Vilan viikkotorilla

En ole pitkään aikaan käynyt Vila do Conden perjantaitorilla, mutta tänään kävin. Portugalilainen viikkotori on pikemminkin markkinat, vain hattarat puuttuvat, ainakin Vilassa. Myytävänä on lähes kaikkea mitä kotona tarvitaan: elintarvikkeita, kasveja, kankaita, lankoja ja käsityötarvikkeita, vaatteita ja jalkineita, työkaluja, huonekaluja, kanantappotötteröitä, valjaita hevosille, röykkiöittän sukkia ja tohveleita, mattoja, peitteitä. Eläimiä Vilan torilla ei myydä, joten kanat, kanit ja ankat joutuu hakemaan muualta.

Toripäivä kerää kaupunkiin kävijöitä lähikyliä myöten. Viikon vihannekset ja hedelmät – ne, joita ei itse kasvateta – ostetaan kerralla, salaatintaimet kasvimaalle, uusi matto makuuhuoneeseen, virkkauslankaa pyyhkeenreunaan tulevaa pitsiä varten ja uusi, ruudullinen liiviessu vanhan puhkikuluneen tilalle. Vaatteiden päälle puettava liiviessuhan on portugalilaisemännän virka-asu, ja se on nimenomaan ruudullinen ja yleensä aika hempeän värinen.   

Monet hoitavat samalla kaupunkireissulla myös muut asiat, käyvät apteekissa, pankissa, verotoimistossa, tietenkin kahvilassa tapaamassa tuttuja. Torin vieressä olevan apteekin edessä istuu aina sama vanha mies, jonka jalat ovat epämuodostuneet. Hän pystyy kävelemään, mutta hyvin vaivalloisesti, ja eläke on varmaan olemattoman pieni. Välillä sujautan hänelle käteen euron. Jokaisesta myymästäni Milmanda-laukustahan annan euron suoraan jollekulle rahaa pyytävälle. Toripäivä on hyvä päivä jakaa näitä euroja. 

Monet torimyyjistä, varsinkin vaatekauppiaat, ovat paikallista vähemmistökansanosaa, josta portugaliksi käytetään nimitystä cigano, suomeksi romani. He ovat tummia, mustahiuksisia, kauniita ja komeita. Naimisissa oleva nainen pukeutuu mustiin, hame on pitkä ja yleensä huivi päässä. Miehillä on joskus pitkät hiukset ja musta puku lierihattuineen. He, eivätkä vain he, käyvät kauppaa äänekkäästi, torilla onkin melkoinen meteli kun myyjät huutavat tarjouksiaan megafoneilla. Maailmanlopunmeininkiä, olisi isäni ehkä todennut tästä näystä.

Ostan puuvillaiset virkkauslangat aina samalta mieheltä, tänään hän kertoi kyseisiä lankoja valmistaneen tehtaan lopettaneen toimintansa (harmi!). Enimmän osan vihanneksista ja hedelmistä haen nuorelta naiselta, jolla on asiakkaita jonoksi asti. Valkosipulit noukin mukaan kojusta, jossa niitä myydään neljä eurolla. Saa itse valita mitkä neljä. Joka kerta ostan samalta leipäkauppiaalta patongin, jolla on pituutta melkein pesäpallomailan verran ja paksuutta tuplasti. Se maksaa euron. Ennen, Vilassa asuessani, ostin leikkokukkia eräältä vanhalta rouvalta. Hän tervehtii yhä iloisesti kun kävelen ohi, "bom dia!". Ajan mittaan naamat tulevat tutuiksi.

Torin tunnelma on vilkas ja eloisa, käsinkosketeltava. Pressuilla katetut myyntikojut pullistelevat tavaraa, tarpeellista tai vähemmän, vaakojen kalibroinnista on saattanut kulua kotvanen, kassakuitin saa joskus, virallisemman paperilapun, fatura, pitäisi irrota pyytämällä, tosin silloin kun kuitin kirjoittaminen tuli pyydettäessä pakolliseksi veronkierron hillitsemiseksi, vetosivat jotkut torimyyjät lukutaidottomuuteensa. Kaikki on – myyjän mukaan ainakin – huippulaatuista, kestävää ja ennen kaikkea halpaa. Aina on oikea aika istuttaa mitä tahansa myytävänä olevia taimia, kananmunat ovat tuoreita ja onnesta hihkuvien kanojen pyöräyttämiä, myyränloukun käyttöön ohjeistetaan mutta ei kerrota onnistumisen (epä)todennäköisyyttä.

Jos olen jostain saanut sutta tai sekundaa, en samalle myyjälle palaa. Asiakas päättää jaloillaan. Sinne, missä saan hyvää palvelua eikä ketään oman arvonsa tuntevaa emäntää päästetä etuilemaan ohi ulkomaalaishissukan palaan. Hyvien kauppiaiden kojujen ympärillä käy vilinä. Kauppiaat eivät ole keskenään kilpailijoita; jos jollakulla ei ole juuri sitä mitä asiakas tahtoo, kysytään naapurikojun kollegalta. Vaihtorahojakin lainataan tarvittaessa toisilta. 

Moni tekee hyvää tiliä, kauppa käy, mutta raskasta työtä se on kiertää kaupungista toiseen, pystyttää päivän ajaksi pressukatokset, pöydät, purkaa tavarat esille ja päivän päätteeksi pakata ne taas auton kyytiin. Lounas nautitaan mukaan pakatuista eväistä, ehkä retkikeittimellä lämmitettynä, jossain myyntipaikan perukoilla tavaroiden takana. Pieneen retkipöytään katetaan ruoka ja pullo viiniä. Siihen näkyyn en ole tottunut vieläkään, en tiedä miksi. 

Tänään torilla oli huomattavasti enemmän poliiseja kuin viimeksi käydessäni. He liikkuivat keltaisissa huomioliiveissään kahden tai kolmen hengen partioissa, hampaisiin asti varustettuina. En usko että kyse on pelkästään vilkkaasta lomakaudesta, sillä torilla on paljon väkeä aina hyvällä säällä oli kesä tai talvi. Euroopan viimeaikaiset tapahtumat heijastuvat varmasti tännekin.

Pääsin aamulla Vilaan Carlosin kyydissä, sillä hän meni verotoimistoon hoitamaan äitinsä asioita. Jäin kyydistä torin kulmilla ja näin ensimmäiset kolme poliisia keskustelemassa keskenään torin sisäänkäynnin luona. Katua ylitti samalla eräs nuori romaninainen kantaen olallaan isoa pahvilaatikkoa täynnä tekstiilejä. Kuorman päältä tippui keskelle ajokaistaa pyyhe tai jotain. Poliisit lopettivat puhumisen ja seisoivat tumput suorina tuijottamassa. Heidän vieressään seisonut vanha mies osoitti maahan pudonnutta rättiä poliiseille, kai kehotuksena nostaa se ylös. Nuori romanineito taakkansa alla oli hädissään, ja koska paikalla olleet neljä miestä eivät edes sormea heilauttaneet, kiiruhdin nostamaan pyyhkeen takaisin kuormaan, ja tyttö kiitti ja väläytti kauniin, ystävällisen hymyn. Mieleen iski salaman lailla, että en ole varmaan koskaan nähnyt romanin hymyilevän. He ovat, ainakin meidän muukalaisten suuntaan, varsin vakavia ihmisiä. Heti perään ihmetytti miesten passiivisuus auttaa naista hädässä. Siinä oli jotain epäportugalilaista. 

Samat hedelmät ja vihannekset saisi kaupastakin, tarjouksesta jopa edullisemmin, mutta silti ne on hauskempi ostaa torilta. Siinä on Sitä Jotakin. Siellä saa kaupan päälle sen aidon toritunnelman. 

Nyt pitäisi tietysti olla laittaa kuvia Vilan viikkotorilta. Ei ole, pahoittelen. Kamera ei lähtenyt mukaan tälle retkelle, eivätkä varsinkaan ciganot pidä valokuvatuksi joutumisesta. Tuskin tykkäävät poliisitkaan. Kuvissa siis taas jotain arkistoista kaivettua. Ovat sentään Vilasta.