Lasit huurussa

Blogin päivitys on viivästynyt teknisistä syistä. Vanhalla koneella ei saanut enää lisättyä kuvia, ja uuden sain liitettyä nettiin vasta hienoisen hiustenrepimisen jälkeen. En vaan osannut tehdä kytkentää. Nyt se toimii, eikä millään tarvinnut heittää vesilintua, ei edes modeemilla. Kunhan vielä muistaisi skypen salasanan..

Seikkailuni suutarien kanssa jatkuvat. Vein liitoksistaan repsottavat nilkkurit liimattaviksi, nyt eri suutarille kuin sille radioamatöörille, joka tuntee jonkun napapiiriltä Suomesta. Kävin kahvilla, ja tovin kuluttua menin hakemaan popojani. Ne oli hienosti liimattu ja mies kertoi, että kyllä niillä taas jonkin aikaa kävelee, ja voin sen jälkeen ostaa uudet. Eikä hän suostunut ottamaan maksua "minuutin työstä". Mahdoinko näyttää rahattomalta, en tiedä, mutta en alkanut väittämään vastaan siinä muiden asiakkaiden edessä. Suomalaisena minun on vaikea käsittää sitä, että joku tekee tai antaa jotain ilmaiseksi, kuten lähilihakauppias, joka kerran sujautti chouriço-makkaran ostoksieni joukkoon. Uskollisesti olenkin palannut samaan lihakauppaan kerta toisensa jälkeen, ja varmasti palaan samalle suutarille. Omalla tavallaan siis nerokasta ja tehokasta asiakassuhteiden hoitoa?

Jouluna nautin valkoisten hankien sijasta vallattomana vellovasta Atlantista. Keräsimme rannalla simpukankuoria tuikkukynttilöiden seuraksi, ja oli niin lämmintä, että kahvilan terassilla piti ottaa takki pois. Aattona teimme perinteisen portugalilaisen jouluaterian: keitettyä turskaa, keitettyjä perunoita, keitettyjä nauriin varsia ja keitettyä kaalintapaista vihannesta. Keittiöni varustus on lähinnä tasoa ”eräleiri”, joten keittojärjestystä piti neuvotella tovin. Lopulta ruuat saatiin pöytään, ja tilanne rauhoittui oleellisesti. Jos jään tänne asumaan pidemmäksi aikaa, ehkä keitetystä turskasta tykötarpeineen muodostuu minulle uusi jouluperinne. Ehkä myös joulupäivän roupa velhasta (”vanha vaate”), johon muhennetaan aatosta yli jäänyt kala ja vihannekset.

Vuodenvaihdetta hehkutettiin kaduilla, kaupoissa ja tv:ssä pari päivää ennen h-hetkeä. Silloin on kai tapana juhlia hienosti, joko kotibileissä tai ravintoloissa tai sekä että. Koko päivän kuitenkin satoi, vettä suorastaan ryöppysi taivaalta, sananmukaisesti kuin saavista kaataen. Kävin parissa lähikaupassa, kävelin ulkona ehkä yhteensä 80 metriä, ja palasin kotiin uitettuna koirana. Illalla sää poutaantui, ja kuukin näyttäytyi pilvien raosta. Kävimme ennen puoltayötä kävelyllä kaupungilla, odottaen kohtaavamme juhlivia ihmisiä, mutta vastaan tuli vain pari satunnaista koiranulkoiluttajaa ja pari Atlantissa varpaitaan kastellutta miestä, todennäköisesti turisteja. Vila do Conde muistutti lähinnä aavekaupunkia.

Puolenyön aikoihin alkoi kuitenkin tapahtua. Alkoi samanlainen pauke, jota Suomen ajoilta ehdin jo masokistisesti kaivata, tai oikeastaan pahempi. Menin parvekkeelle katsomaan mistä on kyse, ja näin väkeä naapuriparvekkeella kolistelemassa kattilankansia yhteen, hullun lailla. Karkottivatko sillä mökällä pahoja henkiä tai paholaisia tiehensä, en tiedä, mutta ainakin aamuöisin pihapuussa äänekkäitä aarioita vetelevä häirikkölintu otti kiljuen siivet alleen ja lensi tiehensä. Näytin naapureille peukkua. Muillekin parvekkeille ilmaantui väkeä kuohuviinilasit käsissään, ja taivaalle alkoi jostain lennellä ilotulitusraketteja. Aavekaupunki heräsi eloon keskiyöllä, ihmiset lähtivät kaupungille, baareihin ja yökerhoihin, joista ainakin jotkut olivat auki (netistä luin) aamuseitsemään.

Vuoden ensimmäinen päivä valkeni selkeänä, ja edellispäiväisen sateen kosteus höyrysi ilmassa auringon lämmittäessä läpimärkää maata. Oli kuin olisi kasvihuoneessa ollut. Rannalla oli kuulemma väkeä uimassa, kuten vuoden ensimmäisen päivän perinteeseen kuuluu. Tutkin kymmenen päivän säätiedotusta, ja seuraavan kerran sadetta oli luvassa reilun viikon kuluttua. I-ha-naa. Tiedän, että käännän veistä kaukana Pohjolassa asuvien kylmänkohmeisissa haavoissa. Otan osaa viluunne. Kyllä täälläkin on välillä kylmä, tosin jokin ihme on tapahtunut, kun en enää niin kärsi siitä. Ehkä kylmä pohjoismainen vereni alkaa hiljalleen korvautua kuumalla latinoverellä. En ole pariin viikkoon tarvinnut edes kuumavesipulloja lämmittämään sänkyä. Niiden sijasta kietoudun äitini lähettämään ihanaan fleece-huopaan, ja niin on sänky HetiLämmin. Kiitos, äiti!

Alan kai tottua siihen, että vetää ovista ja ikkunoista, että seinät hohkaavat kylmää, pyjama tuntuu nihkeältä illalla ja kylpyhuone on suorastaan piristävän raikas aamulla, ja on niin kosteaa, että vesi valuu ikkunoissa noroina, sisäpuolella. Kuivina päivinä avaan ovet ja ikkunat selälleen ja annan tuulen puhaltaa kosteuden pois, eikä minua palella yhtään. Eräänäkin päivänä, tehdessäni chuchu-kaalikeittoa parvekkeen ovet levällään, minulle tuli jopa niin kuuma, että piti ottaa villatakki pois. Olen ihan ihmeissäni. Ja hiukan huolissani. Tarkoittaakohan tämä sitä, että kesähelteillä minä, vannoutunut vilukissa, joudun hakeutumaan kadun varjoisalle puolelle?

Seuraavalla kerralla kerron matkasta vuorten taakse toiseen maailmaan, jossa aika tuntuu pysähtyneen.