Huonosti käyttäytyvät koirat

Arvaa kumpi on pomo?

Jo nuorena haaveilin talosta maalla, parista lapsesta, farmari-Volvosta ja parista koirasta pyörimässä jaloissa. Aika hyvin haaveeni ovat toteutuneet Irtioton myötä. Tosin talo maalla on Portugalissa ja lasten sijasta meille on siunaantunut hieman toisenlainen iltatähti vanhanrouvan muodossa, Volvon tilalla autokatoksessa nököttää Saab ja rapainen Rellu, mutta ne koirat on, ne ovat juuri niin kuin olin kuvitellut.

Tai ainakin melkein. Haavekuvien koirat olivat tottelevaisia ja rauhallisia, ei keskenään riehuvia ja syliin hyppiviä mökääjiä. Aamuisin ne kisaavat siitä, kumpi ehtii luokseni ensin pyrkimään syliin, ja toiseksi tullut häädetään paikalta hampaat irvessä. Mustasukkaisuus leimaa näitä narttuja.

Vahtikoiran lakisääteinen lepotauko. 

Ruokailujen ajaksi koirat varaavat paikat pöydän alla, ja ruokailijat joutuvat sovittelemaan jalkansa sinne minne saavat ne mahtumaan. Joskus niille syntyy kinaa siitä, kumpi pääsee likemmäs emännän tai isännän jalkoja. Välillä koirat pitää pistää pihan puolelle rähisemään keskenään.

Illalla, ollessamme olohuoneessa, Batatinha kipittää usein pihaoven luo ja katsoo merkitsevästi. Nyt olen oppinut, mitä se katse merkitsee. Ensin luulin sen tarkoittavan sitä, että se haluaa ulos pissalle. Erehdyin. Kun menen avaamaan sille oven, se seisoo hievahtamatta ja tuijottaa minua, eikä mene ulos. Suljen oven, ja se haukahtaa. Avaan oven, ja taas se vaan tuijottaa. Tätä leikkiä voisi jatkaa pidempäänkin, mutta minua alkaa kyllästyttää. Menen ulos ja pistän oven perässäni kiinni. Kumarrun vielä niin, ettei Batatinha näe minua ovi-ikkunasta. Menee noin viisi sekuntia, kun koira hyppää ovea vasten. Avaan oven ja vihdoin se juoksee ulos. Livahdan itse sisälle, ja se jää ulos haukkumaan harmissaan.

Se haluaa leikkikaverin.

Minuutin kuluttua se ilmestyy keittiön oven kautta olohuoneen ja eteisaulan väliselle ovelle. Vinkuu ja raapii. Jätän taas kesken sen mitä olin tekemässä ja päästän sen sisälle.

Sitten se haluaa taas ulos. Äh.

Härmän häjyt tuloo, rosmot tutiskoon! 

”Minusta on tullut koiraportsari”, sanon Carlosille. ”Mitäs juokset päästämässä niitä sisään ja ulos”, hän vastaa tyynesti.

Gaia on paljon rauhallisempi kuin Batatinha, onhan sillä jo ikääkin enemmän. Kuinka paljon, emme tiedä. Sehän on löydetty kadulta hylättynä. Tapoja sillä kuitenkin on, ainakin silloin kun sen pieni rikoskumppani ei houkuttele sitä pahoille teille. Leikkikaluksi on keksitty milloin mikäkin kenkä tai varvastossu, milloin muovinen kukkaruukku, milloin tuulen maahan lennättämä hanska tai lippis, jota sitten retuutetaan yhdessä pitkin pihaa. Melkein kaikki, minkä ympärille saa hampaat, saa hampaanjäljet. Nukkumaan mennessä Batatinhalla pitää aina olla jotain purtavaa. Niiden makuuhuoneen virkaa toimittavassa vessassa on käsienpesuallas täynnä kaikkea roinaa, mitä olen niiden pedeistä löytänyt: kaluttuja maissintähkiä, letkunpätkiä, lasten lelusanko, naruja, sähköjohtoja, lisää kenkiä ja hanskoja. Maatilalla kun väkisinkin pyörii nurkissa sitä sun tätä sälää ja koirat jemmaavat niitä kuin oravat tammenterhoja.

"Ei kai mun tarvii tehdä nyt jotain?"

Tiedän, minun olisi pitänyt kouluttaa Batatinha paremmin. Sen sijaan olen yrittänyt kouluttaa vanhaarouvaa: leipää ei saa syytää koirille, por favor. Batatinhalla ei mennyt pitkä tovi sen oppimiseen, että kun se hyppää leipä kädessään kulkevaa vanhaarouvaa päin, se saa palkinnokseen leivänpalan. Jonain päivänä voi käydä niin ikävästi, että se töytäisee vanhanrouvan kumoon. Olen kuitenkin aika voimaton näiden kahden itsepäisen kanssa. Molemmat tekevät niin kuin lystäävät.

Silloin kun kadulle päin olevia ikkunoita on auki, saattaa ohikulkeva kävelijä, mopoilija tai naukuva kissa saada koirat ryntäämään ikkunaan rajusti haukkuen. Seinät ikkunoiden alla ovat täynnään pieniä tassunjälkiä. Talvella koirat olivat vahtitoimessaan aktiivisempia, nyt ilmojen lämmettyä ne ovat selvästi laiskistuneet. Silti Batatinha ei koskaan väsy jahtaamaan ötököitä, lähinnä kärpäsiä. Se väijyy niitä kuin kissa ja hölmistyy, kun pörrääjä lentää pois. Se vaanii myös pikkulintuja, sammakoita, ampiaisia, hämähäkkejä ja sisiliskoja. Kaikkea mikä liikkuu ja mitä se ei kuitenkaan saa kiinni.

"Tahtoo syliin."
Taas.

Sunnuntaina lounaan jälkeen minua alkoi ramaisemaan. "Tekisi mieli laittaa pyyhe nurtsille ja ottaa päikkärit", sanoin Carlosille, ja sen verran impulsiivinen olen, että tein niin. Mielessä vilahti mielikuva siitä, että koirat käyvät makoilemaan vierelleni ja torkumme siinä idyllisesti kolmistaan. Erehdyin taas. Olin hädin tuskin päässyt maahan vatsalleni, kun kainalon alta tunki kasvoille kylmä, kostea kirsu ja innokkaasti lipova kieli. Ei tarvinne kertoa kenelle ne kuuluivat. 

Muutama päivä sitten pihalta kuului kovaa haukuntaa. Menin katsomaan. Batatinha raapi yhden kukkaruukun vierustaa. Nostin ruukun ylös, odottaen näkeväni pienen sisiliskon. Sen alta paljastui kuitenkin käärme, joka sihisi äkäisesti.

Paiskasin ruukun takaisin käärmeen päälle ja odotin Carlosia kotiin. Hän hoiteli käärmeen pois päiviltä. ”É cobra de leite”, se on maitokäärme, joka imee maitoa lehmien utareista yöllä kun ne nukkuvat.

Puistattavaa.

Batatinha oli ansainnut kehuja valppaudellaan. Sen kerran kun Gaia, roteva rottweilerinpuolikas, havaitsi hedelmätarhan portilla käärmeen, se juoksi häntä koipien välissä ja uikuttaen kotiin ja piiloutui pelosta täristen taakseni.

Kumpi on pomo, osa 2.

Pari päivää sitten olin yläkerrassa, kun keittiöstä alkoi kuulua raivokasta haukuntaa. Juoksin katsomaan ja näin seinän vierellä luikertelevan käärmeen kovasti pyrkimässä kohti eteisaulaa. Ei se mitenkään iso ollut (paitsi jälkeenpäin kun kerroin tapauksesta Carlosille, se oli ihan keskikokoisen kobran kokoinen), mutta aika ikävän näköinen. Pistin välioven kiinni, hyppäsin saappaisiin, juoksin hakemaan hanskat ja haravan ja tämän tarkemmin en käärmeen kohtaloa selosta. Yäk. Todennäköisesti käärmeitä on pihalla vielä lisääkin, mutta myrkyllisiä ne eivät ole. 

Batatinha ansaitsi tällä kertaa makupalan ja paljon rapsutuksia ja kehuja. Seuraavaksi toivon, että se nappaisi myyränretaleen, joka taas puskee multakumpuja pihanurmelle. Olkoonkin välillä villi ja riehakas, mutta kyllä se on paikkansa pöydän alla ansainnut. 

Pohjois-Portugalissakin on nyt suomalaisten kriteerien mukaan kesä. Lämpö hellii taas luita ja mieltä niin, että tekisi mieli ilosta laulaa. Jätän sen kuitenkin väliin. En halua naapureiden ihmettelevän mitä täällä kuorossa ulvotaan.