Hippusia

Kahdeskymmenesyhdeksäs lokakuuta on päivä, jolloin pyrin hakeutumaan omiin oloihini ja tekemään jotain mistä kovasti pidän, irrottautuakseni kaikesta ja varsinkin siihen päivään liittyvästä surusta. Tänä(kin) vuonna lähdin Portoon, tai oikeastaan ensiksi Dourojoen toiselle puolelle Gaiaan, kävelylle kaksistaan kameran kanssa. Äimistelin turistivilinää, kävelin joenrantaa pitkin yhteen suuntaan merelle päin ja kapeita pikkukatuja takaisin, napsin kuvia jokimaisemasta ja kissoista ja ovista ja ikkunoista.

Turisteja oli liikkeellä hirveästi. Kun pari vuotta sitten sai helposti pöydän lounasaikaan Ribeiran alueen ravintolassa, nyt ei ollut toivoakaan. Siinä vaiheessa päivää nälkä oli hirveä ja jano vielä pahempi, kun lämpötila huiteli melkein kolmenkymmenen asteen lukemissa. Francesinha-kuppiloissa oli tilaa, mutta siihen ruokaan en hevillä koske sillä se on minulle liian heviä varsinkin siinä vaiheessa kun verensokeri on jo pohjalukemissa, joten kiertelin aikani ennen kuin löysin Palácio da Bolsan lähettyviltä pikkuruisen neljäntoista asiakaspaikan ravintolan, jonka ovenpieleen kiinnitetyllä listalla grillattu lohi kiinnitti huomioni. Tilasin sitä ja olutta ja nostelin hiuksia hautomasta niskaa ja hymyilin viereiseen pöytään istuutuneelle ranskalaiselle pariskunnalle, joista naisella oli yllään hellemekko ja polveen asti ulottuvat talvisaappaat. Yhtäkkiä omat nahkakenkäni tuntuivat hyvältä valinnalta, joskin sandaalit olisi ollut vielä parempi.

Helle lokakuun lopussa on luksusta. On, on. Edessä on vielä pitkä, pimeä ja kolean kostea talvi, joten jokainen aurinkoinen päivä ennen sitä työntää talvea vähän loitommalle, kauemmas, se ei ala vielä vaan vasta myöhemmin, jonain toisena päivänä, sitten kun auringon hehku heikkenee ja päivä lyhenee. Portoon tulvineet turistit olivat varmaan saman todenneet.

Syötyäni ja juotuani noin kympin edestä jatkoin matkaa kohti Trindadea käydäkseni venäläismarketissa ennen metroon hyppäämistä ja kotiin palaamista. Olisin halunnut jäädä vielä nauttimaan eloisan Porton tunnelmista, mutta alkoi olla jo myöhä ja voimat vähissä. Avenida dos Aliadosilla vastaan käveli kaksi nuorta miestä hyvin silitetyissä paidoissa ja kravatit kaulassa. Olin ajatuksissani enkä heti tajunnut, että he puhuttelivat minua, pyysivät sitten anteeksi jos säikäyttivät, ja tervehtivät kädestä pitäen. Kertoivat olevansa mormonikirkon edustajia. Levittelin käsiäni ja sanoin, etten tunnusta mitään uskoa. ”Voitte tulla onnelliseksi”, sinisilmäinen nuorimies vakuutti minulle hymyillen.

Hetkinen. Olin juuri kävellyt kolmisen tuntia kauniissa säässä Porton upeissa maisemissa kuvia näppäillen, mikä on melkein parasta ajanvietettä mitä tiedän. Sen päälle olin hirveään nälkään saanut maukasta lohta ja sammuttanut kurkkua raapivan janon jääkylmällä oluella ja kaiken sen jälkeen olin vihdoin päässyt vessaan. ”Olen onnellinen ihan näine hyvineni”, selitin nuorukaiselle, sillä siinä olotilassa normaali ihminen on Onni-nimisen kukkulan huipulla eikä juuri muuta elämältä toivo.

”Voitte tulla vielä onnellisemmaksi”, nuorukainen vielä lupasi. ”Kiitos, mutta ei minun tarvitse”, vakuutin hymyillen, ja hyvästelimme hyvää päivänjatkoa toivotellen.

Kohtaaminen jäi kuitenkin mietityttämään. Ei niinkään se, että mormonilähettilään ensioletus oli ollut, että yksin ajatuksissaan kävelevä keski-ikäinen nainen olisi onneton, vaan se, että tarvitseeko onnea mitata ja miten sitä edes mittaisi. Kyllä, asiat voisivat olla aina paremmin. Olisin voinut päästä ensiksi haluamaani ravintolaan syömään grillattuja lula-mustekaloja ja juoda lasin raikasta vinho verdeä katsellen samalla Dourojoelle. Joidenkin läheisteni terveys ja taloudellinen tilanne voisi olla parempi. Meilläkin olisi rahaa talon kunnostukseen. Joku hyvä haltia pyyhältäisi paikalle pesemään ne ikkunat joita en vielä ole saanut pestyä (kolmea lukuun ottamatta kaikki). Joku toinen hyvä ihminen tulisi pitämään seuraa vanhallerouvalle muutamaksi tunniksi että me Carlosin kanssa pääsisimme käymään kahdestaan jossain muuallakin kuin hätäisellä kauppa- tai kahvilareissulla. Alma-vasikka kasvaisi isoksi ja vahvaksi nautaneidoksi. Minulla olisi enemmän menestystä kun tarjoan käsikirjoituksia ja artikkeleita kustantajille ja ja lehdille. Koirat olisivat edes yhden päivän haukkumatta kaikille kadulta kuuluville oudoille äänille. Nukkuisin yhden yön heräilemättä aamuyöstä. 

Asiat voisivat aina olla paremmin, mutta jos ne olisivat, olisinko onnellisempi? Hetken aikaa, ehkä, sitten se hetkellinen nousuhuuma tasaantuisi taas ja olotila vakiintuisi. Ennen kuin ehdin itselleni kysymystä edes asettaa, olin jo vastannut siihen: ei minun tarvitse olla onnellisempi. Onnea ei voi mitata. Se tarvitsee vain kokea. Surun ja vastoinkäymistenkin keskellä se on mahdollista, pieninä hippusina.

Illalla sytytin kynttilän hänelle, joka yhä elää muistoissa ja on niiden kautta vahvasti läsnä. Hymy ja kyyneleet mahtuvat samoille kasvoille, ilo ja suru samaan ihmiseen. Niistä tietää, että elää koko sydämellään.