Kell onni on

Kävin eilen keskustelun, joka pisti minut miettimään sitä, onko onnellisuuden tavoittelu meissä sisäänrakennettu ominaisuus. Lähtökohtaisestihan ajatellaan, että kaikki pyrkivät onnelliseen, tasapainoiseen elämään. Sen saavuttamiseksi vaihdetaan työpaikkaa, kumppania, kotimaata, tai harrastetaan golfia, käsitöitä, uskontoa, musiikkia tai mitä vaan mistä saa hyvän olon, endorfiineja, onnellisuushormoneja aivoihin.

Mutta entä jos ihminen onkin pohjavireeltään melankolinen? Jos ei tavoittelekaan onnellisuutta, vaan kokee surumielisyyden tutummaksi? Väitän, että hyvän olon tuntemuksia voi syntyä surullisuudestakin. Ei se ole paha asia. Se on tapa hallita elämäänsä ja käsitellä asioita. Se on samalla omaan itseensä tutustumista, sillä melankolinen ihminen viettää todennäköisesti paljon aikaa itsekseen ja viihtyy niin, ja käyttää enemmän aikaa pohtimiseen kuin hellurei-nyt-mä-taas-meen -ihminen. Pohtiminen on tie henkiseen kehittymiseen. Mutta ei sitä kaikkien tarvitse tavoitella. Erilaisuus on sallittua ja suotavaa.

Miksi meille sitten joka tuutista toitotetaan onnen tärkeyttä? Olisiko se siksi, koska kehittyneessä maassa perustarpeet on tyydytetty? Jos elää sodan ja pelon keskellä, on ihan yhdentekevää, saako ihminen toteuttaa itseään vaikkapa maalaamalla kukkatauluja. Oleellisempaa on saada ruokaa, vettä, lämpöä ja tuntea olonsa turvalliseksi. Maslow määritteli tarvehierarkian, ja, yllätys yllätys, sitä hyödynnetään markkinoinnin kohdistamisessa (lähde: Wikipedia). Onnellisuus myy, sitä voi ostaa. Se on luksusta, johon kaikilla ei ole varaa. Muka.

Työyhteisössä kohtasi usein kilpailua kurjuudesta. Kenellä on eniten töitä, paskimmat tehtävät, keljuin pomo ja nipottavimmat asiakkaat. Marttyyrit kekoavat päälaelleen orjantappurakruunuja siinä missä narsistit laakerinlehtiseppeleitä. Valitus jatkuu vapaa-ajalla: kenen mies/vaimo ei tee muuta kuin töitä, jättää haisevat sukat lojumaan, lukee illat pitkät pelkkiä naistenlehtiä eikä koskaan tyhjennä tiskikonetta. Jollei muuten meinaa olla tarpeeksi kurjaa niin aina voi keksiä jotain. Pisteet kotiin vienyt valittaja saa mahtavan fiiliksen; ”my life sucks enemmän kuin kenenkään muun, jeee!”.

Ristiriita tulee tietenkin siitä, että päällepäin pitäisi näyttää menestyvältä ja onnelliselta, mutta sillä on hintansa; se kurjuus josta valitetaan. Kell onni on se onnen kätkeköön – niinhän meille pienenä opetettiin.

Totesin hiljattain eräälle ystävälle, etten usko että kukaan voi olla jatkuvalla syötöllä onnellinen. Ei edes tarvitse olla. Riittää, jos sitä on sopivassa suhteessa keljumpien hetkien seassa. Mitä enempi sen parempi, tietenkin. Ihmisestä sitten riippuu, mikä on riittävästi voidakseen todeta olevansa onnellinen.

Voiko onnellisuuteen turtua? Väitän, että voi, jos onnentunteita haetaan ulkoisista asioista; tavaroista, hienosta autosta tai luksuslomista. Silloin jää onnenkoukkuun, mikään ei tunnu enää oikein missään ja annostusta pitää lisätä saman endorfiinimäärän tuottamiseksi, ja sitten ollaankin pitkällä ja kalliilla tiellä.

Jos sen sijaan onnellisuus kumpuaa jostain ihmisen sisältä, on se osa ihmistä itseään. Siihen ei tarvita uutta autoa, ei Rolexia ranteeseen. Ihminen on tasapainossa itsensä ja ympäristönsä kanssa, eikä onnellisuus keinu siinä kiikun kaakun riippuen siitä, millaisia onnellisuudenlähteitä on tarjolla. 

Tuttu valokuvaaja sanoi kerran, että valokuvaus on tapa nähdä asioita. Nähdä se oleellinen, ehkä jotain mitä muut eivät näe, eivät ainakaan ilman sitä valokuvaajan oivallusta. Sama pätee onnellisuuteen. Se on tapa nähdä elämän osasia, löytää se oleellinen, viipyä hyvissä hetkissä ja hypellä läpi huonompien. Lähes kaikilla asioilla on kaksi puolta. Positiivisesti tarkasteleva ihminen näkee sen hyvän puolen. Tällä tavalla huononkin asian voi kääntää hyväksi, mikä vahvistaa onnellisuuden tunnetta ja antaa eväitä selviytyä siitä huonommasta puolesta.

Tähän voi tietoisesti opetella. Voi siis opetella olemaan onnellinen, jos niin haluaa. Edellyttää se tietenkin perustarpeiden täyttymistä ja joko sitä, että hyväksyy ne olosuhteet missä on tai hakee niihin muutosta. Ei onni ihan itsestään tule, ei tipahda taivaasta. Joskus sen saavuttaakseen pitää tehdä vaikeita ratkaisuja ja rämpiä läpi aikamoisten soiden.

Kannattaako onnellisuuteen sitten pyrkiä? No, sanoisin, että onnellisena oleminen on paljon terveellisempää kuin märehtiminen ja murehtiminen. Ja sitä paitsi paljon kivempaa. 

Kuvissa kukkia entisen kodin pihalta.