torstai 25. elokuuta 2016

Vain muutaman tatin tähden

Viikko Suomessa kului kuten vain viikko entisessä kotimaassa voi kulua; hirvittävän nopeasti. Tuntui kuin olisin kulkenut tunnelissa, johon mukaan putkahti välillä perhettä, välillä ystäviä, kunnes saavuin tunnelin päähän ja olin ennen aamukuutta täyteenahdettuine laukkuineni Helsinki-Vantaan lentokentällä yksin.

Kahdesti ehdin silti sienestämään, sillä Suomesta kantautuneet hurjat tattisatouutiset vaikuttivat suuresti matka-ajankohtaan. Aika moneen asiaan voin olla hulluna, mutta erityisesti olen sitä sienestykseen. Kun rantauduin Lissabonin iki-inhottavalta yölennolta (puhallettava tyyny oli kyllä avuksi unensaannissa ja TAPin tarjoama ruoka oli hyvää) majapaikkaani Helsingissä noin kello viisi aamulla, menin pariksi tunniksi nukkumaan. Heräilin, söin valmiiksi katetun aamiaisen (joskus minuakin hemmotellaan), katselin ulos tihkusateen hämärtämään aamuun ja ehdotin josko lähdettäisiin metsään.

Lähdettiin. Vanha sienipaikkani Järvenpään ja Sipoon välimaastossa tarjosi antimiaan tälläkin kerralla. Vielä Suomessa, Järvenpäässä asuessani ajoin sinne toisinaan polkupyörällä. Tasan kymmenen kilometriä. Vastatuuleen. Rämmin metsässä muutaman tunnin, eväätkin söin yleensä siirtyessäni sieniapajalta toiselle, ja päivän päättyessä poljin täyden korin ja parin kassin kanssa takaisin kotiin. Taas vastatuuleen. On se kumma.

Nytkin sammalen seassa kurkisteli keltaisia vahveroita, vaaleita orakkaita, mustatorvisieniä (englanniksi trumpet of death eli kuoleman trumpetti), ja löytyi toki tattejakin. Ei niin paljoa kuin olin odottanut, mutta kuivattavaksi asti kuitenkin.

Lentokoneessa vietetyn yön jälkeen lenkki metsän poimuilevassa maastossa ja sen päälle sauna voimistivat väsymystä teholla, jota ei saa millään kuntosalilla. Kahden tunnin aikaero ei tuntunut missään, kun illalla painoin päätä tyynyyn. Krooh. Ja pyyyh.

Lomailuksi ei reissua voinut kutsua. Vilkkaimpana päivänä oli tapaamiset klo 10.10, 11.30, 14.00 ja 16.00, ja siinä välissä kävin vielä verotoimistossa jonottamassa, turhaan tosin. Tunnin odotuksen jälkeen edelläni oli yhä yli 40 ihmistä, ja päätin selvittää asiani puhelimitse. Pankkiin sentään oli varattu aika, joka loppui kesken. Asunnon myytyäni jäljelle jäi nimittäin pieni pesämuna, jolle pitäisi löytää sopiva hautomo.

Sekoilin kertaalleen päivämäärissäkin ja luulin paluulennon olevan tiistaina. Se olikin keskiviikkona. Vau,  yksi ”budjetoimaton” extrapäivä! Mitä siihen järjestäisi?

Sipoinen sienimetsä kutsui taas. Viikkoa aiemmin kolutut metsänreunat olivat lykkineet ylös lisää sieniä. Kantarelleja, mustatorvisieniä, niitä tattejakin. Voimat alkoivat loppua kesken, mutta yksi metsänreuna oli vielä käymättä. Josko se putkottaisi täynnään herkullisia tatteja kuten parhaimpina vuosina? Rämmimme viimeisillä voimilla ryteikön poikki. Vain muutaman tatin tähden, sillä sen enempää sieltä ei löytynyt. Mutta kaikkinensa, kun sain sieniä sienestyskumppaniltakin, on niitä säännöstellen käytettynä nyt parin vuoden tarpeisiin. Näkisittepä muikean ilmeeni! 

Kirjoitan tätä seuraavaa lentoa odotellessa Frankfurtin kentällä. Jossain lentokentän kilometrihihnoilla tietään seuraavaan lentokoneeseen etsivä matkalaukkuni on nyt siis puolillaan sieniä ja pari rasiaa on käsimatkatavarassakin. Carlos illalla soittaessaan (niin, facebookin kautta voi soittaa kännykällä maasta toiseen ilman puhelumaksuja) kysyi: ”São cogumelos mágicos, que fazem rir?”, ovatko ne taikasieniä, jotka saavat nauramaan.

Yhteen aikaan ainakin Lissabonissa oli liikkeitä, joissa myytiin erilaisia sieniä joista ei ollut tarkoitus laittaa keittoa eikä kastiketta, vaan ihan vaan pää sekaisin. Sittemmin kaupat on taidettu sulkea kun asiakkaita alkoi kupsahdella. On kai vaikea tietää milloin sienten kanssa vetää överiksi.

”São cogumelos que fazem sorrir”, vastasin Carlosille, ne ovat sieniä jotka saavat hymyilemään. Koska ovat niin hyviä. Katsotaan millaiset ilmeet on illalla kun paistan tuoreita kantarelleja. Saattavat olla muikeita. 

Porton kentällä tullimies pysäytti minut. Kääk! Vaikkei sienissäni ollut mitään laitonta, voisi tullilaboratoriolla mennä tovi sitä varmistaessa ja sen aikaa könöttäisin kai putkassa. Tullimies kysyi mistä olin lähtenyt matkaan. Kiiruhdin kertomaan, että Helsingistä, Suomesta, Finlândia. 

Sain jatkaa matkaa ja kipitin niin lujaa kuin korkokengistä lähti, ennen kuin laukusta ulostunkeva kuivattujen tattien haju saavuttaisi tullimiehen sieraimet. 

Vaikka Suomi-viikkoon sisältyikin paljon löytämisen riemua, kävin läpi myös sen koko tunneskaalan, jonka ulkosuomalainen entisessä kotimaassaan kohtaa. Liikuttavia hetkiä oli monta. En käy niitä läpi, ne ovat niin henkilökohtaisia eikä pelkästään minulle, mutta tämän voin kertoa: sain ennakkoon syntymäpäivälahjaksi lipun ja matkan Minnesota Orchestran konserttiin Lahden Sibeliustalossa. Upeasti soittavaa orkesteria johti Osmo Vänskä ja solistina oli viulisti Pekka Kuusisto. Niin, juuri hän, joka yhteislaulatti hiljattain yleisöä The Royal Albert Hallissa karjalaisen kansanlaulun tahtiin. Tällä kertaa hänen ylimääräinen kappaleensa ei naurattanut. Emigrantin silmäkulmissa kimalteli kyyneleet kun hän soitti harkitun hienoisen epävireisesti melankolisen ruotsalaisen kansanlaulun ”Vi sålde våra hemman”, tunnettu myös nimellä Emigrantvisan.

Se vaan jotenkin kolahti omalla kohdalla. En väitä että 1800-luvulla nälkää pakenevien ruotsalaisten tai suomalaistenkaan maastamaastamuuttajien ja itseni välillä olisi yhtäläisyyksiä. Paitsi yksi. Kaikki me olemme lähteneet etsimään parempaa elämää. He ravintoa ruumiille, minä sielulle. 

Laulu soi päässä yhä. 


2 kommenttia:

  1. Tämä sienihulluus taitaa olla sukuvika tai onko meissä jäljellä vielä keräilijää kun kaikkea pitää säilöä talven varalle. Kellarissa on omenahilloja ja mustikkahilloa vuodelta ? Taas olen keitättänyt omenoita, enkä tiedä kenen tarpeeseen.. Olipa sinulla niin taas hauska ja todenmukainen kirjoitus.Oli helppo samaistua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On se varmaan sukuvika, ja taisin periä geenit molemmilta puolilta :-) Omppusosetta vaan puuron, myslin, jugurtin jne sekaan niin tulee käytettyä. Pitäisikin lähteä katsomaan joko karhunvatukat alkavat kypsyä...

      Poista