Juureton vai juuret on?

Luin jokin vuosi sitten artikkelin tutkimuksesta, jonka mukaan karjalaisevakkojen tuntema juurettomuus on siirtynyt heidän lapsiinsakin. Se kolahti omalla kohdalla. Olin kyllä nähnyt juurettomuuden ja kaipuun kauas Karjalan kotiseuduille omissa vanhemmissani, mutta en osannut yhdistää sitä itsessäni siihen kodittomuuden ja minnekään kuulumattomuuden tunteeseen, jonka jollain tavalla tiedostin jo varhain. En väitä etteikö minun olisi ollut hyvä olla kaupungeissa, joissa asuin, ja asunnoissa, joita kodiksi kutsuin, mutta minnekään en ole tuntenut kuuluvani. Juuret – mitä ne muka ovat ja mitä niillä tekee?

Äidin pelakuu.

Kävin tapaamassa äitiäni Porvoossa, missä kasvoin ja elin melkein yhtäjaksoisesti 30 vuotta. Jos kysytään, sanon olevani kotoisin Porvoosta. Silti minulla ei ole minkäänlaista tunnesidettä sinne. Se on vain kiva kaupunki muiden joukossa. En koe mitään nostalgiaa kulkiessani Vanhan (vai Wanhan?) kaupungin kujilla. Katselen niitä kuin vieras, kameran kyklooppimaisella silmällä, ja kiinnitän huomiota lähinnä talojen väreihin.

Asuin kymmenisen vuotta Järvenpäässä, mutta en koskaan oppinut sanomaan sitä kotikaupungikseni. Se oli vain paikka, jossa asuin. Helsingin satelliitti, vihreä nukkumalähiö. Entinen koti siellä on tällä hetkellä lähinnä riesa, koska en ole onnistunut löytämään sille uutta vuokralaista. Vuokra-asunnoistako muka pulaa ja vuokrat nousseet? Helsingissä ehkä. Miksi kaikki haluavat asua siellä?

Kuljin yhtenä päivänä kasin ratikalla Kallion ja niiden seutukuntien läpi, näin ihmisiä keskellä päivää katukuppilassa naamat punaisina puolen litran kolpakot edessään, ja jonkun hoippumassa humalassa, toisen bussipysäkillä sammuneena. Yhdessä kadunkulmassa istui nuorisojoukko kaljatölkit käsissään. Minua alkoi ahdistaa. Tällaistahan täällä olikin. Yksi Suomi-kolikon puolista näyttäytyi tahriintuneena ja rumana. Pienen Porvoon idylli tuntui olevan kuin toisesta maailmasta.

Maassa maan tavalla, totesi paras ystäväni, kun kerroin hänelle Kallion kierroksesta. Niinpä. 

En siis ole porvoolainen, enkä järvenpääläinen. Olen vain suomalainen, evakkojen jälkeläinen. Juuret Suomessa ovat olemattomat, eivätkä ne ole sen kummemmat menetetyssä Karjalassakaan. Se on vain paikka, josta olen kuullut puhuttavan lukemattomat kerrat. Ehkä siellä pitäisi käydä ja katsoa, tuntuuko se joltain. Tuntisinko sisälläni jotain ihmeellistä, yllättävää. Mutta miksi pitäisi? Jos vanhempani olisivat Oulusta, tuskin tuntisin tarvetta käydä sielläkään tutustumassa heidän lapsuutensa maisemiin. Ei se suinkaan tarkoita sitä, ettenkö ymmärtäisi heidän kaipuutaan kotiin. Jokainen tuntee sitä silloin kun ei ole siellä, oli se missä vaan. Jossain vaiheessa pitää kuitenkin kyetä asettua aloilleen, jos vaan onnistuu löytämään sen paikan, jonne tuntuu kuuluvansa.

Kirkko, jonka katon humalainen
huligaani pisti palamaan.

Matkustelin aikani. Ranskassa ja Espanjassa aloin tuntea olevani lähellä sitä mitä etsin. Avarat maisemat, valo, värit, omanlaisensa elämäntapa ja asenne muihin ihmisiin – se tuntui sellaiselta, jonka voisi tuntea omakseen. Portugaliin päädyin sattuman kautta ja vain pienen harkinnan jälkeen, mutta vahvan kuuluvuuden tunteen koin konkreettisesti jo ensimmäisen Portugalin vuoden aikana. Kiipesin yhden ystäväni kanssa Caramulon vuoriston korkeimmalle huipulle, 1000 metrin korkeuteen, ja katselin sieltä avaraa maisemaa alas laaksoihin. Siellä, keskellä ei mitään, tunsin tulleeni kotiin. Kaukana Euroopan toisella laidalla löysin sen, mitä evakkojen jälkeläisenä en ollut tiennyt edes etsiväni. Tunteen siitä, että kuulun jonnekin. Paikan, jonne voin alkaa kasvattaa juuriani, sellaisia, jotka loppuelämäni aikana ehtivät tarrautua siihen maaperään, joka saa minut iloiseksi, luovaksi, voimaan hyvin. Sitä hyvää oloa voin jakaa lähelleni ja toivottavasti myös vähän kauemmas. Maailma on ahdistusta pullollaan. Kirjoituksillani ja tarinoillani en halua lisätä lastia siihen kuormaan, päinvastoin. Uskon, väkivahvasti, että myönteisillä ajatuksilla ja teoilla ihmisen taakkaa voi keventää, oloa helpottaa. Harmi vaan, että suomalaisessa kirjallisuudessa nimenomaan ahdistus, kurjuus ja rikokset ovat suosittuja. Niin, ja poliitikkojen muistelmat.

Palaan vanhempieni juurille. Mummolan kirjahyllyssä oli kirja nimeltä ”Ilo pintaa vaik syvän märkänis”. Lapsena tavasin ja toistin kirjan nimeä itsekseni, yrittäen ymmärtää mitä se oikein tarkoitti. Nyt alan ymmärtää karjalaista elämänkatsomusta. Sitä sinnikkyyttä ja huumorintajua, jolla sodasta, evakkoudesta ja juurettomuudesta on selvitty. Harva asia on niin vakava, etteikö sitä voisi pienellä vitsillä keventää. Ei se tosiasioita muuta, mutta se muuttaa sitä, miten kestämme ne.