Aina ei tiedä mistä aloittaa. Joskus ei osaa
lopettaa. Käsityöihmisenä tiedän, että voin ottaa langan, tehdä siihen solmun,
pujottaa siihen koukun ja tehdä silmukan toisensa perään, ketjuksi, sitten
virkata ketjuun lisää silmukoita, tehdä siitä neliön, patalapun, vaatekappaleen,
laukun, torkkupeiton, pienen korin tai maton. Melkein mitä vaan. Kun on
viimeisen silmukan aika, katkaistaan lanka ja vedetään se silmukan läpi.
Kiristetään ja päätellään langanpäät. Se on valmis.
Tarinoiden kanssa on sama juttu. Myös blogipäivitysten kanssa on sama juttu. Aloitetaan pienestä silmukasta, yhdestä
sanasta, kirjoitetaan niitä ketjuksi, lauseiksi, kokonaiseksi kappaleeksi,
yhdistetään kappaleet toisiinsa, leikataan pois turhat rönsyt ja saadaan
kokonainen tekstintekele.
Ei se ole sen kummempaa.
Silti on joskus vaikea tietää mistä aloittaa.
Se ensimmäinen sana, se on usein vaikein. Ensimmäinen lause myös. Lukeeko
kukaan pidemmälle, jos aloitan blogipäivityksen ”Kävin sitten Suomessa ja...”
Ulkosuomalaisen Suomen reissut noudattavat useimmiten samaa kaavaa. Ei niissä oikein ole mitään kerrottavaa.
Siitä huolimatta minun on pakko kertoa, että
kuun alun matka oli antoisa. Enkä oikeastaan muuta tehnyt kuin heiluin
maalipensseli tai -tela kädessä. Toki kastelin niitä välillä maaliin. Hankin samalla
itselleni cabelos brancos, eli
harmaita tai suoraan suomennettuna valkoisia hiuksia. Kattoa maalatessa olisi
hyvä olla hattu päässä.
Miksi matka sitten oli antoisa? Ensinnäkin
sain seurata, miten viimeksi 80-luvulla remontoitu tummasävyinen asunto 1800-luvun
lopulla rakennetussa hirsitalossa muuttui vaalean valoisaksi. Sain huomata myös
sen, että jaksoin riehua maalaustöissä jopa kymmenen tuntia päivässä. Asuin
remontin keskellä, ja iltaisin olin niin puhki, että istuin huoneiston ainoaan
nojatuoliin takeaway- tai einesruokalautasellinen sylissäni, nostin jalat
maalipöntön päälle ja söin ja tuijottelin seiniä siihen saakka kunnes menin
petiin lukemaan Joel Dickerin kirjaa Totuus Harry Quebertin tapauksesta. Unen
tulo oli silti tiukassa, sillä kävin ylikierroksilla.
Antoisinta oli kuitenkin tehdä töitä veljeni
kanssa. Vajaan kahden viikon aikana vietimme aikaa yhdessä enemmän kuin
viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Juttelimme, suunnittelimme remonttia,
kuuntelimme radiota töitä tehdessämme, olimme hiljaa. Hankimme kauniin keittiön,
jossa ruokaa tulee laittamaan joku muu. Harmittelimme, kun äidiltä peritty
asunto menee myyntiin. Olisi kiva jos hän olisi saanut asua siinä vielä.
Kotona Portugalissa odotteli kirkas
auringonpaiste, hymyilevä Carlos, hepuloivat koirat ja kukkivat luumu- ja
persikkapuut. Vanharouva totesi: ”Ei tainnut matka lihottaa”. No ei, ei sillä työmäärällä mitä tuli tehtyä ja vaikka yhtenäkin iltana söin melkein täyden kebab-annoksen. Lepolomaa ei ollut tiedossa kotonakaan. Kävin käsiksi
siivoustöihin ja pyykkivuoren valloittamiseen. Ryhdyin heti myös jatkamaan
kesken jäänyttä käsikirjoitusta, sillä kahden viikon tauko kirjoittamisessa
aiheutti paineen tuntua päässä. Piti saada tekstiä purettua sieltä.
Vaikka tällä hetkellä kärvistelemmekin
takatalven kourissa, saa jo pidentyneistä päivistä kummasti energiaa kun mielessä pitää sen,
että kesää kohti mennään. Naapurin laitumella muutaman päivän ikäinen, vielä
vitivalkoinen karitsa hyppii ja loikkii ja pässit puskevat toisiaan päähän, ensimmäiset pääskyset ovat saapuneet
ja västäräkit häipyneet, valkoiset kallat täplittävät pellonlaitaa ja syksyllä lehtensä
pudottaneiden puiden silmut turpoavat päivä päivältä, puhkeavat kohta pikkuruisiksi
hiirenkorviksi. Tärkeintä on kuitenkin valo, olkoonkin vaikka pilviverhon
vaimentamaa. Hetkittäin ne pilvetkin antavat periksi ja antavat auringon
paistaa. Siitä se kevät alkaa.
Arkistosta kaivetuissa kuvissa valo läsnä tavalla tai toisella.