torstai 19. syyskuuta 2013

Paluu koulunpenkille, regresso ás aulas

Koulut ovat päässeet alkamaan Portugalissakin. Kolmen kuukauden pituinen kesäloma on tältä vuodelta ohi, ja oppilaat ja opettajat ovat palanneet penkkejä lämmittämään pienen polemiikin saattelemina. Luokkakokoja ollaan suurentamassa ja pieniä kouluja lakkautetaan, ja koulutettuja opettajia on kerta kaikkiaan liian paljon. Monilla on työsopimus vain lukukaudeksi kerrallaan. Kaikille ei riitä töitä, ja jotkut joutuvat menemään töihin käsittämättömän kauas. TV:ssä haastateltiin opettajaa, jonka päivittäinen työmatka on yli 200 km – suuntaansa. Puolet noin 1500 euron bruttopalkasta menee matkakuluihin. Eikä tarjotusta työpaikasta voi kieltäytyä, koska silloin ei ole oikeutettu työttömyyskorvaukseen tai valtion tukiin. Jotkut vuokraavat kalustetun asunnon tai huoneen työpaikkakunnalta, mutta perheellisille tilanne on vaikea. Opettajat ovat järjestäneet useita mielenosoituksia työpaikkojen vähentämistä vastaan. Tuskin kukaan on eri mieltä siinä, etteikö koulutus olisi väärä säästökohde.  

Portugalissa oppivelvollisuus kestää nykyään 18-vuotiaaksi saakka. Hyvässä lykyssä sen jälkeen pääsee yliopistoon – jos pisteet riittävät ja vanhemmilla on varaa kustantaa opiskelu. Täällä ei tunneta sellaista opintotukijärjestelmää kuin mitä Suomessa on. Vanhemmat kustantavat lastensa koulutarvikkeet ja oppikirjat ekaluokasta lähtien. Monilapsiselle perheelle se on iso kustannus, vaikka koulut käyttävätkin samoja oppikirjoja useamman vuoden peräkkäin. Vasta nyt talouskriisin myötä on alkanut tulla käytettyjen koulukirjojen kauppapaikkoja. Ennen käytetyn kirjan käyttäminen oli jotenkin hävettävää. Nykyään se on monissa perheissä pakon sanelemaa.

Ne asiat, joita Suomessa pidetään niin itsestään selvinä, ettei niille usein ymmärretä antaa arvoa – ilmainen koulu, koulukirjat, kouluruoka – ovat täällä kaukaisia hyvinvointivaltion tunnusmerkkejä. Harva suomalainen tuskin tulee edes ajatelleeksi sitä, että muualla Euroopassa perusasiat, kuten koulutus, on järjestetty eri tavalla. EU yritti taannoin yhtenäistää myyntiin kelpaavien kurkkujen käyryyttä, mutta eriarvoisuutta on monissa tärkeämmissä asioissa. Välillä tuntuu siltä, että EU:n virkamiehet tuhertavat turhien pienten asioiden parissa. Eivät kai isompiin uskalla kajota?

Suomen koulutusjärjestelmää arvostetaan täällä. Eipä tänne asti kantautuvissa uutisissa ja reportaaseissa juuri tuoda esille niitä negatiivisia puolia, kuten koulukiusaamista ja kouluampumisia. Eivät ne toki koulutusjärjestelmän syytä ole, vaan kaiketi yhteiskunnan oireilua tai jopa ”normaali” tapa olla tekemisissä toisten kanssa. Omilta yläasteajoilta, kahdelta viimeiseltä vuodelta, muistuu mieleen päivittäinen lievä kiusaaminen, jonka kohteeksi jouduin asuttuani vuoden ulkomailla, toisin sanoen Siperiassa. Biologian tunnilla kerrottiin kerran saksanhirvestä. Sen jälkeen sain lisänimen ’siperianhirvi’. Kuulostaa hauskalta? Varmaan niiden nimittelijöiden mielestä se olikin. En juuri korvaa lotkauttanut kun koulun käytävillä huudettiin perään, se oli niin ”normaalia”. Kyllä siinä nuoren tytön nahka sai lisää paksuutta. Nyt jälkikäteen ajateltuna olisi tietysti ollut kivempi käydä koulua, jos kaikki olisivat olleet sopuisasti keskenään, kunnioittaen toisiaan niin kuin sivistyneeseen kanssakäymiseen kuuluu. Miksi ihmeessä se on niin vaikeaa? Miksi on niin vaikeaa laskea kyynärpäitä alas ja antaa toiselle tilaa olla sellainen kuin on? Kaiken hyvinvoinnin keskellä suomalaiset eivät ole kovin suvaitsevaista kansaa. Jos nyt vähän yleistetään. Jokaiselle tekisi hyvää välillä tehdä tutkimusmatka oman napapiirinsä ulkopuolelle. 

Siperia tuli muutenkin nyt mieleen, kun sain viestiä senaikaiselta koulukaverilta. Yli kaksikymmentä vuotta on vierähtänyt siitä, kun viimeksi vaihdettiin kuulumisia. Pieni suomalaisyhteisö oli silloin aikoinaan tiivis, mutta kotimaahan paluun jälkeen hajauduimme eri puolille Suomea. 

Elämä jatkuu täällä tasaisen rauhallisena. Lauantai-iltana kävimme Vila do Conden maatalousmessuilla. Kyllä, illalla, illallisen jälkeen. Messut olivat auki puoleenyöhön saakka. Muun muassa paikalliset osuuskunnat, tuottajat ja metsästysseurat esittelivät toimintaansa. Paikalle tuodussa leivinuunissa paistettiin chouriço-makkaralla täytettyjä leipiä. Yleisö sai ihmetellä valtavan kokoisia lehmiä ja silitellä vuohia, jotka huom. olivat paljon hoikempia kuin ”meidän” vuohet. Yksi yleisön suosikeista oli vastasyntynyt villisianpentu, vai onko se porsas? Se hoiperteli sinnikkäästi neljällä sorkallaan napanuoran pätkä roikkuen, pahnoilla lepäävän emonsa vierellä, ja keräsi ihastuneita huudahduksia. Paikallisille viljelijöille messut ovat sosiaalinen tapahtuma. Siellä tavattiin tuttuja ja vaihdettiin kuulumisia.

Viime päivinä olemme todistaneet erikoista näytöstä – auringonlaskun aikaan sadat pääskyset ovat kokoontuneet ruokailemaan maissipellon ylle. Niiden lennossa ei ole mitään varpusparven kurinalaista ryhmäkoreografiaa, vaan ne liitelevät taivaalla sikin sokin, oman mielensä mukaan, tehden yksi toisensa jälkeen syöksysukelluksen alas ötökkäparan turmioksi, ja viilettävät vauhdilla pellon yllä maissiruokojen kärkiä hipoen. Niiden näön ja reaktionopeuden täytyy olla huippuluokkaa, sillä illan hämärässäkään ne eivät törmää toisiinsa.


Tiedämme kyllä, mitä pääskysten kokoontuminen tarkoittaa. Vaikka päivät ovat edelleen lämpimiä, on kesä päättymässä täälläkin. Pääskyset tankkaavat ravintoa ja keräävät voimia ennen kuin suuntaavat etelään. Pohjois-Portugali ei ole niille tarpeeksi etelässä. Haikeana katselen niiden lentonäytöstä sillä tiedän, että minä päivänä tahansa se on tämän kesän viimeinen. Rantakahviloita puretaan, telttoja pistetään pakettiin ja keltapaitaiset hengenpelastajat katoavat rannoilta vähin äänin. Syksy hiipii hiljalleen, varkain, sumuisine aamuineen, kellastuvine lehtineen ja sateisine päivineen. Aallot kurkottavat rannalle, huuhtoakseen viimeisen auringonpalvojan jalanjäljet, ja kohta ranta on jälleen vain "minun" ja muutaman kalastajan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti