perjantai 27. helmikuuta 2015

Pääskysen päivä

Lyhyt, silti pitkältä tuntunut helmikuu on päivää vaille valmis lentämään kuiden taivaaseen. Sinne, minne muutkin kuukaudet pujahtavat ajan tullessa täyteen. Ne jättävät jälkensä, omat merkkinsä, mieleen, muistiin, ihoon ja kehoon. Aika kuluu.

Olen turhautunut. Työni ja tekemiseni ei kanna hedelmää, ei ainakaan siinä tahdissa kuin haluaisin. En edes tee tarpeeksi paljon, omasta mielestäni, en ainakaan sellaista mikä näkyisi pankkitilillä positiivisen etumerkin kanssa. Ei minulla hätää ole, ei vielä. Mutta kun aika kuluu, ja iso osa siitä kuluu toissijaisiin asioihin.

Yhtenä iltana olin niin väsynyt, että tiskattuamme illallisastiat ja laitettuamme vanhanrouvan nukkumaan lysähdin sohvalle ja pistin kädet ristiin. Carlos melkein säikähti harvinaista näkyä. ”Etkö sinä tee mitään?” hän ihmetteli. ”Ei tee mieli”, vastasin. Kutimet odottivat toisen sohvan nurkassa, ja omatunto soimasi. Koko ajan pitäisi muka tehdä jotain, mutta aina ei pysty.

Kun asuin Suomessa, elin sitku-elämää: sitku on viikonloppu tai loma tai pääsen eläkkeelle, elämä alkaa. Sitku muutin Portugaliin, vaihdoin nytku-elämään. Elin tätä päivää täysin siemauksin.

Nyt olen taas vähitellen valahtanut sitku-elämään: sitku meillä on rahaa tehdään sitä ja tätä, korjataan talon julkisivu, laitetaan kylpyhuoneeseen uusi amme, ostan oman auton ja sen myötä liikkumisvapauden. Sitku jäämme kaksistaan, elämä vähän rauhoittuu. Sitku jäämme eläkkeelle vietämme ainakin talvet Brasilian lämmössä. Sitku, sitku.

Purin tätä hyvälle ystävälle, ja hän vastasi näin: ” Onkohan se Anu niin, että kaikki teollistuneiden maiden ihmiset ovat enemmän tai vähemmän sitku-ihmisiä. Onko hyvinvoinnin lisääntyminen tehnyt enemmän odotuksia ja siitä tulee se sitku. Tuntuu, että ihmiset aina odottaa jotain, eskarin alkua, koulun alkua, koulun päättymistä, töihin pääsyä, sen oikean löytymistä, siitä eroon pääsyä, töistä pääsyä, lomia, matkoja, eläkkeelle pääsyä. Sä olet tehnyt paljon enemmän kun muut välttääksesi sitä.”

Nytkusta tulee ihan liian helposti sitku. Se johtuu elämän realiteeteista. Kaikkea ei voi kontrolloida, kaikki ei mene oman mielen mukaan. Kohtalo oikuttelee ja heittelee. Sopeudu tai kuole.

Sopeutuakseen täytyy löytää tasapaino. Sitkusta ei pääse kokonaan eroon, mutta elämään voi hakea nytku-hetkiä. Ne pitää löytää, kaivaa kiven alta päivänvaloon, ottaa ne kämmenelleen ja kohdella kuin kukkaa. Nytku aurinko paistaa, menen ulos neulomaan, pesen vihdoin koiran nuoleman keittiön lattian, käyn kuvaamassa magnolioita ja kedon kukkia. Nytku ei ole mitään isompaa kirjoitustyötä työn alla teen pienempiä, annan ajatusten virrata, sillä niiden pahin tuke on sitku. Ja nytku, jos siltä tuntuu, istahdan aurinkoiselle seinustalle ja olen hetken tekemättä mitään, sillä olen niin onnekas, että minulla on tilaisuus niin tehdä.

Vein tänään aurinkoisena päivänä, torireissulta palattuani, petivaatteet narulle tuulettumaan. Katsahdin ylös siniselle taivaalle. Näin pääskysen, joka ponnisteli navakassa etelätuulessa. Kevään ensiairut, tiedustelija, joka tutkii joko tänne voi tulla sankemmin joukoin. Otsaryppyni oikeni ja olo keveni. Taas alkaa yksi talvi olla takanapäin, helmikuu on päivää vaille valmis siirtymään helmikuiden historiaan. Aika kuluu, oli sitten nytku tai sitku. Aika kuluu, eikä elämää tarvitse aina ottaa niin kauhean vakavasti. 


Ensi viikolla teen nytku-matkan Espanjaan. Muutaman päivän kiertomatka junalla ja linja-autolla ennen paluuta Portugaliin. Sillä nytkulla jaksa sitkua taas pitkän aikaa. 




Follow my blog with Bloglovin

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti