ottaa huomioon, että kotosalla saattaa vierähtää pari viikkoa etten käy samalla kadulla olevaa maatilamyymälää tai roskasäiliötä pidemmällä, voi arvata että olen käynyt sellaisilla ylikierroksilla että yöunet ovat olleet levottomia. Varsinkin kun Suomessa on niin kuuma. Unisukkia ei ole tarvinnut.

Uunituoreesta kirjasta alkaa hiljalleen tipahdella palautetta. Piti ihan käydä kirjakaupoissa ihastelemassa miltä näyttää kun omaa kirjaa on myyntipöydällä vino pino. Tänään kävin toistamiseen, ostamassa kirjekuoria, ja ilokseni huomasin pinon vailtuneen. Myyntiä edesauttavat kustantajan markkinointiponnistukset. Onnea on kustantaja, joka panostaa markkinointiin. Nykyaikana se ei ole itsestäänselvyys, vaikka henkilökohtaisesti ihmettelen mitä itua on kustantaa kirja jolle ei haluta hankkia lukijoita. Hmm.

Myös äänikirjasta on tullut positiivista palautetta, vaikka aluksi hirvitti. Portugalinkielisten lausahdusten ja nimien ääntämysohjeista tuli nimittäin viisisivuinen lista. 

Helsingissä oli vielä alkuviikosta paljon lunta. 

Suomi-päivät ovat päättymässä, ja huomenna suuntaan kohti kotia ja keväisiä ilmoja. Innolla odotan pääsyä neljännen Rui Santos -dekkarin kimppuun, sillä viime viikolla sain siihen ensimmäiset kustannustoimittajan kommentit. Työstämistä on vielä paljon, mutta kuten varmaan olen muutamaan kertaan todennut, en minä työtä pelkää.

Pieni surun sirunen on varjostanut Suomessa vietettyä viikkoa. Kesy kanamme nimeltä Kana katosi jälkiä jättämättä. Carlos etsi sitä kaikkialta, muttei löytänyt edes höyheniä. Pohdimme  veikö Kanan kettu, kulkukoira vai petolintu? Tiesimme riskin, kun se vietti valitsemaansa vapaata elämää nautojen seassa turvallisemman kanojen aitauksen sijaan, mutta emme halunneet pakottaa sitä takaisin vankeuteen. Elämänsä viimeiset kuukaudet Kana oli aidosti onnellinen kana.

Kana (n. 2016-2019).

Juuri äsken kuulin rottweilerinpuolikas Gaian löytäneen Kanan höyheniä läheltä traktoripolkua. Asialla oli todennäköisesti ollut nälkäinen kanahaukka.

Viimeaikaisten uutisten valossa voi tuntua naurettavalta surra yhtä kanaa. Mutta Kanan tunsin, niitä muita en, ja olen myös äärettömän eläinrakas. Tunnen sympatiaa kanahaukkaakin kohtaan, vaikka mieluummin olisin suonut sen valinneen kohteekseen jonkun lähitienoon lukuisista puluista.

Lue Kanan elämästä täältä. 

Ristiriitaisissa tunnelmissa matkasin Suomeen, aivan vastaavissa lähden paluumatkalle. Elämä on. Laiffii. Ja sitten se jatkuu. 

Ensi kerralla erilaiset jutut. Millaiset, se on itsellenikin vielä arvoitus.

Tyhjiö

Kolmannen rikosromaanini Syyllisyyden ranta julkistustilaisuus lähestyy ja jännitys tiivistyy. Kirjaa on jo kaupoissa ja kirjastoissa, mutta itse en ole vielä pidellyt sitä käsissäni. Odotan sitä, kun saan avata sen, kuulen sen pienen narahduksen, jonka korkkaamaton kirja päästää, ja tunnen paperin ja painomusteen tuoksun. Lehteilen sitä, ja pieni ilmavirta leyhyää kasvoille. Silmäilen sitä, sanoja ja lauseita jotka ovat tulleet jostain sisältäni. Laitan sen kiinni ja lasken pöydälle ja ihmetellen katson sitä, kolmatta hengentuotostani.

Jännittää, millaista palautetta kirjasta alkaa tulla, tai tuleeko mitään palautetta. Saman kanssa painii moni kirjailija; kirja on ulkona maailmalla, mutta kukaan lukija ei kerro mitä mieltä siitä on. Pahinta on hiljaisuus. Kirjailijan nahoissa olevalle se tuntuu välinpitämättömyydeltä. Siltä, ettei kirja ole herättänyt minkäänlaisia ajatuksia tai tuntemuksia. Että se on vain otettu ja pureskeltu ja nielty pois tai vielä pahempaa, sylkäisty menemään kuin viimeiset arominsa antanut purukumi. Ja sen jälkeen unohdettu.

Kuka tahansa toivoo palautetta tekemästään työstä. Se kannustaa jatkamaan ja pyrkimään kohti vielä parempaa suoritusta. Palaute kertoo missä on onnistunut ja missä on mennyt pieleen. Se auttaa kehittymään.

Jos nyt näin kirjoitettuani saan seuraavasta kirjasta roppakaupalla kritiikkiä niin voin vain todeta että hah, itsepähän kerjäsin.

Kun käsikirjoituksen saa pois käsistään, iskee tyhjyyden tunne. Tarina on saatu ulos sisuksista, mutta se jätti jälkeensä tyhjiön. Yöllä herää eikä ole käsikirjoitusta pohdittavana ja alkaa miettiä aivan toissijaisia asioita. Kuten sitä mitä tekisi seuraavaksi käsityöksi, tai leipoisiko pikkuleipiä vai sämpylöitä, paistaakohan päivällä aurinko että voisi pestä keittiön lattian. Joskus alkaa miettiä vähän isompiakin asioita, ja niihin aamuyön pimeät tunnit ovat huono aika. Kaikki näyttää vähän synkemmältä kuin mitä oikeasti on.

Paras lääke tyhjiön täyttämiseen on alkaa kirjoittaa jotain uutta. Niinpä marraskuun lopussa kun Syyllisyyden ranta lähti taittoon ja oikolukuun jne., jatkoin neljännen Rui Santos -dekkarin kirjoittamista.  Helpotus oli kuitenkin vain väliaikainen, sillä viime sunnuntaina käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajalle kommentoitavaksi. Nyt jännään sitäkin, millaista palautetta siitä tulee ja millainen rutistus täytyy tehdä ennen kuin tarina on valmis.

Tyhjiöillä on kuitenkin taipumus täyttyä, ja kirjoittamiselta vapautuneen energian saa helposti uppoamaan matkavalmisteluihin. Kävin eilen vaateostoksilla. Ostin kokoa 40 olevan hameen, kun normaalisti käyttämäni 38 näytti pieneltä. Kotona sovitin hametta ja kyllä sai vetää niin vatsaa kuin pakaroita sisään, että makkarankuori mahtui päälle. Aamulla kävin vaihtamassa hameen ja ihmettelin myyjälle, että olenpa minä lihonut. Myyjä totesi: ”Olette katsonut italialaista kokoa. Portugalissa se vastaa kokoa 36.”

Ja minä kun olin jo alkanut suunnitella elämäni toista laihdutuskuuria. Helpotus oli niin valtaisa, että melkein jalat meni alta.

Näin ristiriitaisissa tunnelmissa suuntaan lauantaina kohti Helsinkiä. Harmaan sateen sijasta pääsen nauttimaan valkoisesta lumesta.

Loppuun vielä pieni makupala Syyllisyyden rannasta. Julkistustilaisuus siis lauantaina 9.2. klo 13.30 Rikhardinkadun kirjastossa (Lukusali 3. krs). Ilmoitus löytyy täältä. Tervetuloa!

Kuvissa Syyllisyyden rannan tapahtumapaikkoja.


*****

Aurinko tunkeutui sisään puoliksi avointen ikkunaluukkujen välisestä raosta. Sen valokiilassa leijaili miljoonia pölyhiukkasia. Ne kimalsivat kuin timantit, tanssivat ja ajoivat toisiaan takaa, mutta leijuivat vääjäämättä hiljalleen alaspäin, sillä niitä koskivat samat painovoiman lait kuin kaikkea materiaa maan päällä. 

Rafael heräsi, kun valokiila osui häntä silmiin. Hän siirsi päätään sivummalle tyynyllä ja raotti silmiään, leijui pienen hetken ajan pölyhiutaleen lailla siinä painottomassa tilassa, jossa ihminen on kun herää syvästä unesta eikä heti muista missä on. Todellisuus on nyrjähtänyt sijoiltaan, se sekoittuu muistojen ja unien muodostamaan verkkoon, ja ihmisen täytyy ponnistella saadakseen siitä taas otteen.

Luksuselämää

Pilkoin lauantai-iltana aineksia salaattia varten, kun keittiön loisteputken valossa huomasin käsieni, varsinkin vasemmanpuoleisen, sinertävän. En ollut edes huomannut niitä paleltavan. Olen niin tottunut siihen. 

Olemme viimeiset pari viikkoa saaneet nauttia kirkkaan aurinkoisista ja ennen kaikkea ihanan kuivista päivistä, mutta niiden myötä myös kylmistä öistä. Maa on aamulla kuurassa. Se koskee niin pihanurmikkoa kuin talon vierestä alkavia laitumia ja peltoja. Vielä puolenpäivän aikaan varjopaikoissa on valkeaa, vesi riitteessä hedelmätarhalla olevassa vesisäiliössä.

Oliivipuu tarkenee. 

Sängystä on vaikea päästä ylös. Kerään rohkeutta. Yksi, kaksi, kolme, NYT! Sen sijaan että nousisin, vedän flanellilakanaa nenän peitoksi. Carlos on noussut jo ajat sitten, hytissyt vaatteet päälleen ja lähtenyt keittiöön kolistelemaan aamiaistaan. Nautin aamun rauhallisuudesta, siitä, että voin suunnitella päivän kirjoituksia unen virkistämin aivoin. Ylös on kuitenkin päästävä, joten taktikoin: jätän aamuyöllä käymättä vessassa mutta hörpin silti pitkin yötä yöpöydällä olevaa jääkylmää vettä. Luonto ajaa tikanpojan puuhun ja keski-ikäisen naisen aamupissalle. Siitä on hyvä jatkaa.

Keittiössä hengitys höyryää. Ikkunoita aurinkoon on vain yksi ja sekin pieni, eivätkä koirat anna oven pysyä kiinni. Kumpikin vuorollaan ne rämäyttävät sen auki ja jäävät istumaan oven lähellä olevalle matolle ja katsovat ulos. Pistän oven kiinni, kohta se on taas auki. Suunnittelen ovipumpun hankintaa. Tai koiranmentävää luukkua.

Kohmeisia käsiä on hyvä lämmitellä puurokattilan päällä. Kunnes alkaa tuntua poltetta. Puuron hautuessa korjaan yön aikana kuivuneet (kylmät) astiat pois, annan koirille ja kissalle ruokaa, käyn viemässä pihan perällä olevalle pyykkinarulle jotain, ihan mitä vaan. Siellä aurinko paistaa niin kuumasti, että joskus pitää vähentää vaatekerroksia. Jos auringonpaisteessa voisi kirjoittaa, kirjoittaisin siellä.  

Vanhanrouvan voinnin heikennyttyä hän viihtyy omassa sängyssään siihen saakka kunnes illalla sytytämme takkaan tulen ja tuomme hänet alakertaan. Sen myötä kirjoituspaikkani on siirtynyt omalta vuoteelta olohuoneen sohvalle. Jokailtaisen lämmityksen ja etelään ja länteen olevien ikkunoiden ansiosta siellä vallitsee sentään jonkinlainen lämpö. Hengitys ei höyryä vaikka olisi juuri hörpännyt kuumaa teetä. Tein muuten teemukillekin villapaidan.

Mitäkö sitten kirjoitan? Neljättä Rui Santos -dekkaria. Ensimmäinen versio on loppusuoralla, ja pienen tarkistuskierroksen jälkeen se lähtee kuun lopussa kustannustoimittajalle ensimmäisiä kommentteja varten. Kirjoitan innolla Innolle. Joulunpyhien pakottama kirjoitustauko oli liki riipivä. En malta käydä missään, jollei ole aivan pakko, en ole blogillekaan uhrannut montaa ajatusta. On luksusta, kun saa keskittyä tekemiseensä näin täysipainoisesti. Mitä nyt kotityöt vähän häiritsevät – ja välillä kertyvät.

Vein maton tuulettumaan. Se oli vallattu ennen kuin ehdin selkäni kääntää. 

Ajattelen joskus, etten kestä tätä kylmyyttä lopun ikääni, mutta kun ajatus lakkaa luistamasta ja veri jähmettyy käsiin, otan koirat ja lähden peltotielle kävelylle, muutan mieleni. Kissa seuraa kulkuamme kattojen päältä. Koppaan hedelmätarhasta mukaan pari mandariinia ja mutustelen niitä kävellessä. Siinä vaiheessa iltapäivää aurinko on jo matalalla, hipoo melkein puiden latvoja. Varjot ovat pitkiä ja vahvoja, ruoho häikäisevän vihreää, sähköjohdoille kerääntyneet kottaraiset kikertelevät ja lähettyvillä bääkii vuohi. Kun päästän koirat vapaiksi, ne viilettävät kuin torpedot, pistävät jarrut pohjaan kun kirsussa tuntuu kiinnostava tuoksu. Se voi tulla myyrästä, sisiliskosta tai edellisenä päivänä lirautetusta koiran käyntikortista.

Tällaisina päivinä kylmyyden kestää. Aurinko kompensoi. Tuoreet luomuhedelmät kompensoivat. Mahdollisuus tehdä sitä mitä on aina halunnut tehdä kompensoi. Asiat ovat tasapainossa. Se on luksuselämää. 

Sitten kun saamme vettä pari viikkoa yhtä kyytiä, voin tietysti tulla toisiin ajatuksiin.

Lopuksi pieni maistiainen helmikuun alussa ilmestyvästä rikosromaanistani Syyllisyyden ranta. Julkistustilaisuus pidetään lauantaina 9.2. klo 13.30 alkaen Rikhardinkadun kirjaston lukusalissa (3. kerros) . Tervetuloa!

******

Oli laskuveden aika, meri vetäytyi rannalta paljastaen karikoita, joiden olemassaolosta tiesivät parhaiten kylän kalastajat. Pian veden vallasta vapautuneilla mustilla, limaisilla kallioilla tasapainoili simpukoiden kerääjiä pienet sangot käsissään. Heidän tummat siluettinsa piirtyivät vasten lämpimänkeltaisena hehkuvaa taivasta. Aurinko oli valumassa kohti horisonttia, se leimusi tulipallona, joka merta koskettaessaan jakautui kahdeksi puolikuun muotoiseksi osaksi. Oliko se kangastus vai heijastus? Kosteutta ilmassa ilman muuta. Se minkä tiesi todeksi näytti harhalta, vai oliko se päinvastoin? 

Rafael rauhoittui, hengitys tasaantui. Maailmassa oli niin paljon kauneutta, niin paljon hyvää joka salpasi hengen ja nosti ilmaan ja kannatteli. Miksi kaiken sen keskellä piti olla sellaista, joka veti pinnan alle ja hukutti?

Loppurutistus

Työpiste on talven tullen siirtynyt sänkyyn. Seuraa pitää Kisu. 

Ei, kyseessä ei ole blogin loppu, vaikka pitkähkö tauko on ollutkin. Olen rutistanut valmiiksi seuraavan rikosromaanin käsikirjoitusta yhdessä kustannustoimittajan kanssa. Tällä viikolla se lähtee taittoon, huom. aikataulusta etuajassa, ja putkahtaa painosta tammikuun lopulla. Julkistustilaisuus pidetään Helsingissä helmikuun alussa, siitä tarkemmin lähempänä ajankohtaa.

Nykyään puhutaan paljon siitä, että kustantajat eivät enää panosta kustannustoimitukseen, vaan odottavat heille lähetettyjen käsikirjoitusten olevan likimain loppuun asti viimeisteltyjä. Tosiasia on kuitenkin se, että harva kirjailija ihan itsekseen pystyy huomioimaan jokaisen pienen yksityiskohdan, poistamaan mahdolliset ristiriitaisuudet ja sanatoistot, kun jo juonenkulunkin kanssa on mietittävä vaihtoehtoisia polkuja. Rikosromaanissa tai dekkarissa se vielä korostuu, sillä johtolankoja on ripoteltava sopivassa määrin ja helposti kirjoittaa asioita ristiin. Olenkin erittäin iloinen siitä, että uusi kustantajani Into halusi panostaa kustannustoimitukseen kuin myös siitä, että sain niin erinomaisen kustannustoimittajan. Hän kyllä murhasi aika monta minulle mieleistä lausetta ja kielikuvaa, mutta samalla ymmärrän miksi. Hän pisti minut myös mm. täydentämään dialogeja ja syventämään henkilöhahmoja. Lopputulos on paljon täyteläisempi ja viimeistellympi kuin mihin yksin olisin pystynyt. 

Vasemmalla haastattelija Eeva Vuortama, keskellä tämän blogin kirjoittaja ja oikealla kirjailija Vera Vala.
(Kuva: Leena Marjola)

Lokakuun lopussa pyörähdin Helsingin kirjamessuilla, missä osallistuin paneelihaastatteluun yhdessä Italiassa asuvan kirjailija Vera Valan kanssa. Koska messuilla on valtavasti ohjelmaa usealla eri lavalla tyrmistyttävän runsaan kirjatarjonnan lisäksi, odotin että meitä olisi kuulemassa pari kourallista ihmisiä, joista puolet tuttuja. Oli jälleen kerran kiva olla väärässä! Katsomo oli täynnä. 

Paneelihaastattelun jälkeen piipahdin Myllylahden osastolle ja siellä odotti yllätys: seiskaluokan aikainen opettajani Siperiasta. Kyllä, rakas lukija, luit oikein: Siperiasta. Asuin siellä melkein vuoden isäni ollessa asennusvalvojana. Meitä oli varmaan noin parinsadan hengen suomalaisyhteisö ja sillä pieni yksityiskoulu. Parhaimmillaan koulumatka oli noin kymmenen askelta naapuriin, pahimmoillaan lähimpään venäläiskouluun läpi neljänkymmenen asteen pakkasviiman. Suomen Höyhenen untuvavaatteissa muistutimme astronautteja, mutta niissä tarkeni.

Kerron Siperiasta lisää ehkä joskus toiste, jos herkeän nostalgiseksi. Oli kuitenkin oikein mukavaa tavata senaikainen opettajani, samoin oli kivaa nähdä muutama muu tuttu messuilla. Ensi vuonna toivottavasti uudestaan. 

Sieniä on saatava vaikka ne pitäisi kaivaa lumen alta! 

Hyisen kylmiä hetkiä koin Suomessa käydessä metsässä. Sieneen oli pakko päästä, vaikka satoi lunta. Suppilovahverot kaivettiin lumen alta. Hyviltä ne silti maistuivat. Illalla sain sulatella kohmeisia käsiä ja jalkoja saunassa. Ahh! 

Pian kotiin palattuani sain Suomesta kirjeen. Siinä kerrottiin, että minut on hyväksytty Suomen Kirjailijaliiton jäseneksi. Olin kuvitellut että jäseneksi huolitaan kuka vaan joka on kirjoittanut kaksi kutakuinkin asiallista kirjaa, mutta sittemmin luin että vain puolet hakemuksista hyväksytään. Vähän aikaa sai siis olla jännityksessä. 

Käsikirjoituksen valmistuttua voisin vähän aikaa olla ja istua kädet ristissä peukaloita pyöritellen, mutta taitaa jäädä väliin. Kirjeenvaihtoa pitää saattaa ajan tasalle, varailla alkuvuoden matkoja, Portossa ja Ikeassakin pitäisi käydä. Ilmat eivät (onneksi) kannusta suursiivoukseen, jolle kyllä olisi tarvetta mutta olemattoman vähän intoa tehdä sitä. Jospa ennen joulua sitten. Kunhan olen pari päivää hoidellut asioita, käyn käsiksi seuraavaan, neljänteen rikosromaaniin. Se on jo hyvällä alulla, mutta sattuneesta syystä se on ollut sivussa.

Joulu-tammikuun tietämillä julkaisen blogissa pieniä makupaloja tulevasta kirjasta. Sitä ennen kerron kuitenkin vielä ihmekanasta, joka pääsi siihen mukaan.