Olin eräänä päivänä lähimmällä metroasemalla
odottamassa kulkuvälinettä, kun luokseni käveli mies pyytämään kolikkoa
kuluneella äänellä. Hänellä oli likaiset ja resuiset vaatteet, parta kuin risukasa ja
hiukset jo pitkän aikaa leikkaamatta. Hän hajahti. Mies näytti siltä, että raha
menisi alkoholipitoiseen juomaan tai johonkin vielä vahvempaan, enkä halunnut
sitä tukea. Tiedän, tämä oli pelkästään habituksen perusteella vedetty
johtopäätös ja no, tuskin osui kovin pieleen.
Mies häipyi paikalta mutta palasi muutaman
minuutin kuluttua kantaen muovipussissa täytettyjä sämpylöitä. Hän käveli
suoraan luokseni ja tarjosi sämpylää. Kiitin kohteliaasti ja sanoin
lounastaneeni juuri, mikä olikin totta. Omatuntoani alkoi kuitenkin kaihertaa.
Ennakkoluulojeni vuoksi en ollut yhtä lanttia halunnut antaa, mutta mies oli valmis jakamaan siitä
vähästä mitä oli saanut, ei ehkä ystävällisyyttään vaan opettaakseen minulle jotakin.
Lauantaiseen tapaan kävin lähitilalla
ostamassa vihanneksia pari viikkoa sitten. Muita asiakkaita ei ollut eikä
hetkeen tullut, joten kerrankin meillä oli rauhallista jutella Vihannesnaisen, Rosan
kanssa. Kysyin aikooko hän mennä katsomaan Tony Carreiraa, joka esiintyisi
illalla suuren meijerifirman järjestämässä maatalousnäyttelyssä. Rosa huokaili,
että ei hän jaksa, hän haluaa levätä. Vielä puolenyön aikaan hänen pitää
käyttää diabetesta sairastava anoppinsa vessassa ja antaa tälle ruokaa. Joskus
hän on jo aamuviideltä lypsämässä lehmiä. Viljelyksetkin on hoidettava, että
olisi vihanneksia ja hedelmiä mitä myydä ja laittaa omalle lautaselle. Monesti
iltaisin kun käymme koirien kanssa kävelylle, heiltä kuuluu vielä lypsykoneen
kolinaa. Kello on silloin yli yhdeksän.
Vaikka välillä huokaileekin väsymystään, on Rosa
silti hyväntuulinen. Nauraa ja leväyttää hampaattoman hymyn, tarttuu luutaan ja
alkaa harjata kaupan virkaa toimittavan autotallin lattiaa.
”Hän ei valita koska ei tiedä muusta”, sanoin
illalla Carlosille. ”Syntynyt tekemään töitä”, hän vastasi. Ja elää muuten
varmasti aika pitkään.
Meijerijätin lisäksi myös Vila do Conden
kaupungissa pidetään vuosittain maatalousnäyttely. Lähdimme sinne
perjantai-iltana illallisen jälkeen, tietenkin. Minua kyllä surettaa nähdä
häkkeihin suljettuja ajokoiria ja kirkkaiden valojen alla aitauksissa olevia
nautoja, hevosia ja muita eläimiä, jotka varmaan siihen aikaan illasta
mieluummin nukkuisivat kuin kuuntelisivat esiintymislavalta raikaavaa pimbaa tai ranchoa. Mukaan on kuitenkin lähdettävä, se kuuluu parisuhteen
vastavuoroisuuteen.
Osuimme näyttelyosastolle, missä oli esillä
valokuvia hyönteisistä, linnuista ja pieneläimistä ihan tästä lähikyliltä. Ne
olivat hyviä. Siis erinomaisia. Olin uppoutunut tutkimaan niitä kun joku
puhutteli Carlosia. Se oli kuvat ottanut Fernando, joka kertoi asuneensa lapsena heidän
vuokralaisenaan. Onnittelin häntä loistavista kuvista ja ryhdyimme juttusille.
Kysyin käyttääkö hän makro-objektiivia ja hän näytti kameraansa. Canon kuten
minullakin, mutta kompakti digikamera. Ei makroa eikä mitään muutakaan
ihmeellistä, ihan alle 400 euron peruskamera. Olin vaikuttunut. Pienten eläinten ja hyönteisten kuvaaminen vaatii aikaa ja kärsivällisyyttä. Ja hyviä polvia.
Myöhemmin luin näyttelyesitteestä, että Fernando syntyi 1975 köyhään perheeseen, kävi koulua pakolliset kuusi vuotta, minkä
jälkeen meni 12-vuotiaana töihin
osallistuakseen perheen elättämiseen. Vasta 40-vuotiaana hänellä oli varaa
ostaa digikamera, se, jota hän minullekin näytti. Hänen unelmansa ja
tavoitteensa on tallentaa kuvina alueen fauna ja flora, ja lisätä ihmisten
tietoisuutta luonnon monimuotoisuudesta, herkkyydestä ja siitä miten ekosysteemi pysyisi tasapainossa jos ihminen ei sitä ronkkisi muun muassa torjunta-aineillaan. Esimerkiksi tyypillistä etelän yön ääntä, laulukaskaan siritystä, kuulee nykyään todella harvoin täällä peltojen keskellä.
Olen ihan tavattoman onnekas, enkä tarkoita
nyt sitä, että minulla on ollut taloudelliset mahdollisuudet tehdä Irtiotto ja
tavoitella unelmiani. Olen onnekas, koska saan tavata ihmisiä, jotka
eivät anna periksi, eivät lannistu, eivät luovuta, eivät pysähdy ensimmäiseen
esteeseen. Jokaiselta opin jotakin, jokaiselta saan jotakin, pienen siemenen joka lähtee itämään ja kasvamaan. Kun suuren osan ajasta viettää kahdestaan oman tekstinsä kanssa, tulee näistä kohtaamisista kullanarvoisia. Mistä minä kirjoittaisin, jos en ihmisistä?